Blogi Yleistä

Urheilu ja politiikka sekoittuvat väkisinkin

Blogi julkaistu myös Valtion liikuntaneuvoston sivuilla 16.5.2012

Urheilua ja politiikkaa ei saisi sekoittaa toisiinsa, näin olemme tottuneet kuulemaan ja oppineet ajattelemaan. Ei periaatteessa saisikaan. Urheilun tulisi olla kaikkia kansoja ja eritoten eri maiden urheilevaa nuorisoa yhdistävä voima, jota kansainvälisen politiikan kulloistenkin kiemuroiden ei millään tapaa tulisi sotkea. Elävä elämä on kuitenkin kauniita teorioita väkevämpää.

Selkeän rajan vetäminen politiikan ja urheilun välille on mahdotonta. Eikä maailma ole tässä suhteessa niin paljoa muuttunut sitten kylmän sodan, jolloin toinen leiri boikotoi vuorollaan niin Moskovan kuin Los Angelesinkin kesäolympialaisia.

Helsingin Sanomat kirjoitti toissasunnuntaina isosti sekä tämän vuoden jalkapallon EM-kisoista Ukrainassa että vuoden 2014 jääkiekon MM-kisoista Valko-Venäjällä. Fokuksena jutuissa olivat pohdinnat siitä, voiko Valko-Venäjän ylipäänsä sallia järjestää kisansa sekä suunnitelmat Ukrainan kisojen mahdollisista boikoteista. Pontimenahan näihin molempiin keskusteluihin toimivat kyseisten maiden vähemmän mairittelevat saavutukset ihmisoikeuksien kunnioittamisen saralla.

Kumpikaan mainituista Hesarin jutuista ei ollut urheilusivuilla. Päinvastoin, jutut muodostivat tuon sunnuntain keskeisen sisällön valtakunnan päälehden ulkomaanosastolla. Haluttiin tai ei, urheilu ja kansainvälinen politiikka sekoittuvat toisinaan aika lailla ansiokkaasti. Juuri tästä on pitkälti kyse, haluttiin tai ei.

On yksinkertaisesti naiivia ajatella, ettei näin olisi. Tai ainakin, ettei näin nykymaailmassa voisi käydä.

Suurimmat urheilutapahtumat keräävät massiivisen kansainvälisen ja tietyissä tapauksissa jopa globaalin huomion. Kulloisetkin isäntäkaupungit paistattelevat viikko-, kuukausi- tai jopa vuosikaupalla lähtökohtaisesti positiivisessa hengessä kansainvälisessä mediassa. Huomioarvot ovat valtavia.

Siksi myös kisaisännyydet ovat hamuttuja ja suosittuja. Urheiluväki itsekin ”myy” hakuprosesseja valtiovallan edustajille – joiden mukanaolo usein on välttämätöntä – juuri näillä imagoperusteilla erilaisia mm. matkailuun liittyviä taloudellisia arvoja unohtamatta.

Varsin useilla kisaisännyyksillä on jo lähtökohtaisesti vahva propagandistinen tavoite, ei samalla tavalla kuin Hitlerin Saksan olympialaisilla Berliinissä 1936, mutta kuitenkin.

Ei Suomikaan omia vuoden 1952 kesäolympialaisia ihan pelkästään rakkaudesta urheiluun järjestänyt, ja vaikka olisi järjestänytkin, niiden arvo kansakunnalle oli huomattavasti tätä puhtaan urheilun ilosanomaa suurempi.

Yhtälailla on ilmeistä, ettei tällaista iloa haluta maailmassa suoda kaikille. Maailmassa on aina erilaisia hylkiövaltioita, joiden kanssa ei yleisemminkään haluta olla tekemisissä sekä aina myös vaikeammin ennakoitavia tilanteita, joissa jotakin valtiota tilapäisemmin vierastetaan.

Urheiluyhteisö päättää keskuudessaan erilaisten kisojen myöntämisestä. Näin pitääkin olla. Se ei saa eikä voi olla yleisemmän kansainvälisen politikoinnin kohteena. Fiksu urheiluyhteisö kuitenkin ottaa huomioon myös muita kuin omia sisäisiä näkökulmiaan. Ja pyrkii ennakoimaan niitä. Tai ainakin tiedostaa, että politiikka ja urheilu tietyissä olosuhteissa väkisinkin sotkeentuvat keskenään.

Todellisuudessa asetelma on vieläkin monimuotoisempi. Olin huomaavinani, että urheiluministeri Arhinmäki jopa kannusti kansainvälistä jääkiekkoliittoa vaikuttamaan Valko-Venäjän hirmuhallitsijaan kisojen järjestämisen ehtona. Näin toimien asetelma kääntyisi täysin päälaelleen ja urheiluyhteisöä ryhdyttäisiin aktiivisesti käyttämään kansainvälisen politiikan teon välineenä.

Tavoite sinänsä on mitä kannatettavin eli globaalin ihmisoikeustilanteen parantaminen. Samalla se – toteutuessaan – kuitenkin söisi viimeisetkin rippeet kirkasotsaisesta illuusiosta politiikan ja urheilun erillään pitämisestä. Toisaalta mahdotonta ei ole sekään, että ihmisoikeustilanne maailmassa tätä kautta paranisi.

Kansainvälinen politiikka ja urheilun suurtapahtumat ovat väkisinkin ainakin jossain määrin toisiinsa kietoutuneita. Tämä on elävää elämää, eikä sinänsä kovinkaan haitallista. Silti myös erilaisten konfliktien vaara on ilmeinen.

Paras lääke tämän välttämiseen on se, että kansainvälinen urheiluyhteisö pyrkii ottamaan muun kansainvälisen yhteisön toimintalogiikan ja näkemykset huomioon, vaikka se itse kisaisännyyksistä päättääkin. Sitähän voisi kutsua vaikka huomaavaisuudeksi globaalia kansalaismielipidettä kohtaan, jos poliittisluonteisemmat argumentit liikaa vierastavat.

Vastaa