Blogi Yleistä

Stubb, Lepomäki, Orpo vai joku muu?

Puolueet ajautuvat toisinaan tilanteisiin, joissa niiden ykkösjohtajat tulee vaihtaa – tai ainakin antaa porukalle mahdollisuus aidosti arvioida puoluejohdon todellinen tuki. Näin voi tapahtua ilman, että tapahtumien takaa olisi löydettävissä mitään konkreettista, yksittäistä syytä. Kyse on useimmiten monimutkaisista uskottavuuskysymysten, päivänpolitiikan tuloksellisuuden, sisäisen yhteishengen ja kannatuksellisten seikkojen kokonaisuudesta. Yksittäistä syyllistäkään harvoin löytyy, vaikka puoluejohto lopulta vastuun kantaakin. Hieman tämänkaltainen tilanne on juuri nyt käsillä Kokoomuksessa.

Huomaan kovasti toistellun, ettei Kokoomuksessa ole tapana haastaa istuvaa puheenjohtajaa. Ei ehkä olekaan. Silti porukan piiristä noussut tyytymättömyys on kaatanut puolueessa kaksikin puheenjohtajaa viimeisen runsaan 20 vuoden aikana. Käytännössä joka toisen puheenjohtajan taival on katkennut epätavanomaisesti sitten 1980-luvun lopun. Pitkähköt välikaudet selittyvät sillä, että niin Ilkka Suominen, Sauli Niinistö kuin Jyrki Katainenkin olivat vahvoja ja pitkäaikaisia puoluejohtajia.

Muutamat Kokoomuksen kansanedustajat ovat viimeisen vuoden aikana julkisesti tiukastikin arvostelleet nykyjohtoa, mikä ei ole kovinkaan rakentavaa tai tyylikästä. Näin kävi toisaalta myös aiempien mainitsemieni vaihdosten aikaan. Ja aina kritiikki jostain kumpuaa. Ja aina se jostakin kertoo – ellei muusta, niin ainakin johdon kyvyttömyydestä ottaa kokonaisuus onnistuneesti näppeihinsä. Tarkemmin en osaa akuuttia tyytymättömyyttä arvioida, kun en viimeisen vuoden aikana ole voinut ryhmän tuntoja lähietäisyydeltä aistia. Se on kuitenkin helppo todeta, että aika ajoin esiin nostetut väitteet edellisen puoluekokouksen jättämistä arvista on puhdasta huuhaata.

Elina Lepomäki on rohkea nainen. Ja vieläpä hiton skarppi. En varsin pitkän urani aikana ole törmännyt moneenkaan hänen tietämyksellään ja älynlahjoillaan varustettuun poliitikkoon. Hänet on viime viikkoina pyritty lokeroimaan jonnekin kauas politiikan oikealle laidalle. Saattaa hän hitusen kilpailijoitaan markkinahenkisempi ollakin, mutta ennen kaikkea hän on rehellinen ja linjakas. Hänellä on rehellinen analyysi siitä, missä Suomi makaa ja aito näkemys siitä, mitä pitäisi tehdä.

Kokoomuksen puheenjohtajakisan dilemma ja paradoksi on, että Lepomäki sitä tuskin voittaa, mutta silti voittajan pitäisi pyrkiä harjoittamaan juuri Lepomäen viitoittamaa linjaa. Varsinkin jokaisen kokoomuslaisen olisi puoluekokoukseen valmistautuessaan hyvä mieltää, että viime kädessä kyse on isänmaan pelastamisesta, ei Kokoomuksen keskisarjaan valahtaneen kannatuksen oikaisemisesta. Jos maan talous saadaan aitoon nousuun, kyllä silloin nousee Kokoomuksen kannatuskin. Toisinpäin yhtälö ei toimi.

Kokoomuksen puheenjohtajakisassa ei silti ole kyse linjasta: kaikki ehdokkaat lienevät isoista peruslinjauksista kutakuinkin samaa mieltä. Kyse on henkilövaalista. Kyse on johtajuudesta ja kyvystä johdonmukaiseen ja linjakkaaseen politiikkaan. Kyse on siitä, kenen oletetaan todennäköisimmin pystyvän palauttamaan puolueen hieman kateissa olleen talouspoliittisen uskottavuuden ja yhdistämään puolueen rivit. Uskon, että tehtävään ehdolla olevista Petteri Orpolla on tähän parhaat edellytykset.

Olin kaksi vuotta sitten ehdolla kyseiseen tehtävään. Kampanjoin korostuneen asiakeskeisellä, talousorientoituneella linjalla. Olin jo silloin hyvin huolissani Suomesta. Sanomani oli, että Kokoomuksen puheenjohtajan keskeisin missio on tehdä työtä maan talouden kääntämiseksi nousuun. Hävisin kisan. Voittajan keskeisin sanoma oli luvata puolueelle kannatusta ja vaalivoittoja.

Kuluneen kahden vuoden aikana Suomen talous on reaalisesti aavistuksen piristynyt, mutta suhteellisesti heikentynyt entisestään. Täksi vuodeksi EU-komissio ennustaa Suomelle unionin toiseksi huonointa ja ensi vuodeksi koko porukan heikointa talouskehitystä. Kokoomuksen kehitys on ollut vielä surkeampaa, kun puolue on pudonnut ykkössijalta kolmanneksi.

Iloitsin Lännen Median taannoisesta laajasta gallupista, jonka mukaan minulla olisi viime kertaa paremmat mahdollisuudet tulla valituksi, jos ilmoittautuisin kisaan myös tänä vuonna. En aio näin kuitenkaan tehdä. Enkä jätä sitä tekemättä sen takia, että voisin osoittaa koko suomalaisen toimittajajoukon olleen kollektiivisesti väärässä – kuten se oli – leimatessaan maaliskuussa julkaistun kirjani Puoliholtiton Suomi vaalikirjaksi.

Tein vuosi sitten isoja henkilökohtaisia valintoja, kun jätin kotimaan politiikan – ainakin tilapäisesti – ja otin vastaan merkittävän kansainvälisen tehtävän. Koin, että keskeinen poliittinen viestini uudistumisen välttämättömyydestä koskee myös minua itseäni. Tämä prosessi on osaltani vasta alussa. Olli Rehnin viestiä mukaillen työperäiset biorytmini eivät osu nyt tältä osin kohdalleen. En myöskään koe luontevaksi lähteä kisaamaan henkilön kanssa, jolle pari vuotta sitten hävisin: käytännössä selvittääkseni ovatko kokoomuskentän valintakriteerit parin vuoden aikana mahdollisesti muuttuneet.

Mitä tulevaisuus tuo tullessaan, sitä kukaan ei tiedä. Se on kuitenkin varmaa, ettei Lappeenrannassa järjestetä Kokoomuksen historian viimeistä puoluekokousta. Pahoin pelkään myös, ettei talouskehityksemme ole oikenemaan päin vielä aikoihin. Ja aina maataan voi palvella monella tapaa ja monissa tehtävissä.

Maamme on taloudellisesti huonossa jamassa – paljon huonommassa kun vieläkään ymmärretään. Kutakuinkin viimeiseksi pelastusrenkaaksi virheellisesti viritetty yhteiskuntasopimus uhkaa joko kaatua tai toteutuessaan kahlita hallituksen liikkumatilan pitkäksi aikaa. Lähes painajaismaiseksi jatkokertomukseksi kehittyneen sote-saagan saaminen onnellisesti satamaan on vielä monen mutkan takana. Euroopassa on monenmoista huolta aiheuttavaa myllerrystä.

Uskon – ja toivon – että Petteri Orpo voittaa käynnistyneen kisan. Uskon myös, että hän on riittävän fiksu ollakseen lupailematta liikoja. Ja toivon, ettei kokoomusväki hänen kontolleen epärealistisia odotusarvoja liikaa pistä. Elämme kovin vaikeassa maailmassa ja kovin vaikeassa hetkessä.