Puheet Yleistä

Rannalle rakentamisen haasteita, Asuntofoorumi, Kuopio

Arvoisa foorumiväki!

Tähänastiset puheenvuorot ovat käsitelleet varsin monipuolisesti rannan merkitystä rakentamisen kohteena. Rantarakentamisessa kyse ei ole vain rantalepikkoon piiloutuvista lomarakennuksista. Se ei saisi olla maisemalla rahastamista ilman paikkaa kunnioittavan suunnittelun tuomaa lisäarvoa. Ei myöskään rannan latistamista kulloinkin vallalla olevan suunnitteluideologian muottiin. Rannalla on vahvuuksia ja itseisarvoa, joiden huomioon ottaminen tuo elinympäristöömme laatua.

Vesi ja rannat tarjoavat rakentamiselle puitteet, jossa – Kuopion hienoa asuntomessualuetta unohtamatta – kaikkialla on vielä paljon käyttämättömiä mahdollisuuksia. On tilaa luovuudelle ja uusille oivalluksille, entistä paremmalle laadulle. Siihen rohkaiseminen on tämän foorumin tärkein tavoite.

Rantojen houkutus vetovoimaisina rakennuspaikkoina ei ole sattumaa. Ihmiset ovat aina arvostaneet vesiluontoa ja sen rikastamaa ympäristöä. Millaisia rantojen käyttäjinä nyt olemme, on monien meitä edeltäneiden sukupolvien kokemusten ja tekojen tulosta. Siihen mahtuu paljon piittaamattomuutta mutta myös pitkäjänteistä työtä viihtyisän ympäristön hyväksi.

Rantoja arvostava käyttö ja kehittäminen ovat parantuneet vuosi vuodelta. Rannalle rakentaminen tai sen muu hyödyntäminen ei ole lähtökohtaisesti hyvää tai huonoa. Kysymys on aina siitä, millaisilla arvoilla ja tietopohjalla se tehdään. Ranta muuttuu rakentamalla, mutta rakennettukin ranta luo kulttuuriarvoja, jos muutos tehdään taitavasti ja rannan tärkeys ihmisen voimauttajana ja suvereenina ympäristöarvona ymmärtäen.

Vesi – milloin meren, milloin järven tai joen muodossa – on meille suomalaisille tärkeä luonnon elementti. Se on ollut vuosisatoja kulkuväylä, kantovoima, energian tuottaja ja ruokavarasto. Pysyvä asutus on vallannut uusia alueita paljolti vesireittejä pitkin. Jokien kautta on uitettu puutavara ja terva maailman markkinoille. Koskiin on tehty myllyjä ja voimalaitoksia. Nuottaa vetämällä ja verkkoja kokemalla nälkää on pidetty loitolla katovuosina ja paukkupakkasilla. Maailmalla kasvava niukkuus puhtaasta vedestä tekee vesivarannoistamme entistä arvokkaamman hyvinvoinnin lähteen.

Vesi erottaa mutta myös yhdistää. Konkreettisimmin sen kokee suurten järvien ja meren rannalla. Suomi koettiin kaukana kaikesta olevana saarena, kun Islannin tuhkapilvi viime keväänä esti lentoyhteydet. Toisin oli ennen. Meri yhdisti. Sen yli on matkattu Amerikkaan asti ja sittemmin Ruotsiin, kun kotimaa ei ole tarjonnut riittävää toimeentuloa. Täällä vesistöt ovat olleet historian mittaan sekä raja että Itä-Suomen yhdistäjä. Nyt niistä on tullut yksi metsäteollisuuden valtimoista ja matkailun houkutin.

Hyödyn hakemisen ohella vesi on aina ollut myös nautinnon lähde ja palvonnan kohde. Meri tai järvi antaa maisemalle avaruutta. Virtaavan veden ääni ja sen pyörteiden voima kiehtovat. Veden peili on ollut monien taiteilijoiden aiheena. Puiden välistä välkkyvät vedet ja lukemattomien saarten labyrintti ovat meistä useimmille tyypillisintä suomalaista maisemaa.

Veden ja maan raja, ranta saa arvonsa veden kautta. Rantojen käyttöön otto on aikoinaan merkinnyt etulyöntiasemaa kilpailussa tuotanto- ja markkinapaikoista. Siitä Kuopionkin varhaishistoria jo Pietari Brahen ajoilta kertoo. Sahat, kuten Joensuun Penttilän saha, hakeutuivat hyville rannoille uiton vaikutuspiiriin. Koskivoiman merkitys teollisen nousun mahdollistajana kuuluu taloushistoriamme ytimeen. Tampere on siitä tuttu esimerkki. Tällä seudulla vaikkapa Varkauden kasvu teollisuuskeskukseksi mahdollistui niin ikään vesivoiman ansiosta.

Tavaroiden vaihdanta keskittyi ensin otollisiin satamapaikkoihin ja loi edellytykset kauppakaupunkien synnylle. Toki valtiollakin oli sormensa pelissä määrätessään aikoinaan mistä käsin kauppaa sai käydä. Ilman satamaa moni merikaupunki kuten vaikkapa Kotka, Helsinki, Turku, Vaasa tai Oulu olisi jäänyt muiden jalkoihin.

Nyt uutta on se, että veden ja rannan merkitys virkistyksen ja esteettisen nautinnon lähteenä on ohittanut niiden tuotannollisen arvon. Sahat ja satamat väistyvät uusien käyttötarkoitusten hyväksi. Vesivoimaan perustuneet tehtaat muuttuvat toimistoiksi tai kulttuurin käyttöön taikka taipuvat jopa asunnoiksi. Pitkään suljettuina olleet rannat avautuvat kansalaisten tallottaviksi ja samalla kiinteistökehittäjien laskelmissa houkutteleviksi sijoituskohteiksi. Helsinkikin saa juuri nyt uusia kerrostumia ytimeensä, kun sen keskeisesti sijainneet vanhat satama-alueet ja telakka ovat vapautuneet vanhasta käyttötarkoituksestaan.

Myös maaseudun rannat muuttuvat. Loma-asunnoksi ei enää kelpaa kevyesti rakennettu saunamökki. Mökki on kasvanut kakkoskodiksi ja on kooltaan yhä useammin perheen ykkösasuntoa suurempi. Se muuttaa vaikutusalueellaan rannan käyttöä lähes yhtä voimallisesti kuin kaupunkirantojen rakennemuutos tekee tahollaan.

Saaristossakin perinteisen tuotannon, siis kalastuksen rakenteet ovat vuosien mittaan väistyneet virkistystarpeiden hyväksi. Saaristomeren kasvustoltaan karut saaret ovat maisemallisesti herkkiä. Siellä matkailun ja lomarakentamisen yhteensovittaminen luonto- ja maisema-arvojen kanssa ei ole aina helppoa. Uutena haasteena on tuulivoiman rakentaminen, jossa yhteentörmäykset eri intressien välillä näyttävät omaksi koetun maiseman muuttuessa paikoin väistämättömiltä.

Yhteistä näille ilmiöille on, että veden ja rannan kauneus ja arvo houkuttelevana maisemana on saanut ainakin yhtä suuren merkityksen kuin sen hyödyntäminen taloudellisen toimeliaisuuden lähteenä on ollut. Siitä kertoo, että vesiluonnon muuttaminen herättää aina suuria tunteita niin kaupungeissa kuin syvällä maaseudullakin.

Rantojen rakentamisesta tulee useimmille mieleen ensimmäisenä lomarakentaminen. Se on ymmärrettävää, koska rakennetuista rantakilometreistä valtaosa johtuu Suomen noin 485 000 mökistä. Niistä runsas viidennes sijaitsee Savon ja Pohjois-Karjalan alueilla. Suomessa on jo yli 50 kuntaa, joissa on enemmän mökkejä kuin vakinaisesti asuttuja asuntoja. Lomarakentaminen jatkuu edelleen noin 4000-5000 loma-asunnon vuosivauhtia. Valtaosa niistä sijoittuu jatkossakin rannoille.

Loma-asutuksen kasvu on merkinnyt tarvetta ohjata sen sijaintia ja rakentamisperiaatteita. Ohjauksen tarkoituksena on erityisesti luonto- ja maisema-arvojen vaaliminen, vesiensuojelun tarpeiden huomioon ottaminen, maanomistajien yhdenvertaisen kohtelun varmistaminen sekä virkistysmahdollisuuksien turvaaminen kestävällä tavalla. Tarpeet ja painotukset ovat eläneet ajassa. Siitä kertoo rantarakentamisen sääntelyn historia, jonka kautta peilautuu samalla myös kansakunnan vaurastuminen ja ympäristöarvojen vahvistuminen yhteiskunnassa.

Ennen sotia harvojen mahdollisuutena ollut kesähuvilaperinne muuttui autoistumisen myötä 50-luvulta alkaen koko kansan mökkeilyksi. Ilman kitkaa se ei kuitenkaan tapahtunut. Rannalle rakentaminen kaupunkien ulkopuolella alkoi muuttua ongelmaksi, kun rantojen ryöstöviljely palstoittamalla yleistyi erityisesti 1960-luvulla.

Vuoden 1958 rakennuslaissa ei alkujaan ollut rantoja koskevia erityissäännöksiä. Kaavoitusta ei käytetty rantarakentamisen ohjaamiseen taajamien ulkopuolella. Jos taaja-asutuksen kynnys ylittyi, rantarakentamisen ohjauksessa käytettiin yksittäistä taaja-asutuspoikkeus­lupaa tai alueellista poikkeuslupaa, joka perustui usein palstoitussuunnitelmaan. Syntyi ns. ”lännen laki”: Se sai rakennusluvan, joka ehti ensimmäisenä. Rakentamistaan siirtäneet maanomistajat saattoivat joutua tilanteeseen, jossa rannan ei katsottu enää kestävän lisärakentamista.

Rantakaavoja koskevat säännökset lisättiin rakennuslakiin 1969 ”lännen lain” katkaisemiseksi. Muutoksella haluttiin ohjata rakentamismahdollisuuksia aiempaa laajempina kokonaisuuksina jo ennen taaja-asutuksen syntymistä. Lisäksi haluttiin jättää rakentamiselta vapaita rantoja kaikille kantatiloille.

Rantakaavan tarpeellisuuskynnyksen kriteereiksi tulivat: ”myynti, vuokraus, osittelu loma-asutusta varten tai se, että muusta syystä oli odotettavissa suunnittelua edellyttävää loma-asutusta”. Suunnittelukynnyksen arviointia varten silloinen kaavoitusviranomainen sisäasiainministeriö antoi vuonna 1970 yleiskirjeen, jossa korostettiin maanomistajakohtaista arviointia. Kirjeessä linjattiin, että kullekin kilometrille pitää jättää vähintään 250 metrin yhtenäinen vapaa-alue, samoin että vain neljäsosan rantaviivasta saa käyttää rakentamiseen eikä rakennuspaikkoja saisi olla neljää tai viittä enempää kilometriä kohden.

Rakennuspaikkojen määrän mitoittamiseen perustuva yleiskaavoitus alkoi, kun Paraisten kaupunki laati ensimmäisen maanomistajakohtaiseen tarkasteluun perustuvan rantayleiskaavan. Kaava vahvistettiin vuonna 1983. Vuonna 1986 vahvistetussa Vehkalahden Keskisen ja Itäisen saariston rantayleiskaavassa käytettiin lisäksi ns. muunnetun rantaviivan menetelmää kapeiden lahtien ja niemien osalta. Kaavaa koskevasta KHO:n päätöksestä saatiin vastaus moniin rakennusoikeuden jakamista ja maanomistajien yhdenvertaista kohtelua koskeviin kysymyksiin.

Rantojensuojeluohjelma hyväksyttiin valtioneuvostossa joulukuussa 1990 valtakunnallisesti arvokkaan meri- ja järviluonnon säilyttämiseksi rakentamattomina ja luonnontilaisina. Ohjelma perustui maa- ja metsätalousministeriön asettaman meri- ja järviluonnon suojelutyöryhmän mietintöön.

1990-luvulla rantayleiskaavoituksesta tuli rantojen suunnittelun ja rakentamisen pääasiallinen kaavamuoto. Rantojen yleiskaavoitusta tuettiin valtion varoin, erityisesti suojeluohjelmien alueilla. Yleiskaavoituksen periaatteet vakiintuivat ja mm. korvattavan rakennusoikeuden merkintä tuli mukaan kaavoitukseen. Myös rantojen muuntamisen periaatteet vakiintuivat Etelä-Savon maakuntaliiton toimiessa edelläkävijänä.

Luonnonsuojelulain uudistamisen yhteydessä vuonna 1996 rakennuslakiin lisättiin uusi 6a§, jolla rantasuunnittelun tarve laajennettiin kaikille rannoille. Tavoitteena oli rantojen suunnitelmallinen ja kestävä käyttö: rantojen monimuotoisuus ja biologinen tuottokyky haluttiin turvata ja virkistys- ja muiden tarpeiden tyydyttämismahdollisuudet säilyttää myös tuleville sukupolville.

Vuoden 1997 rantasäännökset otettiin vuonna 2000 voimaan tulleeseen maankäyttö- ja rakennuslakiin lähes sellaisenaan. Meren tai vesistön rantavyöhykkeelle tai -alueelle ei saa rakentaa ilman asemakaavaa tai rakentamisen ohjaukseen tarkoitettua yleiskaavaa. Ellei kaavaa ole, tarvitaan poikkeamispäätös. Lakiin kirjattiin lisäksi kaavojen sisältövaatimukset, jotka ranta-alueilla korostavat muun muassa riittävän vapaan rannan säilyttämistä ja ympäristön oloihin sopeutumista sekä vesiensuojelun, luontoarvojen ja virkistystarpeiden huomioon ottamista.

Rantojen suunnittelussa luontoselvitysten merkitys korostuu. Tämä näkyy myös kaavojen sisältövaatimuksissa. Kaavoituksessa tulee huomioida mm. luonnonsuojelulain mukaiset luontotyypit ja lajit, Natura-alueet, sekä metsälain ja vesilain nojalla suojellut kohteet. On myös selvitettävä maiseman ja kulttuuriympäristön arvot sekä kiinnitettävä huomiota mahdollisuuksiin osoittaa rakentaminen ja järjestää vesihuolto siten, että aiheutuvat haitat vesistölle jäävät mahdollisimman pieniksi.

Maanomistajien yhdenvertaisen kohtelun turvaamiseksi kiinteistöjaotuksen ja maanomistuksen selvittäminen on rannoilla keskeistä, jotta kaava ei johtaisi kohtuuttomuuteen jonkin maanomistajan kohdalla. Rakennusoikeus jaetaankin yleensä maanomistajakohtaisesti ns. emätilaperiaatteen mukaan, jossa huomioidaan kunkin emätilan jo käyttämä rakennusoikeus.

Rantojen monet arvot huomioon ottavat suunnitteluperiaatteet ovat vuosien mittaan vakiintuneet rantayleiskaavoitukseen. Samalla kaavoitetun ranta-alueen kasvu on vähentänyt painetta poikkeusluparakentamiseen.

Kokonaan se ei ole kuitenkaan poistunut. Poikkeamistoimivaltaa valtion viranomaisina käyttävät ELY-keskukset käsittelivät vuonna 2009 noin 1900 rantojen käyttöön liittyvää poikkeuslupahakemusta. Määrä on laskenut viidessä vuodessa kolmanneksella. Myönteisten päätösten osuus on säilynyt lähes ennallaan eli n. 80 %:na hakemuksista.

Tyypillisimmässä poikkeamistilanteessa halutaan rakentaa uusi rakennus kaavoittamattomalle rannalle. Kysymys voi olla joko uudesta rakennuspaikasta tai vanhasta rakennuspaikasta, jolle halutaan rakentaa lisärakennus tai korvata vanha rakennus uudella rakennuksella.

Viime keväänä oli lausunnoilla hallitusohjelman toimeenpanoon liittyen maankäyttö- ja rakennuslain muutosluonnos, jolla poikkeamistoimivaltaa siirrettäisiin merkittävästi – arviolta noin 60 %:n osalta, valtion viranomaiselta kuntien harkintaan. Tarkoituksena on, että ELY-keskuksen ratkaistavaksi jäisivät pääosin vain tilanteet, kun on kysymys kokonaan uuden rakennuksen rakentamisesta alueelle, jolla ei ole rakentamisen suoraan mahdollistavaa yleiskaavaa. Kunta ratkaisisi poikkeamisen sielläkin, jos hankkeessa olisi kysymys olemassa olevan asuinrakennuksen laajentamisesta tai korvaamisesta.

Lausuntokierroksen tulos oli varsin kaksijakoinen. Osa lausunnonantajista, mm. Kuntaliitto, monet kunnat, osa ELY-keskuksista ja eräät järjestöt halusivat poikkeamistoimivallan siirtämistä kokonaan kuntiin. Toisaalta tuomioistuinlaitoksessa, osassa ELY-keskuksia, luontojärjestöissä ja joissakin kunnissakin oli epäilyjä kuntien osaamiseen ja kykyyn harkita poikkeamisen edellytyksiä yhdenmukaisin kriteerein. Siksi näissä lausunnoissa korostui halu säilyttää ohjausperiaatteet ennallaan.

Lähtökohtaisesti pidän tärkeänä, että päätöksenteossa korostuu läheisyysperiaate, todellisten olosuhteiden tunteminen. Maankäyttö- ja rakennuslain muutoksesta saamiemme lausuntojen ristiriitaisuus osoittaa kuitenkin, että lain kuntakohtainen tulkinta ei ole aina ongelmatonta. Kun päätöksentekijä ja päätöksen kohde ovat tuttuja keskenään, syntyy kiusaus ymmärtää hakijan olosuhteita pidemmälle kuin laki antaa luvan. Siksi on viisasta edetä vaiheittain ja katsoa miten kunnat lisääntyvää harkintavaltaansa käyttävät.

Hallitus antaa esityksensä eduskunnalle vielä elokuun aikana. Esitykseni tulee noudattamaan lausuntokierroksella olleen luonnoksen periaatteita. Kunnallinen harkinta kasvaa, mutta rantojen käytön ohjauksen suuri linja kaava-alueiden ulkopuolella pysyy vielä valtion välittömässä kontrollissa.

Teille, jotka olette olleet tässä muutoksessa mukana lausunnonantajana, tiedoksi, että esitystä on jatkovalmistelussa kehitetty lausuntojen pohjalta edelleen niin, että lain tulkintaongelmat olisivat eri tilanteissa mahdollisimman pienet.

Energiatehokkuuden merkitys myös lomarakentamisessa on viime vuosina korostunut. Yleistynyt ympärivuotinen käyttö, varustetason nousu ja peruslämmön pitäminen myös talvikauden yli tyhjissäkin mökeissä on lisännyt loma-asuntojen energiakulutusta merkittävästi. Loma-asuntojen sähkönkulutuksen hiilidioksidipäästöt ovat nyt jo noin viisi prosenttia kotitalouksien päästöistä ja kasvu on nopeampaa kuin kotitalouksien sähkönkulutuksen kasvu keskimäärin.

Loma-asunnot sijaitsevat usein melko kaukana omistajiensa ykkösasunnoista. Mökkiliikenteen energiankäytön arvioidaan olevan yli kaksinkertainen mökkien sähkönkäyttöön verrattuna. Vapaa-ajanliikenteen osuus koko liikennesuoritteesta kasvaa ja sitä kautta sen rooli kasvihuonekaasupäästöjen aiheuttajana.

Toisaalta sellaisilla lomailuun soveltuvilla alueilla, joissa vakinainen väestö vähenee ja vanhenee, loma-asutus lisää paikallisten palvelujen kysyntää ja tukee palvelujen säilymistä kunnassa. Sekin on ekotehokkuutta. Jatkossa onkin entistä tärkeämpää, että erityisesti kakkosasuntotasoiset lomarakennukset sijoitettaisiin entistä enemmän olevaa kyläasutusta tukien, jolloin peruspalvelujen ulottuvilla jotenkin vielä säilynyt kylä pysyy ehkä hengissä.

Loma-rakentamisen tapaan rantojen taitava hyödyntäminen kaupunkirakentamisessa lisää yhdyskunnan elinvoimaa ja toimii vetovoiman vahvistamisen välineenä paikkakunnilla, jotka sijaitsevat veden äärellä. Rannat ovat palaamassa kaupunkilaisten yhteiseen käyttöön. Paljon on vielä suunnitteluasteella, mutta konkreettisia tuloksiakin on jo useissa kaupungeissa vertailtavaksi ja hyviksi havaittujen ratkaisujen edelleen kehittämiseksi toisaalla.

Kuopion pitkäjänteinen toiminta toisarvoisessa käytössä olleiden rantojensa arvon kohottajana ja rakentamattomien rantojen mahdollisuuksien hyödyntäjänä on menestystarina, joka ansaitsee huomion tälläkin foorumilla.

Myös Lahdessa Ankkurinrannan palauttaminen arvoonsa ja vastaava Jyväskylän rantojen kasvojenpesu Lutakossa ja Kuokkalassa kestävät aikaa ja tarjoavat positiivisia esimerkkejä muille kaupungeille. Lappeenrannassa satamanseudusta on kasvanut kaupunkilaisten uusi olohuone kauppatorin rinnalle erityisesti kesäaikaan. Tampereen rantojen tehdasalueet ovat muuttuneet viihtyisiksi keskusta-asumisen alueiksi.

Kotkan merikeskus Vellamo aktiviteetteineen on hyvä esimerkki siitä, miten ns. wau-arkkitehtuurin avulla luodaan vanhaa satamaperinnettä kunnioittaen uudenlaisia elämyksiä ja hyödynnetään kaupungin hiljentyneen sisäsataman piileviä mahdollisuuksia. Samaan tapaan Sibeliustalo Lahden Ankkurinrannan kyljessä on muuttanut paikallisen sataman kaupunkielämää sykkiväksi toimintakeskukseksi.

Kuten aiemmin sanoin, Helsingille on nyt avautunut ainutlaatuinen tilaisuus tuottaa asukkailleen uusia Waterfront –elämyksiä ja merimaisemasta vetovoimaa ammentavaa asuntorakentamista. Kalasataman, Kruunuvuorenrannan, Jätkäsaaren, Hernesaaren ja Koivusaaren tulevaisuus on jo kaavatasolla esillä, mutta viihtyisyyden varmistavat yksityiskohdat näkyvät vasta sitten, kun katujen, rantamuurien ja rakennusten toteutus toden teolla alkaa.

Helsingin rakennetut rannat ovat paljolti graniittiseinämiä tai betonimuureja ja kunkin rantajakson käyttö on valmiiksi ajateltu. Sellaisellakin on kivikaupungissa paikkansa, mutta uskon, että nykyistä monimuotoisempi rantojen käsittely loisi entistä viihtyisämpää ja yllätyksiä tarjoavaa rantamaisemaa ja paikan perinnettä uudistavaa identiteettiä. Monissa meitä lähellä olevissa kaupungeissa, esimerkiksi Malmössä, Göteborgissa ja Köpenhaminassa tässä on onnistuttu erinomaisesti. Toivottavasti niin käy Helsingissäkin, kun uudistuvia ranta-alueita toteutetaan.

Kuntien kilpailu ns. hyvistä veronmaksajista on saanut monet kaupungit luopumaan ainakin joidenkin alueidensa osalta aiemmin pääsääntönä olleesta periaatteesta säilyttää rannat kaikkien saavutettavissa. Kilpailuetua on haettu kaavoittamalla entistä enemmän omarantaisia pientalotontteja hyville paikoille. Niin on tehty myös täällä Kuopiossa. En näe tällaisessa vetovoimatekijöiden hyödyntämisessä suurta ongelmaa, jos se tehdään niin, että yksityistämisellä ei uhrata kaupungin parhaita rantoja tai katkaista luonnollisia rantaraitteja ja että hyvää rantaa jää riittävästi ranta-alueesta etäämpänäkin asuvien virkistäytymiseen.

Ilmastonmuutos alkaa olla kestoteema kaikissa rakentamiseen liittyvissä puheenvuoroissa. Se ansaitsee maininnan tässäkin esityksessä. Rannathan ovat paikkoja, joita ilmastonmuutos uhkaa tulvien ja muiden sään ääri-ilmiöiden, merenpinnan mahdollisen nousun ja rantaluonnon köyhtymisen muodossa.

Asia on onneksi monin paikoin jo tiedostettu, mikä näkyy esimerkiksi takavuosia vakavampana suhtautumisena tulvaherkille alueille kaavoittamiseen ja rakennusten minimikorkeusaseman nostoon erityisesti merikaupunkien rantojen tuntumassa.

Lomarakentaminen pyrkii luonnostaan veden äärelle. Vaikka en pysty tässä otaksumaani perustelemaan luvuin, ilmeistä on, että tulvavaaran huomioon ottaminen lomarakentamisessa on jäänyt muuta rakentamista vähemmälle huomiolle erityisesti alavilla jokirannoilla. Ilmastonmuutoksen hillintään liittyy myös aiemmin mainitsemani lomarakentamisen energiatehottomuus, johon on jatkossa syytä kiinnittää paljon enemmän huomiota kuin nyt vielä tehdään.

Ilmastonmuutoksen etenemisestä huolimatta tämäkään kesä ei jatku loputtomiin. Tänään on pohdittu rannan mahdollisuuksia ensisijaisesti kevään, kesän ja syksyn kautta. Rannan olemus muuttuu, kun vesi jäätyy ja lunta tupruaa. Siksi on syytä mainita vielä yksi rantarakentamisen haaste: talviset ilmasto-olot. Rantarakentaminen – erityisesti urbaani sellainen – on onnistunutta vain, jos ympäristö tuntuu kivalta myös kun on kylmää ja pimeää.

Hyvät kuulijat, tämäkin iltapäivä on osoittanut, että rannalle rakentaminen on vaativaa puuhaa. Jos se tehdään taitamattomasti, saadaan aikaan paitsi huono lopputulos myös vahinko, josta muutkin joutuvat kärsimään, kun vetovoimainen maisema on mennyt pilalle. Ranta on vielä siitä erikoinen maisematyyppi, että sen voi kokea kahdesta suunnasta – joko rannalta veden suuntaan tai sitten vedestä käsin tai veden yli. Näin mahdollinen vauriokin on kuivalla maalla tapahtuvia epäonnistumisia totaalisempi.

Ympäristön viihtyisyys on yhä tärkeämpi pito- ja vetovoimatekijä, kun seudut kilpailevat keskenään asukkaista ja yrityksistä. Rantaluonto ja vesistöt hyvinvoinnin lähteenä ovat tärkeä kilpailutekijä erityisesti täällä Järvi-Suomessa. Pitäkää siitä hyvää huolta niin vapaa-ajan kohteena kuin taajamienkin voimavarana. Täällä olemme jo nähneet hyviä esimerkkejä. Niistäkin voi vielä pistää paremmaksi, ja pitääkin.