Puheet Yleistä

Valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko, Eduskunta

Arvoisa puhemies,

Käydyssä keskustelussa on kiinnitetty huomiota siihen, onko tai itse asiassa tuleeko Nato-jäsenyyden olla Suomelle ”todellinen vaihtoehto” vai ”mahdollisuus jatkossakin”. On selvää, että ulkopoliittisessa liturgiassa näillä sanamuodoilla on selkeä vivahde-ero. Tätä ongelmallisempaa on kuitenkin se, että koko tematiikka kuitataan selonteossa kahdella vaivaisella lauseella.

Selonteon mukaan ”Suomi seuraa jatkuvasti Naton muutoksen suuntaa, toimintakyvyn kehitystä ja järjestön kansainvälistä merkitystä. Liittokunnan jäsenyyden hakeminen säilyy Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan mahdollisuutena jatkossakin”. Asia, jossa ei nykyaikana pitäisi olla mitään arkaluontoista tai dramaattista, vaietaan ja mystifioidaan tavalla, johon ei ole mitään järjellistä syytä.

Näin olemattomien perustelujen takia tehdyn linjauksen taustoja onkin haettava muualta.

Muun muassa Tasavallan presidentti on todennut, ettei Suomeen kohdistu sellaista turvallisuusuhkaa, joka edellyttäisi meitä muuttamaan turvallisuuspoliittista perusratkaisuamme. Tämä lienee jäsenyyttä vierastavan retoriikan pääargumentti.

Liittoutuminen tulisi tai voisi tämän ajattelutavan mukaan tulla kysymykseen, jos meillä olisi tarve edistää turvallisuuttamme. Koska tällaista tarvetta ei katsota olevan, eli koska ns. turvallisuusvajetta ei katsota olevan olemassa, Suomi voi jatkaa liittoutumattomana. Ajatuskulku on sinänsä looginen, mutta ei suinkaan ongelmaton tai riidaton. Esimerkiksi viime joulun alla HVK-prosessin turvatakuumuotoilusta saavutetun yhteisymmärryksen jälkeen ulkopoliittinen johto totesi, että aikaansaatu tulos on positiivinen ja vahvistaa Suomen turvallisuutta. Turvallisuuttamme voidaan siis positiivisella tavalla vahvistaa, siitä huolimatta, että emme kärsi varsinaisesta turvallisuusvajeesta. Voitaneen siis väittää, että on jo lähtökohtaisesti hyvä edistää kansallista turvallisuutta, vaikka se olisikin perusteiltaan kunnossa. Se, että vallitseva tilanne ei edellytä meitä muuttamaan käyttäytymistämme voi sinänsä hyvin pitää paikkaansa, mutta on ihan eri asia kuin se voisiko tällainen muutos välttämättömyytensä puutteesta huolimatta olla järkevää.

Turvallisuus ja turvallisuustilanteemme on sekin aina vain suhteellisin mittarein arvioitavissa. Esimerkiksi tosiasiallinen käyttäytymisemme ei tue näkemystä poikkeuksellisen turvallisuusuhattomasta ympäristöstä. Suomi on pieni maa, jonka paikan karttakirjalla hyvin tunnemme. Tämä näkyy edelleen eräissä ratkaisuissamme, jotka perustuvat ajatukseen maan puolustamisesta kaikissa mahdollisissa oloissa, eivät arvioon tämän päivän todellisista tai edes todennäköisistä uhkakuvista. Ajankohtainen miinakeskustelu on erinomainen esimerkki tästä näkökulmasta. Oltiin miinoista luopumisesta mitä mieltä tahansa, koko miinakeskustelu olisi vailla mieltä, jos turvallisuutemme olisi niin hyvin taattu kuin virallinen Nato-skeptinen retoriikka antaa ymmärtää. On muuten selvää, että Natossa voisimme luopua miinoistamme.

On myös hyvä havaita historian osoittaneen, että turvallisuuden vahvistaminen vasta silloin, kun ulkoinen uhka on jo olemassa, on tuolloin usein myöhäistä. Tämän lisäksi se on ulkopoliittisesti hankalampaa, koska tällaisessa tilanteessa tehtävät ratkaisut olisivat helpommin osoitettavissa kohdistetuiksi jotakin tiettyä tahoa vastaan.

Hankalaa tai ainakin hankalaksi ja jopa mystiseksi tehtyä perusasetelmaa selkeyttää yksinkertainen kysymys: onko haitallisempaa hankkia todelliset turvatakuut, vaikka niitä ei ehkä koskaan tarvittaisikaan vai olla hankkimatta nämä turvatakuut, jos niihin nykyolettamusten vastaisesti joskus olisikin tarvetta? Saman asian voi muotoilla myös suoremmin: onko haitallisempaa liittyä Natoon, vaikka turvallisuutemme onkin kunnossa, kuin olla liittymättä, jos se kaikesta huolimatta ei olisikaan kunnossa? Eihän Natossa mitään perustavaa laatua olevaa vikaa voi olla – niin kauniisti ja rakentavasti siitä tässäkin selonteossa puhutaan. Eikö liittyminen Natoon itse asiassa olisi mitä luonnollisinta?

Suomi on pieni pohjoinen maa, jolla on traumaattinen historia. Kylmän sodan aikainen, lähes kansallisen aivopesun mittoihin noussut, puolueettomuuslinjamme ja YYA-sopimuksen siunauksellisuuden ylistys ovat hämärtäneet kykyämme hahmottaa maailman muuttumista. Tämä luo edelleen turvallisuuspoliittiseen keskusteluumme kovin erikoisen ja Suomelle tyypillisen erityisvivahteen. Turvallisuuspoliittinen asemamme on hyvä, mutta siitä huolimatta voi hyvällä syyllä väittää, että kaltaisemme maa kärsii jo kokonsa takia eräänlaisesta kroonisesta turvallisuusvajeesta tai ainakin, että tilaisuuksia turvallisuutemme edelleen vahvistamiseksi ei tulisi jättää käyttämättä. Hallituksen ripustautuminen menneen maailman ”liittoutumattomuus” -käsitteeseen lieneekin ymmärrettävä niin, että ilman tätä keinotekoista konstruktiota meillä ei itse asiassa olisi mitään järjellistä perusteluketjua Naton ulkopuolella pysyttäytymiselle.

Arvoisa puhemies,

Nato-jäsenyys olisi luonteva jatke harjoittamallemme länsiorientoituneelle ja yhteistyöhakuiselle ulkopolitiikallemme. Jäsenyys vahvistaisi sekä kansallista turvallisuuttamme että kansainvälistä vaikutusvaltaamme. Kansainvälinen tilanne on tällä hetkellä suotuisa johtopäätösten tekoon. Kotimaisessa keskustelussa tulisi siksi vihdoin osata irtautua kylmän sodan aikaisesta kiertelystä ja kaartelusta.

Suomen paikka on Natossa.

Muuten olen sitä mieltä, ettei Suomen ole mitään syytä liittyä Ottawan sopimukseen ainakaan ennen kuin miinojen sytyttimet vanhentuvat joskus vuoden 2020 tienoilla.

Se, että nykyinen tasavallan presidentti vaati Suomea luopumaan miinoista jo ennen kuin Ottawan sopimusta oli olemassakaan, ei ole riittävä peruste nyt tehdä hölmöjä ratkaisuja. Se, että ulkopolitiikan keskeisillä paikoilla vaikuttaa henkilöitä, joille miinakiellosta on tullut lähes uskonkappaletta muistuttava päähänpinttymä, ei ole riittävä peruste tuhlata veronmaksajien varoja. Se, että miinakiellosta on tullut erilaisten maailmanparantajien lempilapsi, ei ole riittävä peruste sellaisiin hätiköityihin linjauksiin, jotka todennäköisesti ennemmin heikentävät kuin parantavat ulkovaltojen kunnioitusta maatamme kohtaan.