Puheet Yleistä

Vihervuoden 2008 päätösjuhla, Viikki

Puutarhakaupunkeja vai ei?

Hyvä Vihervuoden juhlayleisö!

Viime kuukausina on keskusteltu paljon puutarhakaupungeista ja betonilähiöistä. Vihervuoden kunniaksi on paikallaan palauttaa mieleen, mistä puutarhakaupungissa oikeastaan on kysymys. Miksi puutarhakaupunkeja aikanaan alettiin rakentaa? Miten niitä on toteutettu? Miten ne vastaavat nykypäivän haasteisiin?

Puutarhakaupungin juuret juontavat sadan vuoden takaiseen asunto- ja kaupunkireformiin. Kaupungit olivat kasvaneet ja tiivistyneet teollistumisen johdosta ennennäkemättömiin mittoihin. Asuinolot olivat muodostuneet lähes epäinhimillisiksi. Asunnot ja asuntoalueet olivat ahtaita ja ilma noen likaamaa. Vesihuolto oli puutteellista ja hygienia muutenkin huonoa. Sairaudet levisivät epidemioina. Ei ihme, että katseet käännettiin maaseudulle – sen väljyyteen, puhtauteen ja vihreään luontoon.

To-morrow, Huomenna – puutarhakaupunkiaatteen synty

Kaupunkisuunnittelun käännekohdaksi muodostui englantilaisen Ebenezer Howardin vuonna 1898 julkaisema teos To-Morrow, Huomenna.

Howardin mukaan huomisen yhdyskunta muodostuisi noin kolmenkymmenen tuhannen asukkaan puutarhakaupungeista. Jättikaupunkien sijaan rakennettaisiin uusia tytärkaupunkeja, joissa pientalomaiset asuntoalueet levittäytyisivät julkisten rakennusten, puistojen ja liiketalojen muodostaman keskustan ympärille. Uloinna, erotettuna asuntoalueista, kiertäisivät teollisuus- ja varastoalueet. Tytärkaupungit olisivat pääosin omatoimisia, mutta – mikä merkillepantavaa – kytkeytyisivät toisiinsa ja keskuskaupunkiin rautateiden avulla.

Howard mietti myös, miten puutarhakaupungit toteutettaisiin. Hän esitti, että yleishyödylliset yhtymät rakennuttaisivat puutarhakaupungit ja rahoittaisivat tarpeellisen kunnallistekniikan ja palvelut myymällä tontteja eri rakennuttajille. Kun alueet toteutettaisiin suunnitelmallisesti ja järkevällä tavalla vaatimattomiksi, niistä tulisi, näin Howard uskoi, paitsi vehreitä ja viihtyisiä, myös edullisia.

Puutarhakaupunki-ideaa toteutettiin 1900-luvun alussa useissa kohteissa Englannissa, mutta myös muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Suomalaisia varhaisia puutarhakaupunkiesimerkkejä ovat Kulosaari 1800-luvun lopulta ja Käpylä 1920-luvulta. Myös Eliel Saarinen sovelsi puutarhakaupungin periaatteita Munkkiniemi-Haaga- ja Suur-Helsinki –suunnitelmissaan 1900-luvun alkupuolella.

Puutarhakaupunkimaisia asemakaavoja laadittiin myös moniin teollisuuden myötä kasvaviin pikkukaupunkeihin, kuten Hyvinkäälle ja Riihimäelle. Väljyys ja puutarhamaisuus on leimannut näiden kaupunkien suunnittelua tähän päivään saakka. Nyt ne ovat vetovoimaisia asuinpaikkoja, joissa vehreät pientaloalueet puistokatuineen sijaitsevat pyöräily- ja kävelyetäisyydellä keskustan palveluista, työpaikoista ja rautatieasemasta.

Jälleenrakennuskauden puutarhakaupungit ja hajakeskitys

Toisen maailmansodan jälkeen Suomi alkoi kaupungistua vauhdilla. Kivikaupunkien rakentaminen jatkui, mutta umpikorttelien sijaan asuinrakennuksia alettiin sijoittaa avoimemmin funktionalismin hengen mukaisesti. Suurkaupungin tungoksen välttämiseksi alettiin puhua hajakeskityksestä. Myös tehokasta kivitalorakentamista arvosteltiin.

”Koti vai kasarmi lapsillemme”, kysyi Väestöliiton toiminnanjohtaja Heikki von Hertzen pamfletissaan vuonna 1947.

Kasarmoitumisen suomalaisena ilmentymänä von Hertzen piti Etu-Töölön ja Kallion kaltaisia umpikortteleita. Niiden sijaan hän halusi, ja arveli myös asunnontarvitsijoiden haluavan, että uusista asuntoalueista tehdään puisto- ja puutarhakaupunkeja, ja että vanhatkin kaupunginosat uudistetaan ajan vaatimuksia vastaaviksi. Ennen kaikkea Hertzen ihmetteli, miksi Suomessa, tuhansien järvien ja laajojen metsien maassa, ei osata hyödyntää luonnon tarjoamia mahdollisuuksia.

Vastauksena kysymykseensä von Hertzen rakennutti Tapiolan, kansainvälisesti tunnetuimman suomalaisen puutarhakaupungin.

Tapiolan asemakaavan laati Otto-Iivari Meurman, asemakaavaopin professori ja hajakeskitysperiaatteen uranuurtaja Suomessa. Pitkän uransa ja klassikoksi muotoutuneen Asemakaavaoppi-teoksensa avulla hän välitti hajakeskitysperiaatteen ja siihen elimellisesti liittyvän puutarhakaupunkiaatteen Suomen kaavoittajasukupolville.

Hajakeskitetty kaupunki koostuu, niin kuin Meurman sen sanoo, asumakunnista, joita rakentamattomat metsä- ja viljelysalueet tai laajahkot puistot erottavat toisistaan. Näin turvattaisiin kaupunkien viihtyisyys, terveellisyys ja turvallisuus. Aivan kuten Howardin tytärkaupungit, myös Meurmanin asumakunnat oli tarkoitettu itsenäisiksi ja omatoimisiksi palveluiden ja osin myös työpaikkojensa suhteen.

Metsälähiöistä betonilähiöiksi

Von Hertzenin ja Meurmanin viitoittamana suomalaiset kaupunginisät, kaavoittajat, arkkitehdit ja rakentajat loivat metsälähiön, suomalaisen sovelluksen puutarhakaupungista. Metsälähiössä yhdistyivät ideat hajakeskityksestä ja luonnonläheisyydestä sekä eri toimintojen erottelusta ja turvallisesta liikenneympäristöstä.

Kunnianhimoisen ja laadukkaan suunnittelun ansiosta ensimmäisistä metsälähiöistä, kuten Tapiolasta, tuli paitsi terveellisiä, turvallisia ja viihtyisiä, myös arkkitehtonisesti ansiokkaita. Ne ovat edelleenkin toimivia, viihtyisiä ja arvostettuja asuinalueita.

Mutta kuinka sitten kävikään?

Metsälähiöt toteuttivat, ja toteuttavat edelleen, puutarhakaupungin luonnonläheisyyden ja väljyyden perusideaa. Palveluja ja työpaikkoja niihin sijoittui kuitenkin jo alun perin melko niukasti. Lähipalvelujen toteuttaminen tapasi myös viivästyä, samoin ostoskeskusten rakentaminen. Myöhemmin ostoskeskusten kohtaloksi on tullut pankkien ja postien kaikkoaminen. Kaupatkin ovat usein siirtyneet kauemmas, suurempiin yksikköihin.

Heti Tapiolan jälkeen 1960-luvulla rakennettiin muun muassa tässä lähellä oleva Pihlajamäki näköaloiltaan upeaan maastoon. Seuraavana vuorossa olivat Myllypuro ja muut Helsingin itäiset lähiöt, joissa jätettiin runsaasti puita korkeiden kerrostalojen väliin.

Tämä metsälähiöiden rakentaminen levisi nopeasti myös muihin maamme kaupunkeihin. Vähitellen lähiörakentamisessa alettiin tavoitella tehokkaampaa maankäyttöä ja teollisempaa tuotantoa. Siitä on esimerkkinä muun muassa melkein täältäkin näkyvä Pihlajiston alue.

Varsinkin teollisesti toteutettuja lähiöitä on sittemmin alettu vieroksua ja kutsua betonilähiöiksi. On puhuttu jopa niiden purkamisesta. Monet lähiöt ovat peruskorjausiässä, ympäristö rappeutunut ja palvelut kaikonneet. Silti lähiöissä on suunnattomasti kapasiteettia: erikokoisia asuntoja ja runsaasti luontoa sekä tilaa täydennysrakentamiselle ja uusille palveluille. Myös joukkoliikenneyhteydet toimivat, varsinkin Helsingissä.

Lähiöiden kehittäminen ja hienovarainen täydentäminen on ympäristöministeriön lähiöohjelman tavoitteena. Näin vihervuonna, ja sen jälkeenkin, meidän on syytä painaa mieleemme, ettemme uudistustyössä heitä lasta pesuveden mukana, vaan säilytämme riittävästi luonnonalueita, rakennamme puistoja ja kunnostamme piha-alueita asukkaiden iloksi ja terveydeksi.

Kompaktikaupunki on kontaktikaupunki

1970-luvulle tultaessa metsälähiöiden tie kuljettiin loppuun. Niistä tuli nukkumalähiöitä, joista lähdettiin aamulla töihin ja tultiin illalla nukkumaan. Alettiin ihailla eurooppalaisten kaupunkien elämää, joka sykki keskustojen kivikortteleissa, puistoissa ja kaduilla. Pääteltiin, että tiiviimmässä kaupungissa myös elämä olisi intensiivisempää ja kiehtovampaa. Uudeksi johtotähdeksi muodostui slogan: kompaktikaupunki on kontaktikaupunki.

Kompaktikaupungit, kuten Vantaan Koivukylä, toteutettiin tiukkaan ruutukaavamuotoon. Riittävän väestöpohjan turvaamiseksi niistä tehtiin tehokkaita kerrostaloalueita. Laadittiin korttelimalleja, joissa tutkittiin erilaisia rakennuskorkeuksia, rakennusten välisiä etäisyyksiä, pihojen aurinkoisuutta ja vapaa-alan määrää sekä pysäköintiratkaisuja. Uskottiin lujasti, että systemaattinen ja objektiivinen tarkastelu tuottaisi myös laadukasta elinympäristöä.

Esteettiset ja sosiaaliset pyrkimykset eivät kuitenkaan toteutuneet, vaan jäivät määrällisten ja taloudellisten tavoitteiden jalkoihin. Poikkeuksiakin oli, kuten Espoon Kivenlahti ja Olari, joissa mittakaava oli ihmisläheisempi. Niissä panostettiin tavanomaista enemmän myös kävelyreitteihin, suojaisiin pihapiireihin ja kasvillisuuteen.

Monimuotoisempaan kaupunkiympäristöön

1970-luvun lopulla kaupungistuminen hidastui. Uskottiin, ettei uusia itsenäisiä alueita enää tarvittaisi, vaan pärjättäisiin täydentämällä olemassa olevia, keskeneräisiä alueita. Toimisto- ja pienteollisuustilojen avulla haluttiin tehdä asuntoalueista toiminnallisesti monipuolisempia.

Myös kaupunkiympäristön esteettiset ihanteet muuttuivat. Ruutukaavan asemasta alettiin jälleen etsiä suunnitteluperiaatteita olemassa olevasta ympäristöstä. Avoimesta rakennusryhmittelystä siirryttiin suljetumpaan tilanmuodostukseen. Rakennettiin Katajanokan kärki, Länsi-Pasila ja Malminkartano, muutaman esimerkin mainitakseni.

Kun asuinalueet rakennettiin entistä tiiviimmiksi, ympäröivää luontoa saatettiin säästää enemmän koskemattomana tai lähes koskemattomana ulkoilutarpeita varten. Asuntojen yhteyttä luontoon haluttiin myös parantaa. Luovuttiin maanpäällisistä kellarikerroksista ja annettiin ensimmäisen kerroksen asukkaille asuntoihin liittyvät etu- tai takapihat. Ylemmissä kerroksissa yhä laajemmat parvekkeet korvasivat oman pihan. Yhteisesti hoidettujen pihojen lisäksi asukkaat saivat lisää omaa tilaa istutuksia ja ulko-oleskelua varten.

Kaupunkitilan elävöittämiseen pyrittiin myös sijoittamalla rakennusten pohjakerroksiin myymälä- ja työtiloja. Vuokralaisten löytyminen ei varsinkaan syrjäisemmillä alueilla ollut helppoa, vaan tiloja on sittemmin jouduttu ottamaan muuhun käyttöön. Tämäkin osoittaa, että työpaikkojen saaminen keskustojen tai työpaikkakeskittymien ulkopuolelle ei ole helppoa.

Kestävästä kehityksestä ilmastonmuutoksen haasteisiin ja puutarhakaupungin renessanssiin

1980- ja 1990 –lukujen vaihteessa lanseerattiin kestävän kehityksen periaate. Se on heijastunut kaupunkien ja asuntoalueiden suunnitteluun, lähinnä kahdella tavalla.

Toisaalta on korostettu yhdyskuntarakenteen eheyttämistä, toisaalta ekologisten seikkojen huomioon ottamista rakentamisessa, energiantuotannossa ja vesien käsittelyssä. Samat seikat ovat tärkeitä ilmastonmuutoksen hillinnän kannalta ja siihen sopeutumiseksi.

Yhdyskuntarakenteen eheyttäminen on tarpeen liikenteestä aiheutuvien kasvihuonekaasujen ja muiden päästöjen vähentämiseksi. Se on myös taloudellisesti kannattavaa. Lisäksi on muistettava: Mitä vähemmän uutta neitseellistä maata käytetään rakentamiseen, sitä enemmän voidaan jättää luonnonalueita vapaaksi virkistystarpeita ja luonnon monimuotoisuutta varten.

Tiivistyvässä rakenteessa viheryhteyksillä ja –alueilla on monta tehtävää. Ne muodostavat turvallisia jalankulku- ja pyöräilyteitä ja avaavat yhteyksiä myös ympäröivään luontoon. Niiden puut ja muut istutukset ovat paitsi kauniita, myös hyödyllisiä liikenteen melun vaimentamisessa ja epäpuhtauksien suodattamisessa.

Ekologiset seikat, ekotehokkuus ja elinkaariajattelu ovat tulleet jäädäkseen rakentamiseen ja lähiympäristön suunnitteluun. Täällä Viikissä ekologisuutta on toteutettu esimerkillisesti monin eri tavoin. Alueella on sormimainen rakenne, jossa luonto, rakennettu ympäristö ja viljelypalstat vuorottelevat. Rakentamisessa on hyödynnetty systemaattisesti aurinkoenergiaa ja pyritty muutenkin mahdollisimman vähäiseen energiankulutukseen. Hule- ja sadevesiä on käsitelty imeyttämällä tai johtamalla niitä lammikoiden ja kosteikkojen kautta niin, että ne puhdistuvat ennen kuin laskevat Vanhankaupunginlahteen. Tällaiset ratkaisut ovat jatkossa tarpeen muuallakin muun muassa lisääntyvien sateiden ja tulvien vuoksi.

Kestävän kehityksen tavoite on nostanut puutarhakaupungin suunnitteluperiaatteet uudelleen pöydälle. Puutarhakaupungin ihanteellinen koko, 30 000 – 50 000 asukasta, tonttitehokkuus omakoti- ja kerrostaloasumisen välillä sekä sen tuoma riittävä asukasmäärä joukkoliikenteen ja palvelujen kysynnälle ovat melko tervehenkisiä lähtökohtia myös kestävän yhdyskunnan kannalta. Tämä on havaittu eri puolilla Eurooppaa.

Ison-Britannian (Englannin) hallituksen ohjelma ”Homes for the Future – more affordable, more sustainable” painottaa puutarhakaupunkimaisia ekokaupunginosia ratkaisuna kestävän kehityksen ja energiatehokkuuden vaateisiin. Myös Ranskan hallitus on päättänyt, että kaikissa suurimmissa kaupungeissa olisi ekologisille periaatteille perustuvia ekokaupunginosia vuoteen 2012 mennessä.

Asuinalueiden puutarhamaisuus on kannatettava tavoite, kunhan alueet toteutetaan olemassa olevaan rakenteeseen kiinteästi liittyvällä tavalla. Kokemukset ovat osoittaneet, etteivät ainakaan työpaikat tottele kaavoittajan kynänjälkeä. Tämän vuoksi suhtaudun kovin varovaisesti esitettyihin ideoihin siitä, että yhdyskuntakehityksemme perustuisi toisistaan ja olemassa olevasta rakenteesta irrallisten pienten, työpaikkojen ja palvelujen suhteen omavaraisten puutarhakaupunkien satelliitteihin, joista ei juuri liikuttaisi muualle. Tämä malli ei yksinkertaisesti ole realistinen. yritysten ja työpaikkojen sekä palvelujen hakeutuessa väistämättä toistensa läheisyyteen suurempiin keskuksiin. Seurauksena olisi mitä todennäköisimmin yhä pidentyneet työ- ja asiointimatkat, joista suuri osa tehtäisiin henkilöautolla.

Siksi on äärimmäisen tärkeää, että kaupunkimme, taajamamme ja asuntoalueemme sijaitsevat järkevästi joukkoliikenteen, Helsingin seudulla ja toivottavasti eräillä muillakin suurimmilla kaupunkiseuduilla etenkin raideliikenteen palveluetäisyydellä. Pelkkä puutarhakaupunkien idylli ei siis riitä, vaan ensisijaisen tärkeää on ratkaista niiden sijainti kaupunkirakenteessa.

Ajassa muuttuvat ihanteet ja vihreän kaipuu

Kuten edellä olemme havainneet, kaupunkisuunnittelijoiden ja asukkaiden käsitykset ihanteellisesta kaupungista ovat vaihdelleet. On ihailtu vuoroin maaseudun rauhaa ja avoimia näkymiä, vuoroin kivikaupungin sykettä ja vaihtelevia kaupunkitiloja. Kestävä kehitys ja ilmastonmuutos asettavat rakentamiselle entistä vaativampia haasteita. Enää ei riitä, että asuntoalueet ovat terveellisiä, turvallisia ja viihtyisiä, niiden on oltava myös ekotehokkaita, energiapihejä ja vähäpäästöisiä.

Muuttuvassa ympäristössämme on kuitenkin jotakin pysyvää.

Asukkaille tehdyissä asuinympäristöä koskevissa kyselyissä luonnonläheisyys nousee aina kärkisijoille. Ja totta onkin, että asuinympäristömme yksi vahvuus on luonnon voimakas ja näkyvä läsnäolo. Asuntojen ikkunoista avautuvat näkymät luontoon ovat monelle tärkeitä ja haluttuja oman kodin ominaisuuksia. Samoin arvostetaan sitä, että pääsee helposti ulkoilemaan kävelyreiteille, leikkipuistoihin ja lenkkipoluille. Toisaalta on huomattava, että kaikki tämä toteutuu varsin oivallisesti jopa kivikaupungin ytimessä, mistä esimerkiksi Helsingin Töölö on loistava esimerkki.

Nyt vihervuoden aikana ympäristöministeriö on osallistunut yhteistyössä muiden toimijoiden kanssa useisiin hankkeisiin, joiden painopiste on ollut urbaanien viherympäristöjen, kaupunkipihojen ja kortteleiden sekä puistojen kehittämisessä. Tärkeänä näkökohtana näissä hankkeissa on ollut viher- ja vapaa-alueiden toiminnallisuuden parantaminen.

Tavoitteena on, että asukkaat voivat yhä enemmän myös tehdä pihoillaan haluamiaan asioita, esimerkiksi lapset leikkiä tai kaikki yhdessä pelata pallopelejä, viherpeukalot hoitaa kukka- ja pensasistutuksia, aktiivit järjestää piha- tai grillijuhlia yhteiseksi iloksi.

Ympäristöministeriön ja Helsingin kaupungin järjestämä, vastikään ratkaistu Mahdollisuuksien piha – kerrostalopihojen suunnittelukilpailu osoittaa, että myös kerrostaloalueilla voidaan toteuttaa monipuolisia ja rikkaita piharatkaisuja.

Sen lisäksi, että viheralueet ovat hyvin hoidettuja ja kauniita katsella, on tärkeää, että ne houkuttelevat ja innostavat ihmisiä ulkoilemaan ja liikkumaan terveytensä ja hyvinvointinsa kannalta riittävästi. Ympäristöministeriön ja opetusministeriön yhteistyönä valmistuu vielä tänä vuonna Elinympäristö- ja liikunta –portaali. Sen verkkosivuilla esitellään esimerkkejä ja hyviä käytäntöjä, joissa kuntien kaavoittajat ja liikuntaväki ovat yhteisvoimin miettineet arkiliikuntaan innostavan lähiympäristön ratkaisuja ja toteutuksia.

Liiku terveemmäksi ja ulkoile

Vihervuoden 2008 yhtenä teemana on ollut: liiku terveemmäksi ja ulkoile. Haluan lämpimästi yhtyä tähän kehotukseen.

Meidän suomalaisten arkiliikunnan määrä on jatkuvasti vähentynyt, jopa niin paljon, että liian vähäistä liikuntaa on ehdotettu mukaan tautiluokitukseen. Nyrkkisääntönä on, että päivittäin tulisi ottaa vähintään 10 000 askelta, mikä merkitsee ajassa noin puoltatoista tuntia. Tämä ei monenkaan arkiaskareissa enää toteudu. Siksi tarvitaan asuntojen lähelle hyviä ja houkuttelevia arkiliikunnan mahdollisuuksia: kävely- ja pyöräteitä, leikkipuistoja, eri kokoisia pelikenttiä sekä lenkki- ja kuntopolkuja.

Minkään ei pitäisi olla esteenä myöskään sille, että pihoille tai niiden lähelle järjestetään paikkoja puutarhaviljelyyn tai vaikka vain kukkien istuttamiseen, istutusten hoitoon ja ympäristön muuhun kunnostukseen. Kukkaruukku tai pari sisäänkäynnin vieressä tai parvekkeella ei todellakaan vie paljoa tilaa, mutta on ilo monille silmille.

Viheralueet ja puistot antavat mahdollisuuden myös oppimiseen, kasvi- ja eläinlajien tuntemukseen. Oppiminen on tavoitteena erityisesti kasvitieteellisissä puutarhoissa ja arboretumeissa. On erityisen hienoa, että Helsingin kaupunki on nyt avaamassa uuden alueen, Maaherranpuiston, myös tähän tarkoitukseen. Tämän seminaarin jälkeen meillä kaikilla on ilo nähdä, millaista puistosuunnittelu parhaillaan voi olla.

Hyvät kaupunkivihreän ystävät!

Rakentamisen kohtuullinen tehokkuus ja luonnonläheisyys eivät ole vastakkaisia, toisiaan pois sulkevia asuinalueiden ja kaupunkien ominaisuuksia. Hyvän suunnittelun avulla voidaan asuntoalueiden maankäyttöä selvästi tehostaa ja silti säilyttää vihreyttä ja vehreyttä ympärillämme.

Hyvällä suunnittelulla, toteutuksella ja huolenpidolla voidaan myös huomattavasti lisätä olemassa olevien asuntoalueiden ja keskustojen vihreyttä. Hoidetut istutukset ja puurivit, jopa yksittäiset puut ja pensaat parantavat ratkaisevalla tavalla kivikaupunginkin viihtyisyyttä.