Uutiset Yleistä

Pääkaupunkiseudun rakenteisiin ratkaisu seuraavissa hallitusneuvotteluissa?, kolumni

Pääkaupunkiseudulla on jo yhteiset asunto- ja yhteiset työssäkäyntimarkkinat. Myös palveluihin ja harrastuksiin hakeudutaan pitkälti yhteisesti. Silti alueella on vahva kunnallinen itsehallinto, kunnallinen verotusoikeus ja kunnallinen kaavoitusmonopoli. Ei siis yhteisesti, vaan kussakin kaupungissa erikseen. Yhtälö on vähintäänkin epätasapainossa.

Varsinkin maankäytön, asumisen ja liikenteen osalta nykyiset kuntarajat ovat ongelmallisia. Ne estävät – tai ainakin vaikeuttavat huomattavasti kokonaisuuden näkemistä. Ne johtavat helposti osaoptimointiin. Ne johtavat myös – väitettiin mitä tahansa – kilpailuun ns. hyvistä veronmaksajista. Jos aluetta osattaisiin ja voitaisiin aidosti katsoa kokonaisuutena, olisi huomattavan paljon paremmat eväät tarkoituksenmukaisesti päättää, minne kaavoitetaan mitäkin, minne rakennetaan mitäkin ja mitä liikenneväyliä priorisoitaisiin. Myös sosiaalista segregaatiota olisi huomattavan paljon helpompi torjua. Monia muitakin etuja olisi saavutettavissa.

Palvelutuotannon osalta yhtälö ei ole yhtä ilmeinen. Vaikka sille, että myös kunnallisessa palvelutuotannossa voitaisiin hyödyntää ns. skaalaetuja, ei ole olemassa mitään teknistä tai luonnontieteellistä estettä, käytäntö on osoittanut asian vaikeaksi.

Perusasiasta eli kuntarajojen aiheuttamasta haasteesta ei itse asiassa vallitse erimielisyyttä. Erimielisyys sen sijaan vallitsee siitä, mitä asialle pitäisi tehdä.

Periaatteessa käytössä on ainakin kolme eri vaihtoehtoa. Ensimmäinen näistä on vapaaehtoinen yhteistyö kaupunkien kesken. Ideana tällöin on, että kaupungit yhteistyötä tekemällä vähentävät niitä ongelmia, joita kuntarajoista aiheutuu. Siis tästä – eli että kuntarajat aiheuttavat ongelmia, ei ole erimielisyyttä – muutenhan esimerkiksi vapaaehtoisen yhteistyön merkitystä ei niin kovasti korostettaisi. Yhteistyömalliin liittyy lisäksi se, että osa tehtävistä hoidetaan erilaisten kuntayhtymien kautta. Nämä kuntayhtymät ovat kaikkea muuta kuin ongelmattomia.
Toinen vaihtoehto on jonkinlainen seutuhallintomalli, jossa siis käytännössä siirrettäisiin osa kaupungeille nyt kuuluvista asioista päätettäväksi seudullisesti. Käytännössä tämä tarkoittaisi uutta seudullista päätöksentekoelintä, mitä todennäköisimmin uusia vaaleja ja uusia virkamiehiä. Joidenkin mielestä tähän pitäisi liittää myös uusi veroporras. Kaupungit säilyisivät itsenäisinä, mutta niiden tehtävämäärä vähenisi.
Kolmas vaihtoehto perustuu kuntaliitoksiin, jotka siis kerta kaikkiaan poistaisivat ongelmia aiheuttavat kuntarajat.

Kaikille malleille on kannattajansa.

Muun muassa kuntaministeri Kiviniemi kannattaa seutuhallintoa. Itse olen liputtanut kuntaliitosten puolesta. Vaikka malli meillä on eri, perusnäkemys siitä, että nykyisellä yhteistyömallilla ei saada aikaiseksi riittävän hyviä tuloksia, on sama. Tätä mieltä ovat useimmat niistä, jotka itse eivät henkilökohtaisesti ole mukana yhteistyömallissa.

Jotta saisimme ajattelullemme lisää aineksia, päätimme hallituksessa laajan kansainvälisen selvityksen tekemisestä. Tarkoituksena on käydä läpi lähialueiden ja eräiden kaukaisempienkin maiden metropolialueiden hallintomalleja. Mitä muualla on tehty? Miksi? Mitä tehtäviä on siirretty pois kaupungeilta? Mikä valtion rooli on ollut? Muitakin tulokulmia tietysti löytyy.

Selvitykset valmistuvat siten, että ratkaisut voitaisiin tehdä seuraavien eduskuntavaalien jälkeen. Pidänkin selvänä, että seuraava hallitus tulee ohjelmassaan ainakin jollain tasolla ottamaan kantaa pääkaupunkiseudun rakenteisiin. Se kuinka pitkälle silloin mennään, on vaikea arvioida. Se on kuitenkin selvää, että valtiolle tulee sitä vähemmän puuttumisen syitä, mitä enemmän kunnat osaavat tätä ennen omaehtoisesti asiaa edistää. Siis sitä peruskysymystä, että yhteiset asunto- ja yhteiset työssäkäyntimarkkinat sekä kuntalaisten oikeus saada palvelunsa tarkoituksenmukaisesti ja kustannustehokkaasti edellyttää seudun näkemistä kokonaisuutena. Siis aidosti – ei vain juhlapuheissa.