Puheet Yleistä

Suomalainen liikuntakenttä murroksessa, SLU:n ja OKM:n järjestöpäivät,

Hyvä sporttiväki, arvoisat kuulijat, ystävät,

Olemme Suomen suurimman kansanliikkeen merkittävimmissä, vuosittaisissa kokoontumisajoissa. Haluan omalta osaltani kiittää järjestäjiä mittavan tilaisuuden kokoonjuoksemisesta!

Liikunnan kansalaistoimintaa on juhlapuheissa kunnioitettu ylevillä kuvauksilla: lippulaiva, kivijalka, moottori, peruspilari – happi, jota liikuntakulttuuri hengittää. Liikunnan ja urheilun merkitystä paikallisten yhteisöjen ja identiteettien näkökulmasta ei voi liioin ylikorostaa.

Viimeaikainen kehityskulku ei kuitenkaan anna urheiluliikkeelle syytä suurempaan tyytyväisyyteen. Keskeiset liikuntaa koskevat indikaattorit osoittavat negatiiviseen suuntaan – on sitten kyse huippu-urheilumenestyksestä, eri ikäryhmien todellisesta liikunnan määrästä, lihavuuden tai diabeteksen esiintyvyydestä, varusmiesten kuntotestien tuloksista ja niin edespäin. Näiden, tälle salille tuttujen havaintojen lisäksi taivaalle on alkanut kerääntyä uudenlaisia synkkiä pilviä. Kansainväliset vertailut osoittavat, että Suomessa murrosikäisillä nuorilla liikunnan määrä putoaa dramaattisesti ja muita kanssamaita enemmän. Vain puolet urheiluseuroissa liikkuvista lapsista ja nuorista liikkuu terveytensä kannalta riittävästi.

Ja vielä: Suomea pidettiin 15 vuotta sitten vapaaehtoistoiminnan mallimaana, mutta nyt useat maat ovat kirineet Suomen edelle.

Liikuntamäärärahat kasvoivat viime vaalikaudella huimasti. Verrattaessa vuosien 2007 ja 2011 budjetteja määrärahat kasvoivat peräti 42 %. Kiitos tästä kuuluu Veikkaukselle ja sen hyvin kehittyneelle voitolle. Liikunta kuten muutkin edunsaajat voivat todella olla tyytyväisiä. Mutta mitä tällä määrärahojen lisäyksellä saatiin aikaan? Kehittyikö huippu-urheilumme ja saimmeko lisää arvokisamitaleja? Paraniko aikuisväestön kunto? Lisääntyikö liikunta? Miten lasten ja nuorten liikkuminen kehittyi? Mitä seuratoiminnassa saatiin aikaan? Kehittyivätkö rakennuspaikat?

On positiivista huomata, että urheilusektori laajasti on asettanut toimintatapansa kriittiseen läpivalaisuun. Narina resurssien puutteesta on syytä lopettaa ja kiinnittää huomio toimintatapojen muutokseen. Kansallisen liikuntapolitiikan kannalta yhä olennaisemmaksi muodostuu jatkossa – kun lisävaroja ei ole odotettavissa entiseen malliin – se, mitä rahoilla saadaan aikaiseksi – se, mikä on määrärahojen vaikuttavuus. Muodostuuko vaikuttavuus erilaisilla hanke- ja kehittämistuilla? Vaikuttamalla ihmisten asennoitumiseen? Vaikuttamalla yhteiskunnan instituutioihin? Jokainen voi asettaa ja jokaisen tulisi asettaa oma kotipesänsä kriittisen arvioinnin kohteeksi: tehdäänkö oikeita asioita ja miten niitä tehdään.

Parhaillaan käynnissä olevissa liikunnan järjestökentän remontissa ja huippu-urheilun muutostyössä keskustellaan siitä, miten saataisiin koottua pirstaleinen liikunnan ja urheilun toimijakenttä tekemään yhteistyötä selkeällä työnjaolla. Järjestökentän muutoksessa päällekkäisyyksiä pyritään karsimaan ja resurssit kohdentamaan tehokkaammin ruohonjuuritasolle. Järjestöhistorian analysointi muuten osoittaa, että saman ongelman ääreen on palattu säännöllisesti läpi vuosikymmenten.

Valtion liikuntaneuvosto julkaisi kesän korvalla raportin liikuntajärjestöjen valtionavustuspolitiikasta. Raportista nousee esille monenlaisia huomioita, joista toivon näillä järjestöpäivillä keskusteltavan – avoimesti ja kriittisesti.

Liikuntapolitiikka on viimeisten vuosikymmenten aikana perustunut lasten ja nuorten liikunnan edistämisen, kilpa- ja huippu-urheilun ja terveyttä edistävän liikunnan kolmikannalle. Nämä painopisteet siirrettiin myös järjestöjen tulosohjaukseen 1990-luvulla. Tulosohjausta perusteltiin sillä, että avustusten myöntäjänä valtionhallinnon on voitava asettaa avustettavalle toiminnalle konkreettisia tavoitteita. Toimialojen perustamisen ajatuksena oli avata ”lajiputkiajattelu”. Käytännössä tavoitteena oli kaikkia lajeja koskeva yhteinen toimintamalli ja ajatus siitä, ettei kaikkien lajien kannata tehdä erikseen kehitystyötä. Silti edelleen todistamme ainakin osin todellisuutta, jossa ”eri lajit pyrkivät tekemään kaiken itse”. Keskinäistä kyräilyä ja kinailua on nähty riittävästi. Urheilun pyramidin huippu on paisunut ja yhteys seura- ja aluetasolta valtakunnalliseen urheilujärjestelmään on heikentynyt. Raportin tulokset osoittavat, että rakenteet ovat monimutkaistuneet, järjestöjen henkilöstö on päällikköistynyt ja yhtenäinen urheiluliike antaa edelleen odottaa itseään.

Kansalaisjärjestöjen autonomia ja liikuntajärjestöjen monimuotoinen, eri lajien ja toimintahistorioiden erityispiirteillä väritetty mosaiikkimainen kokonaisuutensa tekevät valtionavustuspolitiikasta taitolajin. Ohjauspolitiikkaan vaikuttaa luonnollisesti myös se, miten suuren osuuden järjestön toiminnan tuloista saadaan valtiolta. Samanaikaisesti odotukset siitä, että ministeriö jakaa järjestöavustukset läpinäkyvästi ja oikeudenmukaisesti, ovat järjestökentällä suuret.

Ministeriö on asettanut liikuntajärjestöjen avustusjärjestelmätyöryhmän viisi kertaa. Mietintöjä on vuosilta 1995, 1996, 2000, 2004 ja 2009. Selkeitä, järjestöjen toimintaa tasapuolisesti mittaavia kriteerejä ei tästä huolimatta ole kyetty luomaan – tai ainakaan ne eivät tällä hetkellä tunnu palvelevan vallitsevaa todellisuutta. Selvityksen mukaan avustuspolitiikkaa värittävät harkintavallan runsas käyttö ja valtionavustusten kulkeminen ”samaa latua toiminnan tuloksista riippumatta”. Erityisesti pienten järjestöjen osalta harkintaa on tarvittu, mutta pääsääntöisesti tulosohjauksen nykytilaa ei koeta järjestöissä mielekkäänä ja kannustavana – sitä ei myöskään noudateta toivotulla tavalla.

Selvityksessä haastatellut järjestöjohtajat toteavat ykskantaan, että lajiliittojen toimintaa ohjaavat niiden itse määrittämät tavoitteet, ei valtion tulosohjaus. Tulosohjauksen suuntaista muutosta järjestöjen toiminnassa eivät tutkijat kyenneet havaitsemaan. Pikemminkin päinvastoin. Huippu-urheilu on edelleen suurin toimiala kattaen kolmanneksen lajiliittojen kustannuksista. Järjestötehtävissä sekä lasten ja nuorten liikunnan parissa työskentelevien osuus on puolestaan laskenut – kehityssuunta, joka on vastoin avustusten painopistekriteerejä.

Selvityksen perusteella liikuntajärjestöjen talous on hyvässä tasapainossa ja järjestöjen taseet ovat pääsääntöisesti tervehtyneet 2000-luvun aikana. Tämä on ilahduttava asia! Suomessa suuri haaste liikunnan järjestökentälle on ulkopuolinen varainhankinta, joka on supistunut. Jatkossa suomalaiset yritykset ja yksityinen sektori tulisi saada vahvemmin mukaan toiminnan rahoittamiseen, erityisesti huippu-urheiluun. Muissa Pohjoismaissa tilanne on merkittävästi Suomea parempi.

Heikko tulosohjaus voi osittain olla synnyttänyt tilanteen, jossa valtio on joutunut erillismäärärahoilla vauhdittamaan haluttua kehitystä muun muassa terveyttä edistävän ja lasten ja nuorten liikunnan sekä seuratoiminnan parissa – toisin sanoen alueilla, joista liikuntalain mukaisesti kuntien ja järjestöjen tulisi lähtökohtaisesti huolehtia perustoimintojen yhteydessä. Kohdennetut määrärahat mahdollistavat avustusten käytön systemaattisemman seurannan, mutta samalla toimintamalli johtaa liikuntakulttuurin hankkeistumiseen, päällekkäisiin avustuksiin ja raskaaseen hallintoon. Olennainen kysymys kuuluu: Mitä hankkeista jää jäljelle rahoituksen päätyttyä? Itse asiassa te tiedätte paremmin vastauksen siihen. Selvitykseen haastatellut järjestöjohtajat eivät kuitenkaan pitäneet hankerahoitusta toivottavana resurssiohjauksen muotona.

Hallitusohjelmaan kirjattu liikuntalain uudistaminen tuo keskusteluun myös järjestökriteereiden uudistamisen. Keskustelua tullaan varmasti käymään sen kysymyksen ympärillä, kuinka laajalti valtio voi tuloskriteereillä ohjata autonomisten kansalaisjärjestöjen toimintaa. Otollisen maaperän muutokselle luo toki viesti siitä, että liikuntajärjestöt itse odottavat, että avustusten jakoperusteet olisivat nykyistä faktisempia, läpinäkyvämpiä ja siirtyisivät saavutettujen tulosten suunnassa myös avustusten määriin. Järjestökentän moninaisuus tulee kuitenkin varmasti jatkossakin jättämään harkinnanvaraisuudelle elintilaa.

Pelkät kriteerit eivät yksinään auta. Keskeisenä ongelmana näen sen, että liikuntajärjestöjen toimintaa arvioiva tietotuotanto on retuperällä. Jatkossa järjestöjen toimintaa tulee seurata, tutkia ja analysoida nykyistä kattavammin. Päätöksentekijältä puuttuu luotettava tieto muun muassa siitä, mitkä ovat eri lajien harrastajamäärät, miten eri-ikäiset liikkuvat ja toimivat kansalaistoiminnan parissa ja mitä loppukäyttäjä – kansalaiset – ajattelevat liikuntajärjestöjen toiminnasta. Toivon, että uusi kattojärjestö miettii näitä kysymyksiä omaa toimintaansa suunnitellessaan. Olennaista on, että myös valtio tarkastaa toimintatapojaan. Valtionavustuslaissa todetaan, että valtionapuviranomaisen on sopivalla tavalla seurattava myöntämiensä valtionavustusten käytön tuloksellisuutta ja tarkoituksenmukaisuutta. Havainnot osoittavat, että petrattavaa löytyy. Silti ei todellakaan ole tarkoituksenmukaista, että valtiovalta rupeaisi kaikkea mahdollista seuraamaan ja syynäämään.

Valtion liikuntaneuvoston lakisääteisenä tehtävänä on arvioida valtionhallinnon toimenpiteiden vaikutuksia liikunnan alueella. Tulemme tällä vaalikaudella poikkeuksellisesti ottamaan tämän meille annetun tehtävän tosissamme.

Tarkoituksemme on toteuttaa kaksi erillistä arviointia, ensinnäkin arvioinnin edellisen hallituskauden 42 %:lla kasvaneiden liikuntamäärärahojen keskeisistä tuloksista sekä toiseksi laajemman arvioinnin koko valtionhallinnon toimenpiteiden vaikutuksista liikunnan edistämiseen.

Näistä ensimmäistä käsittelin jo aiemmin. Jälkimmäinen, laajempi arviointi tarkoittaa käytännössä astumista täysin uudelle maaperälle – kaikkien ministeriöiden toiminnan syynäämistä liikunnan edistämisen näkökulmasta. Miten liikennepolitiikka, sosiaali- ja terveyssektori, koulutusjärjestelmä tai puolustusvoimat todellisuudessa edistävät liikuntaa? Näppituntumalla paljonkin, mutta työsarkaa on vielä paljon edessä jo sen suhteen, miten nämä sektorit liikunnan merkityksen omassa arjessaan mieltävät. Arviointi on tärkeää. Todellinen kysymys kuitenkin on, mikä on vaikuttavuuden arvioinnin vaikuttavuus.

Liikuntaneuvosto tulee lähestymään myös teitä järjestöväkeä arvioinnin parissa. Toivon myönteistä suhtautumista ja apuanne tässä tärkeässä tehtävässä!

Liikunnan puutteen yhteiskunnallinen painoarvo lyö läpi mediassa päivittäin. Muun muassa arvostettu lääketieteen julkaisu The Lancet arvioi kesällä, että passiivinen elämäntapa aiheuttaa maailman laajuisesti yli viisi miljoona kuolemaa vuosittain. Liikkumattomuus rinnastetaan vaarallisuudessaan tupakointiin ja lihavuuteen. Tutkimukset osoittavat, että edes liikuntaharrastus ei auta poistamaan luontaisen liikunnan puutetta tai runsasta istumista.

Liikuntakulttuurin mittarit ovat julmia. Urheiluliikkeen onnistumista mitataan pitkälti asioilla, joiden kehityksen muuttamiseen sen eväät ovat vähäiset. Liikuntasektori on hoitanut hommansa hyvin niiden parissa jotka se tavoittaa: Liikuntaharrastaminen on pysynyt tasollaan ja osittain jopa lisääntynyt. Silti se ei enää riitä. Tarvitaan täysin uudenlaista ajattelua ja ratkaisuja -siltoja kansalaisjärjestöjen, koulujärjestelmän, päivähoidon, puolustusvoimien, sosiaali- ja terveystoimijoiden ja liikennepolitiikan välille. Näin liikunnan kokonaisresursointia voidaan vaikuttavalla tavalla kasvattaa. Hyödyt palautuvat koko väestöön aina liikkumattomista huippu-urheiluun asti.

Kuten jokainen tässä salissa istuva huomaa, enää ei puhuta pelkästään liikunnasta ja sportista, vaan myös liikkumisesta, fyysisestä aktiivisuudesta, hyötyliikunnasta, arkiliikunnasta. On tullut tarve käydä keskustelua myös siitä, mikä on liikuntaa? Mikä on liikuntaa, mikä ylipäänsä kuuluu liikuntapolitiikan vastuulle ja mikä on liikkumista edistävää terveys- ja hyvinvointipolitiikkaa. Missä ovat eri tahojen vastuut ja kenelle fyysisen aktiivisuuden edistämisen vastuu kuuluu?

Paljon on kyse myös asenteista ja ihmisten omasta tahdosta huolehtia hyvinvoinnistaan. Lait, säädökset ja normit ovat yksi keino vaikuttaa ihmisten asenteisiin, toimintatapoihin ja käyttäytymiseen, mutta ne eivät itsessään takaa mitään.

Mikä on teidän – liikuntajärjestöjen – vastaus liikkumattomuuden haasteeseen? Ainakin paperilla SLU-yhteisön viisi valintaa ovat askel kohti liikunnan laaja-alaista ymmärrystä.

1) vaikuttaminen vanhempiin, 2) koulupäivässä tunti liikuntaa, 3) seuratoiminnan laadun kehittäminen, 4) ratkaisut urheilijan polulla sekä 5) edellytykset ja olosuhteet kunnossa.

Ehkä suurin liikuntapoliittinen kysymys jatkon kannalta on, pystyykö nykyinen liikuntajärjestelmä vastaamaan liikkumattomuuden haasteeseen, samalla kun on aihetta kysyä pitääkö sen pystyä siihen? Oli vastaus mikä tahansa, hommia varmasti riittää. Esimerkiksi aikuisväestöstä ainoastaan noin 15 % liikkuu urheiluseurassa, ikäihmisistä enää kuusi prosenttia.

Olennainen kysymys on, miten lapsiin ja nuoriin kasvatetaan liikunnallinen sivistys. Mitä vähemmän lapset liikkuvat, sitä vaikeampi heitä on tavoittaa myöskään aikuisiällä. Toisaalta käännettäessä katsanto positiivisiin asioihin liikunta on edelleen lasten ja nuorten suosituin harrastus, urheiluseuroihin on tulijoita ja liikunnan vaikutukset ihmisten hyvinvoinnille tunnistetaan paitsi terveyden, myös muun hyvinvoinnin ja yhteisöllisyyden näkökulmasta. Tulevaisuutta ajatellen, hyvinvointipalvelujen tarve kasvaa väestön ikääntymisen ja elintapasairauksien kasvun, mutta myös lisääntyvän terveystietoisuuden ja elintason myötä.

Tarvitaan selkeämpää työnjakoa: kenellä on resurssit ja osaaminen liikuttaa mitäkin väestöryhmää. Eri toimijoiden päällekkäinen ja epäkoordinoitu työ samalla sektorilla voi johtaa siihen, että esimerkiksi lajiliitoissa ja urheiluseuroissa tehdään vähän kaikkea, mutta ei mitään hyvin.

Urheilumaailman toimintamallit eivät voi jämähtää menneisyyteen, vaan nyt vaaditaan uudenlaista herkkyyttä, myös mm. liikunnan ja urheilun eettisten asioiden tarkastelussa. Liikuntakulttuurin arvomaailman tulee noudattaa yhteiskunnassa muutoin vallitsevia pelisääntöjä. Urheiluliikkeessä kysymykset eettisyydestä ovat pitkälti pyörineet dopingin ympärillä. Tulokulmaa eettisiin asioihin tulee laventaa. Tästä kertovat viimeaikaiset tapahtumat urheiluväkivallan, vedonlyöntivilppien ja vähemmistöjen kokeman syrjinnän saralla.

On huomattavasti todennäköisempää, että muu yhteiskunta seuraa ja puuttuu jatkossa urheilun eettisiin lieveilmiöihin hanakammin kuin että kehitys kulkisi toiseen suuntaan. Samalla urheiluyhteisön oma vastuu vain kasvaa. Mitä paremmin oma kurinpitojärjestelmä – niin ennakollisesti kuin jälkeenpäinkin – toimii, sitä autonomisemmin urheiluliikkeen annetaan toimia.

Eri puolilta kantautuu huolta seuratoiminnan nykytilasta. Kysymyksiä on monta – vastauksia vähemmän. Liikuntalain mukaisesti liikuntaseurojen tukeminen kuuluu kunnille. Samanaikaisesti valtio on käynnistänyt suoran tukikanavan urheiluseuroille. Valtion seuratukihankkeen tavoitteena on ollut mm. seuratoiminnan laadun parantaminen ja uusien jäsenten ja vapaaehtoistoimijoiden rekrytoiminen. Tukisumma on ollut mittava, yhteensä noin 10 miljoonaa euroa. Tuella on käynnistetty noin 2 000 hanketta ja rekrytoitu 300 henkilöä.

Liikuntaneuvoston puheenjohtajana peräänkuulutan avointa keskustelua siitä, miten nämä avustusmuodot ovat vaikuttaneet toisiinsa? Ovatko rahat siirtyneet oikeasta taskusta vasempaan? Ovatko kunnat lisänneet tai vähentäneet seuroille menevää tukea? Onko suora seuratuki lisännyt ihmisten kiinnostusta vapaaehtoistoimintaan? Onko liikkujien määrä lisääntynyt? Ovatko liikunnan kustannukset laskeneet?

Muutoinkin seurakenttä joutuu käymään taistelua ihmisten sitouttamisessa. Nuorten vapaa-aikatutkimuksen (2009) mukaan nuorten kiinnostus järjestötoimintaan on laskenut 2000-luvulla. Alle 15-vuotiaat ovat yhä useammin sitä mieltä, että järjestötoiminta on vanhanaikaista.

Olen vakuuttunut siitä, että liikunnan yhteiskunnallinen merkitys tulee lähiaikoina olennaisesti kasvamaan. Yksistään liikkumattomuus on niin merkittävä kansallinen ongelma, että tämä on suorastaan väistämätöntä. Samalla niin liikunta käsitteenä kuin liikuntakenttä, sen eri toimijat ja koko käsityksemme liikuntakulttuurista tullee monella tapaa muuttumaan.

Olemme parhaillaan todistamassa kahta suurta liikuntakentän muutosta. Huippu-urheilun monivuotinen uudistustyö on siirtymässä suunnitteluvaiheesta toteutusvaiheeseen. Samaan aikaan SLU:n, Kunnon ja Nuoren Suomen järjestöfuusio luo käyttöömme kokonaan uuden liikunnan kattojärjestön.

Muutokset tapahtuvat hyvin otolliseen aikaan. Haasteita on kosolti, mutta niin on myös mahdollisuuksia. Meillä on monella tapaa käynnissä todellinen urheilusektorin etsikkoaika!

Olennaista on tiedostaa, että kyse on toimintakulttuurin muutoksista, joita ei voi toteuttaa laatikkoleikeillä ja norsunluutorneissa eikä ylipäänsä käskyttämällä. Elämme ihmisten maailmassa, jossa aito muutos syntyy vain yhteisellä tahdonmuutoksella ja kaikkien asianmukaisella sitouttamisella. Suunnan on kuitenkin oltava selvä ja suunnannäyttäjien vahvoja ja määrätietoisia.

Valtion liikuntaneuvostolla on lakisääteinen tehtävä käsitellä periaatteellisesti tärkeitä liikuntaa koskevia asioita. Liikuntaneuvostolla on oiva mahdollisuus myös herättää yhteiskunnallista keskustelua, myös yli hallinnonrajojen. Liikuntaneuvosto on viimeisen vuoden aikana muun muassa käynnistänyt oman julkaisusarjan, internetsivut ja ottanut kantaa eri sektorirajat ylittäviin liikuntakysymyksiin. Tätä työtä aiomme jatkaa, yhä tiivistyvällä tahdilla.

Omalta osaltani haluan toivottaa mitä kiehtovimmalle koko suomalaista liikuntakulttuuria koskevalle muutostyölle mitä suurinta menestystä ja tarjota neuvoston kumppanuutta ja apua sen eteenpäinviemisessä.