Puheet Yleistä

Rakennusperinnön hoidon ja korjausrakentamisen neuvottelupäivät, Helsinki

Hyvät neuvottelupäivien osanottajat,

Suomen rakennuskanta on – historiallisista syistä – hyvin nuorta verrattuna esimerkiksi useisiin Euroopan maihin. Jälleenrakennuskaudella 1940- ja 1950-luvuilla maassamme rakennettiin paljon asuntoja sekä kaupunkeihin että muun muassa ns. asutustiloille. Silloin toteutettiin myös monia valtion ja kuntien palvelujen tarvitsemia rakennuksia kuten kouluja, sairaaloita ja hallinnon rakennuksia. Samoin kaupan ja muun tuotantoelämän rakennuksia rakennettiin runsaasti – kuten myös esimerkiksi kasvavan liikenteen tarvitsemia asema- ja satamarakennuksia.

1960- ja 1970 -lukujen suuren muuttoliikkeen vuosina rakentaminen jatkui vilkkaana. Muutamina lähiörakentamisen vahvimpina vuosina puhuttiin jopa rakentamisen suhteellisesta maailmanennätyksestä Suomessa. Myös viime vuosikymmeninä rakentamisen tahti on ollut nopeaa, olkoonkin että asuntorakentamisen puolella kokonaistuotanto on tänä päivänä alle puolet 1970-luvun ennätys-vuosista.

Uudisrakentaminen kasvattaa rakennuskantaamme keskimäärin vain 1-2 prosenttia vuodessa. Näin ollen huomattavin osa asumisesta ja muista rakennuskantaan liittyvistä toiminnoista tulee jatkossakin – ja jopa vuosikymmenten ajan – tapahtumaan vanhoissa, olemassa olevissa rakennuksissa. Mainitut, varsinkin eurooppalaisittain suhteellisen nuoretkin rakennuksemme ovat siten nyt merkit-tävä osa rakennuskantaamme ja siten rakennusperintöämme. Niinpä ainakin osa 1960, -70, ja -80 lukujen arkkitehtuurin rakennuksista alkaa saada yhä enemmän arvostusta osana kerroksellisen rakennetun ympäristömme kokonaisuutta.

Olemassa oleva rakennuskanta on myös erittäin keskeinen osa kansallisvarallisuuttamme. Sillä miten huolehdimme rakennustemme kunnosta ja korjaamme niitä, on täten erinomaisen suuri kansantaloudellinen merkitys puhumattakaan siitä merkityksestä, mikä niillä on omistajilleen. Oikea-aikaiset ja oikein menetelmin toteutetut kunnossapito- ja korjaustoimet pidentävät huomattavasti rakennusten käyttöikää. Ne myös vähentävät huonosta kunnossapidosta aiheutuvia haittoja kuten kosteus- ja homeongelmia sekä parantavat rakennusten energiatehokkuutta, mikä puolestaan on välttämätöntä ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun näkökulmasta, mutta elinkaaritaloudellisia kustannuksia laskiessaan samalla myös omistajiensa kannalta taloudellisesti järkevää.

Rakentamisemme vuosittaisesta volyymista jo noin puolet on korjausrakentamista. Tämän osuuden ennustetaan edelleen kasvavan suhteessa uudisrakentamiseen. Esimerkiksi pääkaupunkiseudun kasvavasta asuntotuotantotarpeesta huolimatta on vain ajan kysymys, koska korjausrakentamisen volyymi ylittää uudisrakentamisen määrän. Toisaalta tämä on väistämätöntä. Toisaalta voidaan myös olettaa ja toivoa, että olemme oppineet yhä enemmän antamaan arvoa myös olemassa oleville rakennuksille ja huolehtimaan niiden asianmukaisesta korjaamisesta ja perusparantamisesta.

Lainsäädäntömme voi todeta olevan pääpiirteissään ajan tasalla. Maankäyttö- ja rakennuslaki sisältää säännökset muun muassa rakennetun ympäristön arvojen säilyttämisestä, kiinteistönomistajan vastuista, purkamisluvan edellytyksistä sekä rakennustaiteen ja kaupunkikuvan vaalimisesta. Eräitä tarkistamistarpeita on kuitenkin tunnistettu myös MRL:n ja Rakennussuojelulain toimivuudessa ja tältä osin lainsäädännön uudistustyö onkin vireillä. Asunto-osakeyhtiölakia uudistetaan myös par-haillaan oikeusministeriön toimesta tavoitteena mm. helpottaa korjausrakentamiseen liittyvää päätöksentekoa.

Valtioneuvosto hyväksyi periaatepäätöksellään kansallisen Rakennusperintöstrategian vuonna 2001. Siinä esitetyt linjaukset ovat edelleen oikeansuuntaiset. Uusia haasteita on kuitenkin tulossa rakennusperinnön hoitoon ja laajemmin koko korjausrakentamiseen erityisesti ilmasto- ja energiapoliittisten tavoitteiden alkaessa konkretisoitua.

Myös rakennuskannan ylläpidon ja korjaamisen kulttuuriin sekä niiden tukemiseksi tarvittaviin muihin lukuisiin toimenpiteisiin on aika nyt tarttua. Keskeinen osa tässä tulee olemaan korjausrakentamisen strategian toimeenpanon linjauksilla. Valtioneuvosto tulee omalta osaltaan hyväksy-mään strategian lähikuukausina.

Korjaamaan vai purkamaan ?

Kun vielä muutama vuosikymmen sitten asuinrakennusten perusparantamisen ja putkiremonttien sekä muun korjausrakentamisen kohteista oli huomattava osa 1900-luvun alkupuolen tai sitä van-hempia rakennuksia, niin nyt enintään 50 – 60 -vuotiaat rakennukset ovat merkittävin osa korjausrakentamisen kohteista.

Esimerkiksi 1960- ja 70-lukujen lähiöiden taloja ja niitä nuorempiakin rakennuksia korjataan ja perusparannetaan kiivaaseen tahtiin vastaamaan nykyihmisten tarpeita ja toiveita, jotta näille rakennuksille olisi käyttöä jatkuvasti ja myös tulevaisuudessa.

1960-luvun ja sitä uudempienkin lähiötalojen putki- ja julkisivuremontit sekä muu korjaaminen muuttuu päivä päivältä ajankohtaisemmaksi. Kyse on niistä taloista ja jopa kokonaisista lähiöistä, joita jotkut pitivät aikanaan vain väliaikaisina ratkaisuina, ja joiden käyttöiäksi laskettiin tuolloin vain muutama vuosikymmen. Kun nyt näitä vuosikymmeniä on kulunut useampiakin, ei laajempaa purkuaaltoa ole syntynyt – ja hyvä niin.

Useita lähiöidemme rakennuksia on pidetty varsin hyvin kunnossa ja myös korjattu toteuttaen isojakin remontteja, jolloin niiden elinkaareen on tullut monia vuosikymmeniä lisää. Yleislinjauksena tämä on usein oikea ja kestävän kehityksen mukainen ratkaisu. Tästä huolimatta on varmasti myös tilanteita, joissa rakennusten purkaminen saattaa olla perusteltua.

Purkamisen perusteet ovat yleisesti ymmärrettävissä ja hyväksyttävissä, jos esimerkiksi asuinrakennus on jo jäänyt tyhjilleen vailla käyttöä eikä käyttötarkoituksen muutoksellakaan löydy perusteita sen säilyttämiselle ja korjaamiselle.

Purkamisvaihtoehtoa on tämän ohella esitetty rakennusten heikkoon energiatehokkuuteen liittyen, vedoten rakennusten lähes uudistuotannon hintoihin nouseviin perusparannuskustannuksiin sekä sillä perusteella, että kyseessä olevat talot sijaitsevat alueella, jonka maankäyttöä olisi perusteltua tehostaa yhdyskuntarakenteen eheyttämisen näkökulmasta.

Aihepiiriin liittyy paljon erilaisia intressejä ja näkemyksiä, monenmoisia toteutusongelmia ja mitä suurimpia tunnearvoja. Yleispätevä kannanotto purkamisen puolesta tai sitä vastaan ei varmastikaan ole edes mahdollinen saati tarkoituksenmukainen, sillä jokainen kohde on aina erilainen ja ratkaisu on räätälöitävä kussakin tapauksessa erikseen. Varsinkin tapauksissa, joissa purkamisella voidaan samanaikaisesti säästää ylisuuria perusparannuskustannuksia, olennaisesti parantaa asuntojen ener-giatehokkuutta ja samalla vielä eheyttää yhdyskuntarakenteita, tätä vaihtoehtoa ei kuitenkaan tulisi sulkea pois vaihtoehtojen joukosta.

Uudisrakentamisen energiatehokkuutta nostettava

Suomessa on saavutettu hyviä tuloksia rakennusten energiatehokkuuden parantamisessa. Esimerkiksi asuntojen osalta nykyinen 2,7 miljoonan asunnon asuntokantamme kuluttaa lämmitykseen yhtä paljon energiaa kuin mitä kului 1,7 miljoonan asunnon lämmittämiseen vuonna 1970. Raken-nusten kokonaisenergiankulutus on kuitenkin edelleen koko Suomen energiankäytöstä peräti noin 40 prosenttia ja kasvihuonekaasupäästöistä noin 30 prosenttia. Säästöpotentiaali on täten melkoinen.

Kasvaneessa energiankulutuksessa on pääosin ollut kyse elintasomme kasvusta, joka näkyy mm. suurempana asumisväljyytenä ja viihtyisimpinä olosuhteina. Tähän ei tulevaisuudessa kuitenkaan enää ole varaa. Jatkossa tämä elämänlaadun paraneminen pitää hoitaa nykyistä pienemmällä koko-naisenergiankulutuksella. On päivänselvää, ettemme tule suoriutumaan kansainvälisistä velvoitteistamme emmekä pysty omalta osaltamme vastaamaan ilmastonmuutoksen haasteisiin ilman, että rakennuskantamme on merkittävällä osuudella mukana vähentämässä niin energiankulutustamme kuin siihen liittyviä kasvihuonekaasupäästöjä.

Olen tässä tarkoituksessa käynnistänyt Ympäristöministeriössä valmistelut uusia asuinrakennuksia koskevien rakentamisen energiamääräysten olennaiseksi tiukentamiseksi. Tarkoituksena on kiristää määräyksiä 30 – 40 prosentilla ja ohjata näin kohti matalaenergiarakentamista. Uudet säädökset on tarkoitus saattaa voimaan vuoden 2010 alusta. Ne on kuitenkin tarkoitus antaa jo vuonna 2008, jotta alan toimijoille jää riittävästi aikaa varautua uusiin määräyksiin.
Olemassa olevien rakennusten energiatehokkuutta parannettava

Rakennuksia koskevan energiansäästön kannalta olemassa oleva rakennuskanta on uudisrakentamista vaikeampi haaste. Asuntokannan hitaan uusiutumisen takia se on myös potentiaaliltaan suurempi ja täten merkitykseltään isompi haaste. Se, miten rakennusten energiankulutuksen vähentämisen tavoitteet tullaan kohdistamaan myös olemassa oleviin rakennuksiin, on edessämme ratkaistavana oleva iso kysymys. Jotain tavoitteita varmasti tulee asettaa myös olemassa olevan rakennuskannan energiankulutuksen hillitsemiselle.

Energiansäästökeinojen toteuttaminen olemassa olevaan rakennuskantaan on sekä teknisesti että juridisesti haasteellista. Eri aikakausien rakennukset ovat yksilöitä niin teknisesti, arkkitehtonisesti kuin kaupunkikuvallisestikin. Kaikille rakennuksille yleisesti sopivia tehostusratkaisuja on vaikea löytää, vaan ne edellyttävät rakennuskohtaista harkintaa. On myös hyvä huomata, että merkittävä osa ns. vanhasta asuntokannasta on varsin uutta.

Joka tapauksessa on selvää, että rakennuskannassa on runsain mitoin korjaustarvetta lähivuosikymmenten aikana. Tässä yhteydessä jokainen tilaisuus on pyrittävä hyödyntämään parantamalla samalla korjauksen kohteena olevan rakennuksen energiatehokkuutta. Energia- ja muun korjaustoi-minnan lisäämiseksi tarvitaan useita toisiaan tukevia toimenpiteitä. Suunnitelmalliseen kiinteistön-pitoon ja ylläpitoon tarkoitettujen työkalujen, kuten kuntotutkimusten ja energiakatselmusten avulla voidaan tunnistaa rakennuksen ja kiinteistön korjaus- ja kehittämistarpeet.

Kokonaisvaltaisen korjaussuunnittelun toteutuksen yhdeksi lähtökohdaksi on liitettävä rakennuksen historiatieto. Tätä tietoa saadaan mm. rakennusten inventointitiedoista sekä rakennushistoriallisista selvityksistä. Samalla saadaan lähtökohdaksi myös rakennuksen asema kaupunkikuvassa.

Rakennusten ominaispiirteiden säilyttäminen korjausten ja perusparannusten yhteydessä ymmärretään jo usein tärkeäksi tavoitteeksi. Tällöin on jo hyvät mahdollisuudet siihen, että korjaaminen osataan toteuttaa rakennusperinnön säilyttämisen tavoitteet huomioon ottaen. Toki on esimerkkejä voimakkaistakin näkemysten ja intressien ristiriitatilanteista, jolloin rakennusperinnön säilyttämisen ja korjausrakentamisen tavoitteiden yhteensovittaminen ei ole ongelmatonta. Vaikeuksia syntyy usein myös siitä, että rakennusten omistajilla ja myös suunnittelijoilla on käytössään hyvinkin puutteellisia tietoja rakennuksen ominaispiirteistä ja niiden säilyttämisen ratkaisutavoista ja mahdollisuuksista. Tällaista tietoa tarjoavien palvelujen kehittäminen alan eri toimijoiden yhteistyönä onkin keskeistä. On myös tärkeää kehittää menetelmiä, joilla voidaan säilyttää kutakin kiinteistöä koskevat ominaispiirre- ja historiatietoja tulevia tarpeita varten. Yhtenä mahdollisuutena tässä on näiden tietojen liittäminen rakennusten huoltokirjan tietojen yhteyteen.

Yksi tapa, jolla voidaan edetä nopeastikin, on energiatehokkuusnäkökulman sisällyttäminen nykyistä vahvemmin niihin taloudellisiin tukiin, joilla edistetään olemassa olevan asuinrakennuskannan korjaamista. Näin tullaan myös mahdollisuuksien mukaan tekemään. Ympäristöministeriössä tullaan myös nopealla aikataululla selvittämään, voidaanko, ja jos, niin millä tavoin asettaa energiankulutusta vähentävät toimenpiteet nykyistä useammin edellytykseksi valtion korjaamiseen kohdistuvan tuen saamiselle. Tässä yhteydessä selvitetään mm. miten energiatehokkuuden parantaminen voidaan ottaa paremmin huomioon niin ARA-vuokratalojen kuin asunto-osakeyhtiöiden korjaamiseen kohdennettavassa korkotukilainoituksessa.

Ilmastonmuutoksen hallinta on niin painava asia ja kansainväliset velvoitteemme niin vaativia, että korjausrakentamista koskevien määräysten tai ohjeiden kehittämistäkään ei voida sulkea kokonaan pois laskuista. Tätä koskeva mahdollinen säädösvalmistelu vaatii kuitenkin tuekseen vielä runsaasti tutkimustyötä.

Ainoastaan teknistä säädöspohjaa muuttamalla ei kuitenkaan millään voida saavuttaa riittäviä tuloksia. Lisäksi tarvitaan runsaasti energiansäästöön ja energiatietoisuuteen ohjaavaa teknistä tukea, koulutusta ja kampanjointia. Jotta päätöksenteko helpottuisi ja päätökset olisivat oikeita, tarvitsemme myös tietopohjamme vahvistamista. Tarpeellisen tiedon levittäminen ei tule kuitenkaan olla yksin valtion toimenpiteiden varassa. Myös alan järjestöillä ja kunnilla tulee olla vahva rooli ener-giatehokkuuden lisäämisen viestin viejinä.

EU:n ilmastotavoitteiden saavuttaminen asettaa myös rakennusperinnön hoidon ja korjausrakentamisen suuren haasteen eteen. Onnistuminen tässä työssä edellyttää hyvää yhteistyötä viranomaisten sekä rakennus- ja museoalan sekä muiden toimijoiden välillä.

On tärkeää tiedostaa, että vuodesta 2010 voimaan tulevat tiukemmat energiamääräykset ovat vain yksi –vaikkakin merkittävä – askel rakentamisen ilmastotalkoissa. Voin jo nyt vakuuttaa, että uusia askeleita tullaan ottamaan tämänkin jälkeen. Miten ne tarkemmin ajoittuvat ja mikä niiden sisältö tulee olemaan, on kuitenkin vielä epävarmaa. Varmaa on vain, että askeleita tulee lisää.

Ilmastonmuutoksen hillintä ja muutokseen sopeutuminen vaativat pitkäjänteistä ja päättäväistä työtä. Muutokset tulevat aiheuttamaan kustannuksia, mutta vielä suurempia kustannuksia aiheuttaisi nykymenon jatkaminen. Kestävän kehityksen periaatteet edellyttävät, että muutos tapahtuu tavalla, joka on niin sosiaalisesti kuin taloudellisestikin kestävä. Onkin hyvä huomata, että energiatehokkuutta parantavilla määräyksillä suojataan mm. kuluttajia tulevaisuudessa väistämättä nousevilta energianhinnoilta.