Viimeviikkoinen uutinen kumppanin löytymisestä Talvivaaran kaivostoiminnan jatkamiseksi otettiin pääsääntöisesti positiivisesti vastaan. Toki selväksi on käynyt, että on tahoja, jotka elättelivät toivetta toisenlaisista järjestelyistä kaivoksen uuden omistuspohjan suhteen ja osoittavat nyt julkisesti pettymystään. Ja niitäkin tahoja riittää, joiden ainoana tavoitteena on kaivoksen sulkeminen, ja jotka puolestaan lähestyvät jokaista Talvivaaraa koskevaa tapahtumaa tästä tulokulmasta.
Maan hallituksen tehtävä on valvoa yhteiskunnan kokonaisedun toteutumista – niin tässä, kuin monessa aiemmassakin tapauksessa. Hallituksen kanta on selkeä: selvästi paras vaihtoehto kansantalouden ja Kainuun aluetalouden, mutta myös ympäristön kannalta on, että kaivostoimintaa jatketaan hallitusti. Tämä kanta muuten otettiin hallituksessa ensimmäistä kertaa Vihreiden ja Vasemmistoliiton vielä ollessa mukana.
Kaivostoiminnan jatkon tulee tapahtua ympäristön kannalta kestävällä tavalla. Tämä on selvää monesta syystä. Ilmeisimpien ympäristösyiden ohella kyse on myös menestyvän kaivostoiminnan edellyttämästä yleisestä hyväksyttävyydestä paitsi lähialueella, myös yleisesti koko yhteiskunnassamme. Kuten Talvivaaran kaivoksen historia on osoittanut, liiketoiminnankannattavuus ja ympäristövastuista huolehtiminen kietoutuvat läheisesti toisiinsa. Jokaisen kaivoksen pyörittäjällä on iso intressi hoitaa kaivostoimintaa mallikkaasti ja tavalla, joka ei jätä sijaa moitteille. Tämä vielä korostuu Talvivaaran kohdalla menneiden virheiden seurauksena.
Talvivaaraa koskenut ehdollinen kauppa laukaisi uudelleen myös kysymyksen alkuperäisen kaivosyhtiön piensijoittajien asemasta. Tähän kietoutuu Talvivaaran pörssinoteeratun emoyhtiön rooli, jota siis ei, toisin kuin operatiivista kaivostoimintaa harjoittavaa tytäryhtiötä, ole haettu konkurssiin.
Emoyhtiön suurin osakas on edelleen valtio. Silti valtion omaa sijoittajaintressiä ei sitäkään pidä sekoittaa yhteiskunnan kokonaisetua koskevaan harkintaan. Valtion tavoitteena on tässä vaikeassa tilanteessa pyrkiä ratkaisuun, joka turvaa veronmaksajan aseman parhaalla tavalla, varmistaa ympäristönhoidon kestävästi, mahdollistaa työllisyyden turvaamisen Kainuussa sekä yleisellä tasolla varmistaa kaivostoiminnan jatkumisen edellytykset Talvivaaran kaivoksella. Vaikka pörssiyhtiön – siis ilman itsenäistä liiketoimintaa ja riittävää varallisuutta toimivan yhtiön – osakkeenomistajien asema on sekin merkittävä kysymys, valtion toimenpiteet eivät voi tässä tilanteessa perustua osakkeenomistajien intressin suojelemiseen. Varsinkin kun näyttää siltä, että pörssiyhtiön arvo on menetetty jo kauan sitten.
Riskinotto – mahdollisuus voittoihin ja toisaalta riski menetyksiin, kuuluu markkinatalouteen. Äärimmäisissä tapauksissa yritys voi mennä konkurssiin ja osakkaat menettää sijoituksensa. Näin voi tapahtua silloinkin, kun valtio on itse yrityksessä osakkaana. Se, että valtio on itse osakkaana, ei oikeuta suhtautumaan yritykseen toisin. Nyt käsillä olevassa poikkeuksellisessa tilanteessa valtion erityisrooli perustuu kansantaloudellisiin, aluetaloudellisiin ja aivan erityisesti ympäristöllisiin vaikutuksiin.
Vaikka kyse on monella tapaa hyvin erilaisista tapauksista, on hyvä mieltää, ettei valtiovalta Turun telakan tapauksessakaan osakkeenomistajien asemaa ollut turvaamassa, suojaamassa tai pelastamassa. Silloinkin luotiin edellytyksiä kestävälle uudelle yritystoiminnalle. Telakan osalta kyse oli jopa siitä, että vanhasta omistusrakenteesta piti päästä eroon, jotta uudelle kannattavalle ja kestävälle liiketoiminnalle syntyisi edellytykset.
Talvivaaran osalta tilanne on toki toinen. Silti perusasetelma valtion suhtautumisesta aiempien omistajien omistuksen ”turvaamiseen” on sama. Pienosakkaiden sijoitukset tai valtion oma omistus eivät ole peruste tai syy, jonka nojalla valtiovalta voi ryhtyä sellaisiin toimiin kuin mihin Talvivaaran osalta on ryhdytty. Ympäristövahinkojen välttäminen sen sijaan on tällainen peruste ja syy. Samoin on edellytysten luominen sellaiselle uudelle kestävälle omistusrakenteelle, joka mahdollistaa kaivostoiminnan jatkamisen ympäristön kannalta kestävällä tavalla. Tällöin olennaisinta on, että uusi omistaja kykenee sijoittamaan sekä rahaa että uutta osaamista kaivostoiminnan kehittämiseen.
Talvivaara on sinnitellyt äärimmäisen vakavaksi muodostuneiden ongelmiensa kärjistymisen jälkeenkin pitkään. Kaivoksen pitkäaikaisen normaalin toiminnan kannalta välttämätön louhiminen lopetettiin varojen puutteessa jo kohta puolitoista vuotta sitten. Sekä pörssinoteeratun emoyhtiön että operatiivista kaivostoimintaa harjoittavan tytäryhtiön yrityssaneeraukselle on kokenein asianajajavoimin etsitty ratkaisua jo pitkälti toista vuotta. Tulokulmana tässä työssä on ollut juuriomistajien ja velkojien etujen ajaminen.
Kaivosyhtiön osalta urakka osoittautui viime marraskuussa ylivoimaiseksi ja yhtiö ajautui konkurssiin. Vaikka kokonainen vuosi yritettiin, ei löytynyt edellytyksiä edes saneerausohjelman vahvistamiselle.
Käytännössä kaivostoiminnan tulevaisuus on sidottu – valtion tiettyjen toimien lisäksi – uuteen pääsijoittajaan, ja sen tuomaan osaamiseen ja rahoitukseen. Täten nyt tiedossa oleva ja viime viikolla julkistettu ehdollinen sopimus Audleyn ja Terrafamen välillä muodostaa pohjan kaivostoiminnan jatkolle. Pörssiyhtiö ei ole osapuoli tässä järjestelyssä. Emoyhtiön saneeraus edellyttää, että sen tulisi kyetä vakuuttamaan em. osapuolet siitä, että saneerauksessa oleva pörssiyhtiö (jolla on siis paljon velkaa, mutta ei omaa itsenäistä liiketoimintaa), voisi tuoda järjestelyyn jotakin konkreettista liiketoiminnallista lisäarvoa. Näköpiirissä ei kuitenkaan ole mahdollisuuksia tällaiselle yhteistyölle.
On totta, että Audley käy konsortion edustajana keskustelua saneerausmenettelyn selvittäjän kanssa, mutta tietomme mukaan nämä keskustelut liittyvät yksinomaan siihen, millä tavoin pörssiyhtiön vielä hallussa olevat varallisuuserät – kalkkilaitos ja laboratoriotoiminnat – voidaan hankkia uuteen perustettavaksi suunniteltuun kaivosyhtiöön.
Julkisuudessa on korostetusti – viimeksi eilisessä Helsingin Sanomissa – tuotu esille, että pörssiyhtiö olisi saneerauksen kautta turvaamassa sen osakkeenomistajien – erityisesti pienomistajien – asemaa. Kuten edellä mainitsin, valtion ja tytäryhtiön konkurssipesää hoitavan julkisselvittäjän tulokulman on oltava tätä laajempi.
Ottaen huomioon se taloudellinen kokonaistilanne, joka emoyhtiöllä on, sillä voidaan arvioida olevan laskennallisesti negatiivista arvoa. Tietty suhteellisuus kannattaa muutoinkin pitää mielessä. Talvivaaran piensijoittajan asemaa voi kuvata seuraavanlaisella laskelmalla: Jos sijoittaja on ostanut Talvivaaran pörssiyhtiön osakkeita vuonna 2009 yhtiön ensimmäisen Suomessa toteutetun osakeannin jälkeen 1000 eurolla, sijoituksen arvosta oli 5.11.2014, kun Talvivaara OYJ:n noteeraus loppui, jäljellä noin 30 euroa. Jos asianajaja Jaatisen ehdottama saneerausohjelmaehdotus menisi läpi käräjäoikeudessa, ja pörssiyhtiö onnistuisi tämän jälkeen vielä keräämään merkittävästi uutta omaa pääomaa ja suunnitelma onnistuisi muutoinkin täydellisesti, tällöin tuosta 1000 euron sijoituksesta turvattaisiin noin 20 senttiä.
Tämä on toki enemmän kuin se nolla euroa, joka omistuksen arvo konkurssitilanteessa olisi. Laskelma osoittaa kuitenkin nyt käynnissä olevan keskustelun mittasuhteita, jossa on pitkään ylläpidetty vääriä toiveita ja illuusioita. Edellä sanottu kuvaa myös sitä, että monelle piensijoittajalle olisi merkittävästi arvokkaampaa, että tappiot pääsisi kirjaamaan ja vähentämään verotuksessa.
Toki ne, jotka ovat ostaneet osaketta pörssistä viimevaiheessa lottopaperina, ovat eri asemassa. Mutta he ovatkin ottaneet tietoisesti erittäin kovan riskin. Toki totta on sekin, että vain uudessa rakenteessa mukana olevat pääsevät hyötymään mahdollisen uuden liiketoiminnan onnistumisesta seuraavasta arvonlisäyksestä. Mutta toisaalta uuteen rakenteeseen mukaan tulevat ovat myös pistämässä siihen merkittäviä summia.
Vaikka Talvivaaraan liittyy monia voimakkaita tunteita, ei perusasioita kuitenkaan pitäisi unohtaa. Ensinnäkin valtion tehtävänä on aina katsoa yhteiskunnan kokonaisetua, ei omaa sijoittajaetuaan tai muidenkaan yksittäisten eturyhmien asemaa. Toiseksi yritystoimintaan sijoittamiseen, kuten mihin tahansa muuhunkin sijoittamiseen liittyy aina riskejä. Toisaalta pelin henkeen kuuluu myös mahdollisuus suuriin voittoihin. Valtion osaomistamaan yhtiöön laitetuissa sijoituksissa pelisäännöt ovat samat.
