Puheet

Talousseminaari Kuntamarkkinoilla, Helsinki

Rahoitus ja investoinnit Euroopassa – miten Suomi nousuun?

Hyvät kuntapäättäjät,
Hyvät naiset ja herrat,

Pankkiirit eivät ole olleet suosiossa finanssikriisin jälkeen, jos ovat olleet sitä tätä ennenkään. Yhdestä Euroopan keskeisestä ongelmasta heitä ei kuitenkaan voida syyttää: valmiudesta rahoittaa hyviä investointeja.

On totta, että eräillä rajatuilla sektoreilla, lähinnä start up -yrityskentässä ja nopeasti kasvavissa pk- ja Midcap-yrityksissä riskirahan saaminen on paikka paikoin vaikeaa. Yleisellä tasolla pankki- ja rahoitussektori toimii Suomessa ja muissa Pohjoismaissa kuitenkin hyvin tehokkaasti. Pankeilla onkin lähinnä ongelma löytää hyviä rahoituskelpoisia hankkeita.

Rahaa on ja se on halpaa. Yksityisellä sektorilla meillä onkin olennaisesti isompi pula hyvistä hankkeista kuin niiden rahoitusmahdollisuuksista. Julkisella sektorilla lisämausteen keitokseen tuovat ne voimistuvat budjettirajoitteet, jotka ovat seurausta vuosikausia kestäneestä velkaantumisesta.

Palaan tähän teemaan myöhempänä esityksessäni, lieneepä se puheenvuoroni varsinainen aihekin. Aloitetaan kuitenkin muutamalla sanalla Euroopan investointipankista ja sen lainoituksesta suomalaiselle kuntasektorille.

EIP voi edistää suomalaisen hyvinvointivaltion pelastustaistelua tarjoamalla pitkäaikaista ja edullista rahoitusta yksityisen sekä julkisen sektorin projekteihin. Olemme merkittävä kuntasektorin rahoittaja: Hieman yli puolet koko rahoituksestamme kohdistuu Suomessa julkiselle sektorille. Olemme viimeisen viiden vuoden aikana rahoittaneet kuntien projekteja yhteensä 3,8 miljardin euron edestä. Pelkästään tänä vuonna olemme – tähän mennessä – lainanneet 850 miljoonaa euroa suomalaisten kuntien infrastruktuuri-hankkeisiin.

Suurin osa kuntien investoinneista on EIP:lle rahoituskelpoisia, näin esimerkiksi kaupunkikehitysinvestoinnit, liikennehankkeet, koulutus- ja terveydenhoitoinvestoinnit, jätehuolto, energia ja vesihuolto. Koska investoinnilta edellytetään meillä vähintään 100 miljoonan euron kokoa (josta EIP rahoittaa enintään 50 prosenttia), Suomessa käytännössä noin 20 suurinta kaupunkia on potentiaalisia EIP:n suoria lainansaajia. Kuntayhtymän välityksellä tai liikepankkien kautta välitettyjen kuntalainojen osalta pienemmätkin kaupungit ja kunnat voivat tulla EIP:n lainanannon piiriin.

Lähtökohtaisesti suomalaiset kunnat ovat hyväksyttäviä, matalariskisiä lainanottajia EIP:lle. Tosin kunkin lainanottajan rahoitusasema arvioidaan erikseen osana EIP:n hankearviointia ja kukin laina hyväksytään erikseen EIP:n päättävissä elimissä.

EIP:n lainatuotteet kunnille ja kuntayhtymille ovat toisaalta hankekohtainen investointilaina määritellyn investoinnin rahoittamiseen ja toisaalta useiden hankkeiden tai temaattisen investointiohjelman rahoittaminen kohdennetulla lainalla, niin sanotulla puitelainalla.

Puitelainamme soveltuu kunnan talousarvioon sisältyvien pienempien ja suurempien investointien rahoittamiseen joko yhdellä tai useammalla sektorilla määrätyn ajan kuluessa, esimerkiksi neljän vuoden aikana. EIP suorittaa jokaisesta hankkeesta projektiarvioinnin, jossa käydään läpi hankkeen tekniset, taloudelliset ja ympäristölliset kysymykset. Laina voidaan myöntää kunnalle, kuntayhtymälle, tai kunnan omistamalle yhtiölle ja se voidaan nostaa joustavasti investointijakson aikana.

Esimerkinomaisesti rahoitimme viime vuonna Vantaan ja Helsingin koulutussektoreita, Oulun ja Jyväskylän yliopistollisia keskussairaaloita, Tampereen maantietunnelia ja HSY:n jätevedenpuhdistuslaitosta Blominmäessä. Tänä vuonna olemme jo allekirjoittaneet sopimukset mm. Lahden Energian lämpövoimalaitoksen, HKL:n raitiovaunuinvestointien, Mikkelin keskussairaalan ja Länsi-Metron toisen vaiheen osalta sekä puitelainasopimuksen mm. Rovaniemen kaupungin kanssa.

EIP on viime vuosina rahoittanut kaupunkien tai sairaanhoitopiirien sairaalainvestointeja Suomessa noin 200 miljoonalla eurolla vuodessa. Pankki on rahoittanut mm. Pirkanmaan, Helsingin ja Uudenmaan, Pohjois-Savon, Keski-Suomen ja Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirien investointeja samoin kuin Etelä-Savon Sosiaali- ja Terveyspalvelujen kuntayhtymän ja Espoon kaupungin sairaalainvestointeja.

Kun Sote-uudistuksen myötä julkiset sosiaali- ja terveyspalvelut siirtyvät maakuntien vastuulle, myös sairaalainvestoinnit siirtyvät sinne. Toimitilainvestoinnit toteuttaisi suurelta osin maakunnille suunniteltu yhteinen toimitilapalveluja tuottava kiinteistöyhtiö, joka saisi kassavirtansa maakunnilta perimillään vuokrilla. Käsittääkseni päätöstä ei ole vielä tehty siitä, kuinka tämä maakunnallinen kiinteistöyhtiö itsensä rahoittaa: itsenäisesti kaupallisin perustein, valtion takauksella vai suoralla Valtiokonttorin rahoituksella. Jos toimitilainvestoinnit rahoitetaan valtion toimesta, loppuu sairaalainvestointien rahoitus EIP:n toimesta ainakin julkiselle sektorille, koska euroaikana EIP:n tarjoamat rahoitusehdot eivät ole kilpailukykyisiä valtion suoraan joukkovelkakirjamarkkinoilta saamien ehtojen kanssa.

Lakiluonnosten mukaisesti maakunta voisi tuottaa terveyspalvelut itse, yhteistyössä muiden maakuntien kanssa tai hankkia ne sopimukseen perustuen muulta palvelun tuottajalta. Riippuen siitä minkälaisia investointeja tällaisen yksityisen palveluntarjoajan odotetaan tekevän, voisi tämä viimeksi mainittu vaihtoehto tarjota mahdollisuuden yksityisrahoitteisille ja tätä kautta EIP-rahoitteisille investoinneille. On kuitenkin todennäköistä että tällaiset investoinnit ovat varsin pieniä, koska toimitilainvestoinnit jäänevät niiden ulkopuolelle.

Talouden isoon kuvaan palatakseni, kokonaisasetelma on Suomessa – ja Euroopassa – vähintäänkin erikoinen. Likviditeetistä ei ennen kaikkea EKP:n massiivisten operaatioiden takia ole markkinoilla pulaa. Korkotaso ei myöskään ole koskaan ollut näin alhainen, eikä tämä näytä ainakaan lähitulevaisuudessa olevan muuttumassa.

Tästä huolimatta investoinnit eivät ole lähteneet liikkeelle. Olemme EU-maissa keskimäärin vasta juuri ja juuri nimellisesti ylittäneet finanssikriisiä edeltäneen tason, reaalisesti investoimme kuitenkin edelleen seitsemän prosenttia vähemmän kuin yhdeksän vuotta sitten.

Maakohtaiset erot ovat toki suuria. Toisin kuin kymmenisen vuotta sitten, Suomi ei tätä nykyä kohota, vaan laskee keskiarvoa eri EU-maita talouslukujensa pohjalta järjestykseen pantaessa. Meillä investointitaso on nimellisestikin vielä noin kahdeksan prosenttia kriisiä edeltäneen tason alapuolella. Reaalisesti investoimme 15 prosenttia vähemmän kuin yhdeksän vuotta sitten.

Nopeaa saatikka helppoa ratkaisua hyvinvointivaltiomme perusteita nakertavaan ongelmaan ei ole. Maailmantalous, ja erityisesti EU-maiden talouskehitys, näyttää juuttuneen pitkäaikaiseen hitaan kasvun vaiheeseen, johon talouksien täytyy – ennemmin tai myöhemmin, hallitummin tai vähemmän hallitusti – sopeutua.

Yleisellä tasolla Euroopan ongelmina ovat epäsuotuisa demografinen kehitys ja tuottavuuden kasvun hidastuminen. Jotta talouskasvu voisi yleensäkin jatkua, työn tuottavuuden kasvun pitää kompensoida työikäisen väestön odotettu pieneneminen. Tämä taas on mahdollista ainoastaan jos Eurooppa pystyy luomaan ja hyödyntämään uusia teknologisia innovaatioita. Tätä varten tarvitsemme laadukkaita investointeja.

Viimeaikainen kehitys muihin johtaviin maailmantalouksiin verrattuna ei tälläkään saralla ole kovin rohkaiseva. Euroopan investointilama on ainoastaan kasvattanut eroa meidän ja Yhdysvaltojen sekä Aasian kasvavien talouksien välillä. Tämä rakenteellinen haaste on ratkaistava, jotta Eurooppa voi säilyttää kilpailukykynsä ja houkuttelevuutensa investointikohteena.

Mikä on tämän investointitarpeen kokoluokka? EIP:n ekonomistit julkaisivat aiemmin tänä vuonna analyysin, jonka mukaan Eurooppa tarvitsee vuosittain:

• 130 miljardia euroa tutkimukseen ja tuotekehitykseen, jotta EU:n tavoite kolmesta prosentista bruttokansantuotteesta toteutuisi
• Uusien tuotantoteknologioiden käyttöönottoon vähintään 90 miljardia euroa
• 100 miljardia euroa energiaverkkojen uudistamiseen
• 80 miljardia euroa liikenneverkostojen uudistamiseen
• 65 miljardia euroa tietotekniikkainvestointeihin EU:n digitaalisen agendan mukaisesti
• 100 miljardia euroa koulutusinfrastruktuuriin ja sitä tukeviin operatiivisiin kustannuksiin
• 90 miljardia euroa ympäristöinfrastruktuuriin, erityisesti vesihuoltoon
• Yhdysvaltojen tason mukaiseen omanpääomanehtoiseen Venture Capital -rahoitukseen 35 miljardia euroa lisää

Summat ovat huimia ja haaste melkoinen. Eivätkä esimerkit edes kata kaikkia relevantteja tarpeita.

Alhainen korkotaso ja rahoituksen saatavuus eivät ole saaneet yrityksiä investoimaan. Riskejä kartetaan, epävarmuus on suurta, hyviä ideoita ei ole riittämiin, kilpailukykykin on heikentynyttä.

Hyvä on samalla tiedostaa, että iso osa listamme investoinneista lankeaa eurooppalaisessa ajattelussa julkisen sektorin kontolle. Siellä – vai pitäisikö sanoa täällä – ongelmat ovat hieman erisukuisia. Budjettirajoitteiden ohella määrärahoista kilpailevat myös monet talouskasvun luonnin kannalta vähemmän relevantit kohteet ja monet muut vaikuttimet.

Junckerin EU-komissio käynnisti viime vuonna Euroopan investointiohjelman, jonka keskiössä on Euroopan strategisten investointien rahasto ESIR. Euroopan investointipankin vastuulla on rahoittaa vuoteen 2018 mennessä projekteja, jotka mahdollistavat 315 miljardin euron edestä uusia investointeja Euroopassa. ESIR:n tarkoituksena on toimia katalyyttinä investoinneille, jotka eivät ole lähteneet liikkeelle markkinoiden riskinottohalukkuuden puutteen johdosta. Yhdistämällä EIP:n riskinottokyky yksityisen sektorin rahoituksen kanssa tavoitteena on saada liikkeelle uusia investointeja, jotka ovat kriittisiä Euroopan kilpailukyvyn kannalta, ja toki samalla taloudellisesti kannattavia. Tällaisia projekteja löytyy erityisesti energia-, liikenne-, telekommunikaatio- ja koulutussektoreilta. Myös tutkimus ja tuotekehitys sekä innovatiivisten start up – ja pk-sektorin yritysten rahoitus kuuluu ESIR:n alle.

Euroopan strategisten investointien rahaston ESIR:n osalta voi yleisesti todeta, että suomalaiset kunnat ja kaupungit ovat niin luottokelpoisia, ettei ESIR:n kriteeri korkeammasta riskinotosta niiden kohdalla täyty eli suorat kuntasektorin lainat tehdään jatkossakin standardi-operaatioina ESIR:n ulkopuolella. ESIR-mahdollisuuksia tarjoutuisikin lähinnä elinkaarimalli-projektien kautta esimerkiksi kouluinvestointien osalta.

Onko 315 miljardia euroa kolmessa vuodessa paljon vai ei? Onhan se tietenkin huomattava rahasumma, mutta kun sitä verrataan esimerkiksi Euroopan pankkisektorin yli 20 triljoonan euron kokonaislainaportfolioon, käy selväksi ettei ESIR – tietenkään – voi yksinään ratkaista Euroopan massiivista investointiongelmaa. EIP, joka kuitenkin on maailman suurin kansainvälinen rahoituslaitos, kattaa lainanannollaan vain noin 3 prosenttia Euroopan vuotuisesta investointitarpeesta. Ja ESIR on noin neljäsosa EIP:n lainanannosta.

En halua vähätellä ESIR:n vaikutusta, eikä siihen ole mitään syytäkään. Rahoitusjärjestelmän kautta on mahdollista saada liikkeelle monia kriittisiä hankkeita, mobilisoida iso määrä yksityistä rahoitusta, ja ehkä jopa hienoisesti vaikuttaa markkinoiden tunnelmiin. ESIR:n rajallisista kokonaisvaikutuksista on kuitenkin hyvä muistuttaa jo siksi, ettei sen pauloihin lankeaminen oikeuta muita talouden toimijoita väistämään omaa vastuutaan. Lainsäädännöllisiä ja muita sääntely-ympäristöön liittyviä investointien esteitä on pystyttävä purkamaan niin paikallisesti, valtiotasolla kuin EU:ssakin. Uskoa ja luottamusta on pystyttävä lisäämään kaikilla tasoilla. Talouteen on saatava lisää dynamiikkaa.

Kyllä keinoja riittää, kunhan vain riittäisi viisautta priorisoida tällaisia hankkeita sekä uskallusta ja taitoa ajaa niitä läpi. Yksittäisiä ihmelääkkeitä ei ole, vaikka poliitikkosukupolvella toisensa jälkeen onkin taipumus muita tarvittavia keinoja kaihtaessaan näin uskotella.

Jotta Euroopan talous, Suomi mukaan luettuna, voidaan saada kasvu-uralle, tarvitaan positiivinen vastaus kahteen kysymykseen: onko meillä tarpeeksi innovatiivisia ja kilpailukykyisiä ideoita ja aihioita kehitettäviksi – ja onko Eurooppa riittävän houkutteleva ja luotettava paikka niiden toteuttamiseen.

Euroopalla on monia ainutlaatuisia vahvuuksia – täällä on maailman johtavaa tieteellistä ja teknologista osaamista, ja eurooppalaisille yrityksillä on markkinajohtajan asema useille sektoreilla maailmankaupassa. Tämä asema on säilytettävä globalisoituvassa maailmassa. Finanssikriisin jälkeen Eurooppa on keskittynyt liikaa lyhyen tähtäimen ratkaisuihin. Viimeistään nyt on tartuttava toimeen Euroopan aseman turvaamiseksi pitkällä tähtäimellä.

Puheenvuoroni on otsikoitu ”Rahoitus ja investoinnit Euroopassa – miten Suomi nousuun?”. Kuten edellä olen jo monisanaisesti kuvannut, investoinnit ja eritoten niiden surkean alhainen taso on iso ongelma Euroopassa, ja erityisesti Suomessa. Investointien rahoitus sen sijaan ei ole ongelman ytimessä, vaikka tiettyjä pullonkauloja esiintyykin. Kyllä rahaa ja vieläpä halpaa sellaista löytyy, jos vain löytyisi järkeviä hankkeita sekä riskinottoon halukkaita ja kykeneviä investoijia.
Näitä tarvittaisiin nyt kipeästi lisää, jotta Suomi voitaisiin saada nousuun.

Nordean viime viikolla julkaisema syksyn talouskatsaus oli otsikoitu Suomen osalta ”Nousukausi tuli ja meni”. Talouskasvun ennustetaan tänä vuonna nousevan yhteen prosenttiin lähinnä yksityisen kulutuksen ja rakentamisen ansiosta. Näiden paras terä alkaa kuitenkin tylsyä nopeasti jo vuonna 2017, jolloin talouskasvu hidastuu 0,8 prosenttiin. KiKy ei katsauksen mukaan pysty parantamaan riittävästi Suomen kilpailukykyä ja vientinäkymät pysyvät vaisuina. Eväät laajapohjaiselle, terveelle ja pidempikestoiselle kasvulle puuttuvat.

Kovin hyvältä ei siis näytä. Kevään talouskatsauksessaan komissiohan ennusti Suomelle täksi vuodeksi EU:n toiseksi huonointa ja ensi vuodeksi koko unionin huonointa talouskehitystä. On muuten huomionarvoista että Suomen vienti on laskenut 10 prosenttia vuodesta 2007, kun samaan aikaan Ruotsin vienti on kasvanut 7 prosenttia.

Suomen saattaminen nousu-uralle on suomalaisten itse rakennettava. Vetoapua maailmalta ei liiemmin ole odotettavissa. Neuvoja toki Suomikin on saanut – vieläpä varsin samankaltaisia neuvoja, ovatpa terveiset tulleet komissiolta, OECD:lta tai muilta keskeisiltä kansainvälisiltä toimijoilta. Kovin hyvin eivät neuvot ole kuitenkaan tupanneet kelpaamaan.

Jokainen kuntapäättäjä tietää, että kunnan elinvoimaisuus on lopulta riippuvaista monesta eri tekijästä. Kaiken perustana on vastuullinen taloudenpito, tylsä mutta välttämätön osa kaikkia menestystarinoita. Varsinaisen dynamiikan luovat kuitenkin investoinnit. Niiden saaminen kotikuntaan on sekin riippuvaista lukuisista eri asioista. Ihan sama logiikka koskee myös koko kansakuntaa, tosin vielä paljon monimutkaisempana vyyhtenä.

Olennaista on rakentaa perusta vankalle pohjalle. Investoinnit onkin nähtävä seurauksena onnistuneesta politiikasta, jolla kunnan tai maan kokonaishoukuttelevuutta yritysten sijaintipaikkana on pystytty parantamaan. Kyse on itse itseään ruokkivista positiivisista tai negatiivisista kehistä. Hyvä politiikka tuottaa investointeja, jotka tuottavat hyvinvointia, mitkä puolestaan tuottavat usein uusia investointeja. Huono politiikka puolestaan kuihduttaa investoinnit, mikä vähentää hyvinvointia, mikä sekin usein kertaantuu. Prosessin alkupisteenä on hyvä tai huono politiikka, eivät investoinnit itsessään.

Suomen istuva hallitus on rakentanut leijonanosan talouspolitiikastaan laaja-alaisen kilpailukykysopimuksen varaan. Olennainen kysymys kuuluu tällöin: onko se hyvää vai huonoa politiikkaa?

On selvää, että sopimus parantaa jonkin verran kustannuskilpailukykyämme, tosin aikamoisella viiveellä. Vähemmän selvää on kuinka suuria sen makrotaloudelliset vaikutukset ovat. Selvää kuitenkin on, että sopimus rajoittaa huomattavasti hallituksen liikkumatilaa finanssipolitiikasta työelämän sääntelyyn ja verokysymyksistä kuntapolitiikkaan.

Sopimuksen lopullinen saldo jää arvioitavaksi joskus hamassa tulevaisuudessa. Parantuuko usko ja luottamus Suomen talouteen? Lisääntyykö ketteryytemme riittävästi? Tuoko sopimus tarvittavaa dynamiikkaa talouteen? Ovatko sen edut haittoja suuremmat? Onko Suomi jatkossa houkuttelevampi investointikohde?

Guggenheimin taidemuseosta voidaan olla montaa mieltä ja aihetta voidaan lähestyä monesta tulokulmasta. Investointien tulokulmasta voidaan kuitenkin kysyä, uskooko joku ihan oikeasti, että museon rakentamatta jättäminen lisää enemmän Helsingin – ja Suomen – vetovoimaisuutta ja houkuttelevuutta investointikohteena kuin mitä sen rakentaminen tekisi.

Jos ovat kilpailukykysopimuksen vaikutukset täysin olennaisia koko maan tulevaisuudelle, Guggenheimin merkitys Helsingille on huomattavasti vähäisempi. Kiky voi ratkaista Suomen suunnan moneksi vuodeksi, Helsinki menettää pahimmillaan vain uniikin tilaisuuden maailmanluokan piristysruiskeeseen.

Yhteistä näille kahdelle mieliä kuohuttaneelle kysymykselle on, että niillä on molemmilla isoja taloudellisia heijastusvaikutuksia, mutta että niitä ratkottaessa valtapoliittisilla, ideologisilla ja monilla muilla kuin taloudellisilla argumenteilla on ollut iso painoarvo. Sama koskee myös vaikkapa niitä lukuisia toriparkkikiistoja, joita maamme kaupungeissa on viime vuosina nähty.

Politiikka on arvoja ja asenteita. Taloudelliset argumentit ovat aina vain argumentteja muiden joukossa. Eikä niidenkään oikeellisuudesta koskaan ihan varma voi olla. Selvää kuitenkin pitäisi olla, että taloudellisille argumenteille pitäisi pystyä antamaan nykyistä suurempi painoarvo, jos investoinnit halutaan kasvu-uralle ja Suomi nousuun.

Kyse on lopulta siitä kuinka houkutteleva paikka Suomi on yrittää, innovoida ja investoida. Aito tekemisen meininki kuitenkin harvoin syntyy itsestään, vaan edellyttää talouteen dynamiikkaa luovia uudistuksia. Kyse on siitä osaammeko, pystymmekö ja uskallammeko uudistua siten kuin olemme historiassamme osanneet, pystyneet ja uskaltaneet.