Puheet Yleistä

Turvallisuus- ja puolustuspoliittisesta selonteosta, Eduskunta

Arvoisa puhemies,

Berliinin muuri on murtunut jo aikaa sitten, Itä-Eurooppa on vapautettu, Suomi on EU:n ja EMUn jäsen, kommunismi on kauas Kaakkois-Aasiaan jämähtänyttä katoavaa kansanperinnettä ja osa entisestä Neuvostoliitosta kuuluu Natoon. Täällä tänään käytyä keskustelua kuunnellessa on kuitenkin ollut vaikea välttyä vaikutelmalta, että kylmän sodan aikaisen YYA-Suomen ummehtunut henki edelleen leijailee suomalaisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun yllä.

Menneinä aikoina ulkopolitiikka oli lähes kansallisen salatieteen asemassa. Sen olennainen osa oli pilkuntarkat virallisia linjauksia koskevat sanamuodot sekä ehdottoman yksimielisyyden ehdoton vaatimus. Eri mieltä ollut oli lähtökohtaisesti, ellei kansanpetturi, niin ainakin luopio. Tänään, vuonna 2004, näin ei enää pitäisi olla. Silti menneen maailman leimakirveet heiluvat ja liturgisesta yksimielisyydestä lipsuvia päivitellään tässäkin keskustelussa. Aivan erityisesti monia hallitusryhmien edustajia tuntuu närästävän Kokoomuksen täällä edustama linja, vaikka se tosiasiassa todennäköisesti poikkeaa vähemmän hallituksen linjasta, kuin mitä SDP:n puheenjohtajan ja samasta puolueesta olevan ulkoministerin näkemykset poikkeavat toisistaan.

Käsillä olevan selonteon keskeisimmät kiistakysymykset liittyvät liittoutumattomuuskäsitteen mielekkyyteen, ns. NATO-option muotoiluun ja rauhanturvaamislain mandaattikysymykseen.

Liittoutumattomuuskäsitteellä märehtiminen liittyy ajatteluun, jonka mukaan kukin kansakunta voisi ulkopoliittisella liturgialla määritellä asemansa maailmassa riippumatta siitä, miten se tosiasiallisesti käyttäytyy. Uskon, että tässä salissa on varsin yhtenäinen näkemys siitä, miten me järjestämme puolustuksemme ja siitä, mitä EU-jäsenyytemme sisältö tämän päivän unionissa on. Se, että täällä tästä huolimatta väännetään kättä siitä, miten asia määritellään, kuvastaa lähinnä sitä, miten vahvasti pinttynyttä eräiden käsitteiden varassa elämisestä on tullut.

Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Kataisen täällä esittämässä lausumaehdotuksessa todetaan, että ”Suomea ei enää voi pitää perinteisessä mielessä sotilaallisesti liittoutumattomana maana”. Uskon vakaasti siihen, että varsinkin ulkomaiset tarkkailijat ovat olleet tätä mieltä jo pitkään riippumatta siitä, miten asia Suomessa halutaan muotoilla. Kyse ei ehkä sittenkään ole varsinaisesta linjaerosta, vaan siitä kuinka rehellisesti maailman muuttuminen ja myös Suomen tosiasiallinen käyttäytyminen tässä muuttuvassa maailmassa ja sen mukana muuttuvassa EU:ssa halutaan tunnustaa.

NATO-jäsenyyden osalta semantiikka on hieman moniulotteisempaa. Sillä onko jäsenyys Suomelle ”todellinen vaihtoehto” vai ”mahdollisuus jatkossakin”, on tietty ero. Tätäkin määrittelyä olennaisempaa on kuitenkin se, miten me elävässä elämässä kansakuntana käyttäydymme. Molemmat muotoilut pitävät sisällään ajatuksen siitä, että Suomi voi hakea sotilasliiton jäsenyyttä. Molemmat muotoilut lähtevät myös siitä, että asia ei juuri nyt ole ajankohtainen. Molemmat muotoilut jättäisivät myös itse asian täysin riippuvaiseksi tulevista tapahtumista ja tulevista päätöksistä. Se, että hallitus on päätynyt hieman parlamentaarista turvallisuustyöryhmää vähemmän myönteisen muotoilun kannalle, on tietenkin oireellista. Käytännössä sillä ei kuitenkaan ole suurempaa merkitystä. Joko me haemme jäsenyyttä, tai sitten me emme hae ja se, millä peruspositiivisella muotoilulla päätämme olla asiaa vielä päättämättä, on vähemmän olennaista. Tosiasia on, että eräänlaisena kummajaisena meitä EU:n piirissä pidetään, oli muotoilu mikä tahansa.

Rauhanturvalain mandaattikysymys on esillä olevista kiistoista ehkä omituisin. Itse asiassa Kokoomus vaatii vain sitä, että eduskunta voisi tässä, vain kerran vaalikaudessa annettavassa kokoavassa selonteossa todeta sen, minkä hallitus tulee mitä suurimmalla todennäköisyydellä toteamaan jo lähitulevaisuudessa, ja jonka esimerkiksi istuvan hallituksen pääministeri on kuuluisassa Oulun puheessaan jo linjannut.

Puolustusvaliokunnan mietinnössä todetaan, että Euroopan Unionin 25 jäsenvaltiosta vain kahdella, Suomella ja Irlannilla, on tällä hetkellä lainsäädännössään erityinen maininta YK:n turvallisuusneuvoston valtuutuksesta. Myös tätä taustaa vasten tämän asian mystifioiminen ja EU-mandaatin mahdollisuudella taivastelu tuntuu vähintäänkin erikoiselta. Suomi on monessa otteessa ja varsin johdonmukaisesti korostanut, että EU on länsimaisiin arvoihin ankkuroituva kaltaisiemme maiden muodostama arvoyhteisö. Silti me, tai siis osa meistä, haluaa käsittämättömällä tavalla kyseenalaistaa tämän arvoyhteisön kyvyn tehdä kestäviä kriisinhallintapäätöksiä. On se jännittävää, että luotamme enemmän Venäjään ja Kiinaan ja muuhun YK:n turvallisuusneuvostoon kuin EU:iin, johon me itse kuulumme, ja jonka kansainvälisen vaikutusvallan vähäisyyttä aika ajoin täälläkin surkuttelemme.

Arvoisa puhemies,

Laaja kansallinen yksimielisyys voi kiistatta olla vahvuus varsinkin pienelle kansakunnalle. Se ei kuitenkaan enää tänä päivänä voi olla minkäänlainen itseisarvo. Demokratian kannalta kovin erikoista on myös vaatia, että opposition pitäisi pystyä ja pyrkiä yksimielisyyteen sellaisen hallituksen kanssa, joka on kaikkea muuta kun yksimielinen omassa keskuudessaan. Ainakin kansainvälisestä näkökulmasta tarkastellen se, että tasavallan presidentillä ja pääministerillä tai eduskunnan puhemiehellä ja ulkoministerillä tai vaikkapa yhdestä päähallituspuolueesta olevalla ulkoasianvaliokunnan puheenjohtajalla ja toisesta päähallituspuolueesta tulevalla puolustusvaliokunnan puheenjohtajalla on keskenään varsin erilaisia näkemyksiä, on merkittävämpi kysymys kuin se, että opposition näkemykset poikkeavat hallituksen näkemyksistä.

Arvoisa puhemies,

Muuten olen sitä mieltä, että Suomen tulisi hakea Naton jäsenyyttä.