Holtiton kaupparakentaminen vaarantaa etenkin keskisuuret ja pienet maakuntakeskukset, kirjoittaa asuntoministeri Jan Vapaavuori.
Valtakunnallisen ympäristöhallinnon ja maakuntien välinen jännite nostaa vaalien alla päätään. Keskusta näyttää esimerkiksi varapuheenjohtaja Timo Kauniston ja kansanedustaja Mika Lintilän voimin virittelevän uutta kaupungit–maaseutu-konfrontaatiota edellisen betonikaupunki–puutarhakaupunki-vastakkainasettelun jatkeeksi. Tällä kertaa aihetta lähestytään väitteillä, joiden mukaan kokoomus haluaisi sulloa kaikki maalaiset keskuksiin. Ah, kuinka syvämietteistä!
Keskustelu liittyy yhdyskuntarakenteen eheyttämistarpeeseen. Kysymys on siitä, mitä minnekin saa rakentaa – sekä siitä, kenellä on oikeus tästä päättää. Keskeiseen symboliarvoon ovat nousseet kauppakeskukset, vaikka kyse on laajemminkin asutuksen, työpaikkojen ja palvelujen sijoittumisesta.
Yritystoiminnan tavoitteena on voiton maksimointi. Tähän pyrkii myös kauppa. Kauppaketjut yrittävät usein sijoittaa mahdollisimman suuria yksiköitä sinne, missä on hyvät liikenneyhteydet ja edullista tonttimaata. Itselleen optimaalisilla sijaintiratkaisuilla kauppa ulkoistaisi osan kustannuksistaan yhteiskunnan ja kansalaisten kontolle.
Valtiovallan vastuulla on, että kaupan toiminta täyttää myös kestävän talouden kriteerit. Merkityksellistä on, miten uusien kauppojen rakentaminen vaikuttaa alueen asukkaiden arjen sujuvuuteen, yhdyskuntien toimivuuteen, liikennesuoritteisiin ja päästöihin sekä kaupunkikulttuurin elävyyteen.
Perspektiiviä on laajennettava lyhytjänteisestä liiketaloudellisen hyödyn maksimoimisesta pitkän aikavälin kokonaistaloudelliseen näkökulmaan. Tämä on kaupan ohjauksen keskeinen lähtökohta, mutta tietenkin osa kaupan toimijoista kritisoi kovaäänisesti kauppojen sijainnin ohjauksen vahvistamispyrkimyksiä.
Kyse ei ole betonikaupunkihörhöjen salajuonesta, jolla yrittäjyyttä yritetään rajoittaa, vaan pelisääntöjen luomisesta markkinataloudelle. Kilpailu kuuluu järjestelmäämme, mutta markkinoilla ei luonnostaan ole yhteiskuntavastuuta. Yhteiskunnan tehtävänä on luoda kilpailulle reilun ja hyväksyttävän pelin säännöt.
Yhteiskunnallisten reunaehtojen asettaminen on sitä tärkeämpää, mitä kauaskantoisempia seurauksia toiminnalla on. Näin on erityisesti rakentamisen ja maankäytön kohdalla, joiden kautta muokkaamme ainutlaatuista ympäristöämme usein peruuttamattomalla tavalla. Pelisääntöjen merkitys korostuu myös silloin, kun kilpailu on vähäistä tai sitä ei ole ja paikallispäättäjät juoksevat kritiikittömästi kiinteistökeinottelijoiden tai keskusliikkeiden talutusnuorassa.
Ympäristöministeriön kaupan sijainninohjausta koskeneisiin tulkintoihin suivaantuneet maakuntaliittojen päättäjät laativat kolme viikkoa sitten yhteisen kannanoton. Ärtymyksen perussyy on kiukku siitä, että ministeriö on tulkinnut osan liittojen suunnitelmista lainvastaisiksi. Maakuntapäättäjät vaativat nyt, että he itse saisivat päättää siitä, mikä on lainmukaista ja mikä ei!
Pääagitaattorina hankkeessa hääri Etelä-Savon vasemmistoliittolaistaustainen maakuntajohtaja Matti Viialainen, joka muun muassa pilkkasi ympäristöministeriötä maailmanparantamisesta. Kovin pitkä matka on marssittu taistelevan työväenliikkeen ihanteista nykypäivään, jossa helsinkiläinen kokoomusministeri joutuu puolustamaan vastuullista markkinataloutta Viialaisen cowboykapitalismia vastaan.
Kaupunkirakenteen ulkopuolella isot kauppakeskukset uhkaavat lähistönsä kaupunkikeskustojen elinvoimaisuutta ja elävyyttä. Yksikin väärin sijoittuva ostosparatiisi saattaa olla tuhoisa.
Suurimmassa vaarassa ei ole Helsinki eivätkä muut suuret kaupungit, vaan keskisuuret ja sitä pienemmät maakuntakeskukset. Kauhuesimerkit löytyvät Yhdysvalloista, mutta esiintyy tragedioita Suomessakin. Hämeenlinnan ja Kokemäen keskustat ovat esimerkkejä surullisesta kehityksestä.
Kauppa on aina ollut osa kaupunkikulttuuria. Itse asiassa kaupunki on pitkälti syntynyt keskeisen kauppapaikan, torin ympärille. Elävä kaupunkikulttuuri on osa eurooppalaista elämänmuotoa, osa sivilisaatiotamme. Sen puolesta kannattaa ja pitää taistella!
Kyse on myös maaseutukulttuurin vaalimisesta. Kaupunki- ja maaseutuasumisen välimaastoon syntyneet harmaat vyöhykkeet ovat liian hajanaisia, jotta ne toisivat kaupunkimaiseen asumiseen liittyviä etuja. Silti ne ovat niin kaupunkimaisia, että ne ovat jo pitkälti tuhonneet hienoon suomalaiseen maaseutuun olennaisesti kuuluvat arvot.
Suomi tarvitsee sekä elinvoimaisia kaupunkeja että elinvoimaista maaseutua. Maankäytön ratkaisulla vaikutamme olennaisesti näihin molempiin. Lyhytjänteisen pikavoittojen metsästämisen sijasta kaipaamme malttia, harkintaa ja kokonaisvaltaista näkemystä.
Kyse ei ole siitä, että yksikään tarpeellinen asunto-, työpaikka- tai kaupparakennus pitäisi jättää rakentamatta. Ne pitää vain suunnitella ja sijoittaa maastoon siten, että tulevatkin sukupolvet voivat olla niistä ylpeitä.
Kirjoittaja on asuntoministeri (kok).
