Blogi Yleistä

Valtion velasta ei koidu isoa taakkaa – vai koituuko sittenkin?

Jaakko Kiander ja Heikki Taimio kirjoittivat tämän päivän HS:ssa otsikolla ”valtion velasta ei koidu isoa taakkaa”. Tulokulma on varsin yllättävä – onhan niin hallitus ja sen taustalla oleva valtiovarainministeriö kuin jopa vasemmisto-oppositio kauhistellut velkaantumistamme. Oppositio tosin sekä kauhistelee velkaantumista että vaatii lisävelanottoa.

Kirjoittajien mukaan ”väite siitä, että valtion on maksettava velkansa takaisin, perustuu kuitenkin väärinkäsitykseen”. Yksittäisten lainaerien tilalle voidaan aina ottaa uusia lainoja ja ”olennaista on pyrkiä vakauttamaan velka suhteessa bruttokansantuotteeseen”. Ja vielä: ”Jos velkaa ei lyhennetä, muodostuu valtion velkaantumisesta tuleville sukupolville koituva rasitus velan korosta”.

Kaikki tämä pitää paikkaansa. Enkä usko, että siitä vallitsee kovinkaan suurta erimielisyyttä. Enkä usko, että kovinkaan moni olisi tässä suhteessa vajonnut väärinkäsitysten tielle.

Eri mieltä voidaan kuitenkin olla väitteestä, jonka mukaan ”tulevilla sukupolvilla on hyvin varaa maksaa julkisen velan kasvun aiheuttama vaatimaton lisärasite”, ja vaikka olisikin, voidaan kysyä onko kyseinen rasite vaatimaton ja onko ylipäänsä oikein elää tulevien sukupolvien kustannuksella.

Kirjoituksessa käytetään arviona, että velan korkomenot nykyisen talouskriisin tauottua olisivat kolme miljardia euroa vuodessa. Tämä luku voi olla oikein tai väärin, mutta kyse on joka tapauksessa valtavasta määrästä rahaa, joka siis on pois muista mahdollisista käyttökohteista. Ajatelkaa mitä kaikkea kolmella miljardilla saisi.

Vielä perustellummin voidaan kyseenalaistaa kirjoituksessa oleva väite, että ”verraten hidaskin talouskasvu riittäisi siihen, että velka supistuisi (50 prosentista) vuoteen 2023 mennessä 35 prosenttiin ja vuoteen 2033 mennessä 25 prosenttiin bruttokansantuotteesta – vaikka velkaa ei lyhennettäisi lainkaan.” Ja vaikka tämäkin voisi vielä teoriatasolla pitää paikkaansa, sen lähtökohtaoletukset ovat todelliselle elämälle kovin vieraat. Oletuksena väitteelle lienee ollut, ettei lainaa makseta takaisin, mutta että ei sitä otettaisi lisääkään. Ja tällainen olettamus tehtäisiin aina vuoteen 2033 saakka. Tässä ei tietenkään ole realismin häivääkään. VM:n nykyiset laskelmat osoittavat, että talouskriisin päätyttyäkin meillä on erittäin kova tuska ylipäänsä edes päästä tasapainoiseen valtiontalouteen. Toiseksi ajatus siitä, että valtio eläisi 20 vuotta ottamatta uutta lainaa, ei ole tästä maailmasta.

Huomiotta ei pidä jättää sitäkään, että maamme ikääntyy Euroopan ennätystahtia, ja että tämä tulee asettamaan erittäin kovat haasteet tulevan talouskasvun aikaansaamiselle – siis vaatimattomallekin sellaiselle.

Kirjoituksessa lähdetään siitä, että valtion velkaan tulee soveltaa eri logiikkaa kuin yksityishenkilön ja kotitalouden velkaan. Olen tästä eri mieltä. Kyllä kotitalouskin voi ylläpitää itselleen sopivaa velkakantaa periaatteessa loputtomiin. Kyllä useissa kuolinpesissäkin velkaa on. Kokonaan toinen asia on, onko se viisasta ja onko se vastuullista seuraavien sukupolvien näkökulmasta. Ainakin yhteisten asioiden hoidon osalta sillä on muutakin kuin teoreettista moraaliarvoa.

Oli kyse sitten yksityishenkilöstä, kotitaloudesta, yrityksestä tai valtiosta on myös huomattava, että on olemassa kovin monenlaista velkaa ja kovin monenlaista velkaantumista. Investointiluonteinen velka – eli velka jolla rahoitetaan jotain, jonka oletetaan jatkossa tuottavan lisätuloja, on aina eri asia kun velanotto pelkkään käyttötalouteen. Kotitalouksissa, toisin kuin valtiontaloudessa, nämä asiat eivät useinkaan mene sekaisin.