Blogi

Telakkakauppa osoitti, että omistajuudella on merkitystä

Maanantaina julkistettu Turun telakan kauppa on julkisuudessa otettu erittäin hyvin vastaan. Poikkeukselliseen tyytyväisyyteen onkin aihetta, onhan kaupalla suuri merkitys paitsi Turun telakalle itselleen myös telakan suuruuden takia koko Turun talousalueelle.

Erityisen merkittäväksi kaupan tekee se, että vaikutukset ulottuvat ratkaisevalla tavalla koko toimialaan. Vaikka suomalainen meriteollisuus onkin paljon muuta kuin telakkamme, kilpailukykyinen ykköstelakkamme tarjoaa vailla vertaa olevan alustan ja näyteikkunan koko alan kehittämiselle. Suomi on perinteikäs meriteollisuusmaa. Nyt meillä on parhaat mahdolliset edellytykset saada jatkoa tälle kunniakkaalle historiallemme.

Jo ensikommenteissa on varsin yleisesti ja yksimielisesti todettu, että valtio sai saksalaisesta Meyer Werftistä parhaan mahdollisen kumppanin. Sillä kuka päävastuun telakan tulevasta toiminnasta ja kehittämisestä ottaa, on siis väliä. Omistajuudella on merkitystä.

Meyer on 1700-luvulla perustettu saksalainen perheyhtiö, joka on siitä asti harjoittanut menestyksellistä ja kannattavaa liiketoimintaa tällä vaikealla ja globaalisti kilpaillulla toimialalla. Yhtiötä pidetään yleisesti yhtenä maailman tehokkaimmista ja parhaimmista telakkayhtiöistä. Meyer tuo telakan kehittämiseen nyt rahaa, mutta ennen kaikkea ainutlaatuista osaamista. Juuri tämän osaamisen merkitystä ei yksinkertaisesti voi yliarvioida. Omistajuus on muutakin kuin pääomaa.

Ero menneeseen on huima. Aiemmat korealaiset omistajat eivät itse asiassa tuoneet telakalle sen paremmin rahaa kuin osaamistakaan.

Valtio on Teollisuussijoituksen kautta mukana uudessa yhtiössä 30 %:n osuudella. Valtio tuo osaltaan rahaa hankkeeseen, vaikkakin olennaisesti vähemmän kun mitä julkisuudessa tunnutaan spekuloitavan. Valtion kokonaispanostusta telakkaan ei liikesalaisuuksien suojaamisen takia ikävä kyllä voida tehdä. Valtiolla ei itsellään ole syytä olla lukuja kertomatta, mutta asia ei yksinkertaisesti ole pelkästään meidän käsissämme. Hyvä on kuitenkin mieltää, että valtion on tarkoitus jatkossa irtautua sijoituksesta, ja että oli alkuvaiheen panostus mikä tahansa, pyrkimys on saada se korkojen kera irtautumisen yhteydessä takaisin.

Sen sijaan – ja tämä on rehellistä myöntää – valtio ei tuo mukanaan relevanttia telakka-alan osaamista. Valtiolla ei ole sellaista telakkatoiminnan liiketoimintaosaamista tai markkinatuntemusta, josta telakalle olisi olennaista lisäarvoa. Ei voi olla, eikä pidäkään olla. Valtion mukaantulo toimii katalyyttina, joka antaa uudelle yhtiölle hyvän ja hieman turvatumman lähdön, mutta vetovastuun yhtiön toiminnasta ottaa alusta alkaen Meyer.

Tämä on tärkeää pitää mielessä kun arvioidaan valtion roolia harjoituksessa ja myös sitä edeltäneessä varsin pitkässä prosessissa.

Se vähäinen kritiikinpoikanen, joka hallituksen toimiin on kohdistettu liittyy siihen, että prosessi kesti pitkään ja että alkuvaiheessa olisi pitänyt olla aktiivisempi tai toimia toisin. Uskallan olla tästä eri mieltä, vaikka tavallaan jäävi olenkin.

Valtion ei olisi ollut mitään järkeä lähteä korealaisen STX:n kumppaniksi telakkayrittäjinä. Valtio olisi toki periaatteessa voinut tuoda yhtälöön sellaista rahaa, jota korealaiset eivät suostuneet telakkaan laittamaan, mutta tämä ei olisi pelastanut kokonaisuutta, vaan ainoastaan ajanut valtion osaksi STX:n emoyhtiön kurjistumiskierrettä. Tätä kautta se olisi tullut veronmaksajille hyvin kalliiksi, eikä silti olisi riittänyt turvaamaan telakan jatkuvuutta. Veronmaksajan kukkarolla olisi todennäköisesti käyty uudelleen ja uudelleen ilman että toiminta kuitenkaan olisi kääntynyt kannattavaksi ja työpaikat kestävällä tavalla turvatuiksi.

Prosessin aikana moni – myös telakan varsinaisessa vaikutuspiirissä – tuli vakuuttuneeksi siitä, että telakan toiminnan jatkuminen edellyttää muutosta telakan omistajuudessa. Jotta tämä olisi mahdollista, telakan korealaiset omistajat piti saada myyntihalukkaiksi. Tämä vei aikansa, mutta oli täysin välttämätöntä, jotta asiassa lopulta voitiin päästä onnelliseen loppuratkaisuun.

Valtiovalta toimi prosessissa koko ajan johdonmukaisesti ja pitkäjänteisesti. Tavoitteena oli uskottavan ja osaavan teollisen kumppanin löytäminen, joka saattaisi ottaa vetovastuun telakasta. Tähän pääseminen edellytti prosessin aikana erilaisia välivaiheita, jotka vain piti hoitaa, vaikka se aikaa veikin. Tämän takia oli myös tärkeää, ettei eri vaiheissa suin päin rynnätty antamaan rahaa sille, joka kulloinkin sitä oli pyytämässä, vaan orkesteroida harjoitus siten, että lopulta päädytään omistajuuden kannalta kestävään ratkaisuun.

Valtio STX:n kumppanina ei olisi ratkaissut mitään, valtio Meyerin kumppanina sen sijaan pystyy tuomaan yhtälöön lisäarvoa. Kestävä kasvu ja mm. työpaikkojen turvaaminen voi lopulta perustua vain kannattavaan liiketoimintaan. Valtion mukaantulo sinänsä ei tee mistään liiketoiminnasta kannattavaa. Omistajuudella toden totta on merkitystä, muutakin kuin rahallista.

Valtion päätöksentekoa helpotti se, että eräissä kriittisissä vaiheissa olisi kaiken lisäksi ollut laitonta ryhtyä hätärahoituksella tukemaan silloista heikkoa omistajaa. Tästä näyttää vieläkin vallitsevan väärinkäsityksiä, jotka ainakin osin taitavat olla poliittisista syitä tahallisia väärinymmärryksiä.

Telakkaoperaatio osoitti, että kansallista teollisuuspolitiikkaa voidaan valikoiduissa tapauksissa tehdä – ja tulee tehdä, mutta tiukasti markkinataloussijoittajan periaatteita noudattaen.

Mitä kestävään omistajuuteen tulee, se kannattaisi laajemminkin ottaa elinkeinopolitiikan (laajasti ymmärrettynä) ohjenuoraksi. Jokaisen yrityksen taustalla on omistaja tai useampi omistaja. Viime kädessä yritykset eivät tee päätöksiä, vaan niiden omistajat. Jos ja kun haluamme, että Suomi saadaan kasvu-uralle, maamme pitää olla houkutteleva liiketoimintaympäristö – juuri omistajien kannalta.