Suomi on porvarillinen maa, jonka eduskunnassa on ollut porvarillinen enemmistö jo iät ja ajat. Silti emme tunnu tulevan toimeen ilman sosialidemokraatteja. Sellainen hallitus, josta demarit ovat ulkona, maassa on ollut keskimäärin kerran 20 vuodessa. Demaripresidenttikin meillä on ensi presidentinvaalien aikaan ollut yhtäjaksoisesti jo 24 vuotta. Kaiken kaikkiaan demarit tuntuvat yhden neljänneksen kannatuksella käyttävän kolmen neljänneksen valtaa maassa. Aivan älytöntä sanovat monet, minäkin.
Porvaripuolueiden tämän päivän nihkeät suhteet juontavat juurensa Ahon hallituksen aikaan 1990-luvun alussa. Tuo hallitus ei itsessään ollut niin huono kuin tavataan ajatella – sen perusongelmana oli se, että se joutui hallitsemaan maata sodan jälkeen vaikeimmissa taloudellisissa oloissa. Lama-ajan hallituksesta ei koskaan tule suosittua, vaikka itse lama ei olisi sen syytä, ja vaikka se nostaisikin maan ahdingosta. Syntyneet haavat näkyivät vielä viime presidentinvaaleissa.
Vasemmistopuolueet ovat kautta aikojen tehneet yhteistyötä. Jokin aika sitten puhuttiin jopa näiden puolueiden yhdistämisestä. Tällä kertaa Vasemmistoliitto ei aseta omaa ehdokasta lainkaan, vaan tukee aika lailla suoraan demariehdokasta. Pääosa Vihreistä tullee lisäksi joka tapauksessa juoksemaan toisella kierroksella demarien syliin.
Näissä oloissa porvariyhteistyö on mitä luonnollisinta. Siinä ei ole mitään outoa, eikä mitään paheksuttavaa. Vaikka kansa lopulta asian ratkaisee, puolueiden tehtävä on pyrkiä vaikuttamaan asiaan ja kampanjoida oman parhaan, tai joissakin tapauksissa toiseksi parhaan ehdokkaansa puolesta. Kun vasemmistoväki tekee näin, miksi porvarit eivät saisi?
Porvaripresidentin valitseminen edellyttää suurten porvaripuolueiden suhteiden normalisointia. Kepulaisen on pystyttävä puhumaan kokoomuslaisen puolesta ja kokoomuslaisen kepulaisen puolesta, jos tilanne sitä vaatii. Ja puhumisen lisäksi pitää pystyä myös äänestämään porvarillista vaihtoehtoa. Se, että tämä viestitetään riittävän ajoissa, on vain iloinen asia – ja ennen kaikkea merkki avoimuudesta.
Kokoomuksen tullessa asettamaan Sauli Niinistön ja Keskustan tullessa asettamaan Matti Vanhasen ehdokkaakseen, porvarikentällä on tällä kertaa kaksi todella kovan luokan, varteenotettavaa ja uskottavaa ehdokasta. Mitä enemmän porvariyhteistyötä paheksutaan, sitä enemmän se kertoo vasemmistopuolueiden hermostumisesta. Eihän sellaista kannattaisi moittia, jolla ei ole merkitystä. Demaripiireissä tiedetäänkin, että sekä Niinistö että Vanhanen tulevat olemaan oletettua huomattavasti vakavampia haastajia Haloselle.
Vanha sanonta toteaa, että paras on hyvän vihollinen. Toinen totuus on se, että joskus joutuu tekemään valinnan kahden huonon vaihtoehdon välillä, ja että tällöin pitäisi valita vähemmän huono. Itse en ole yksissäkään presidentinvaaleissa äänestänyt demaria, enkä äänestä tälläkään kertaa. Toivon ja uskon, että saan tällä kertaa äänestää omaa ehdokastani, Niinistöä, myös toisella kierroksella, mutta ellen saa, en edelleenkään äänestä demaria.
Demareiden ylivalta maassa säilyy vain, jos osa porvareista on sitä tukemassa. Tilanne muuttuu jos riittävän moni porvari, niin kokoomuslainen, kepulainen, rkp-läinen ja kristillisdemokraatti ajattelee samoin. Nyt siihen on tuhannen taalan paikka.
Jan Vapaavuori
kansanedustaja (kok)
jan.vapaavuori@eduskunta.fi
