Puheet Yleistä

”Pohjolan huipulla – mahdollisuuksien Pohjoismaat”, Puhe Pohjola-Norden Lapin piirin 30-vuotisjuhlaseminaari

Hyvät pohjoismaiset ja pohjoismaisuuden ystävät,

Aloitan tärkeimmällä; Suomi on vahvan pohjoismaisen yhteistyön kannattaja.

Liikoja rehentelemättä voitaneen sanoa, että useilla tärkeillä ihmisen elämänlaatua ja yhteiskuntiemme hyvinvointia mittaavilla muuttujilla tarkasteltuna, Pohjola on huipulla. Tästä kertoo myös se, että Pohjoismaat ovat säännönmukaisesti mitä erilaisimpien kansainvälisten vertailujen kärkisijoilla – vaikka se ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys kovassa globaalissa kilpailussa. Uskallan myös väittää, että eräs menestyksemme salaisuuksista on ollut se, että samalla kun olemme tunnistaneet olevamme suhteellisen pieniä toimijoita kukin erikseen, olemme myös hyödyntäneet sen, että tässähän on mukavia ja monella tavalla samassa tilanteessa olevia ystäviä ympärillä.

Yhdessä me, Pohjoismaat, olemme jo merkittävän kokoluokan pelaaja, 25 miljoonan kansalaisen merkittävä osaamisalue ja pääsääntöisesti myönteisiä mielleyhtymiä synnyttävä kansainvälinen tavaramerkki. Olkaamme sitä täysin rinnoin myös jatkossa.

Miten tähän sitten on päästy? Ajattelin tässä yhteydessä sanoa muutaman sanan pohjoismaisen yhteistyön kehityksestä aina tähän päivään ja Suomen tämän hetkiseen puheenjohtajuuskauteen asti, ja jatkaa vielä muutamalla huomiolla eräästä keskeisestä vahvuudestamme, vankasta kytköksestä ruohonjuuritason toimintaan ja kansalaisten osallistumiseen.

Mikä maa on Suomen lähin ja luonnollisin kumppani? Se on ilman muuta Ruotsi, ja uskoisin että tästä voimme olla aika lailla yksimielisiä. Me jaamme pitkän yhteisen historian ja meillä on pitkälti samankaltaiset yhteiskuntarakenteet, arvot ja kulttuuripohja. Sama pätee pitkälti myös koko pohjoismaiseen yhteisöön; olemme kansainvälisesti katsottuna harvinaisen samanmielinen ja hyvin keskenään toimeen tuleva ryhmä maita, joka ainutlaatuisella ja määrätietoisella tavalla on ryhtynyt rakentamaan tästä yhteisöllisyydestä vahvuutta ja kilpailutekijää. Kaikesta samankaltaisuudesta huolimatta olemme kuitenkin myös riittävän erilaisia, jotta vahvuutemme täydentävät toisiaan. Kyse on kuin palapelistä, jossa jokainen pala on omanlaisensa, mutta josta näkee että se luonnollisesti kuuluu juuri tähän tiettyyn palapeliin.

Nykyisessä kansainvälisessä myllerryksessä on hyvä muistaa, että meistä kukaan ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Esimerkiksi nyt ehkä jo kaukaiselta tuntuva todellisuus, kylmän sodan aika, päättyi muuten vasta parikymmentä vuotta sitten. Pohjoismainen yhteistyö, ja erityisesti läheinen suhde Ruotsiin, oli ikkunamme Eurooppaan ja ns. vapaaseen maailmaan koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan. Tällä haluan vain sanoa, että hyvät ystävät ovat tärkeitä kansainvälisissä suhteissa siinä missä ihmistenkin kesken. Toisina aikoina ne ovat tärkeämpiä kuin jonain toisina aikoina, hyvää ystävyyttä pitää silti aina jatkosakin vaalia.

(yhteistyön historialliset vaiheet)

Virallisen pohjoismaisen yhteistyön alku sijoittuu 1950-luvulle ja oli aikanaan yhtään liioittelematta todella edistyksellistä. Kärjistäen, siinä vaiheessa kun Keski-Euroopassa puuhattiin hiili- ja teräsunionia, luotiin Pohjolassa 10 passivapaata aluetta (v. 1957) ja sovittiin sekä yhteisestä sosiaaliturvasopimuksesta (v. 1955) että yhteisistä työmarkkinoista (v. 1954). Pohjoismaat olivat ainakin tuolloin aikaansa edellä.

Tämän pohjoismaisen yhteistyön kulta-ajan voidaan katsoa kestäneen jonnekin 70-luvulle saakka, leviten askel askeleelta kutakuinkin kaikille yhteiskuntalohkoille, pois lukien ulko- ja turvallisuuspolitiikka, jonka kehittäminen oli tuolloin erityisesti Suomelle melko mahdoton yhtälö – syistä joita ei varmaankaan kannata tässä lähteä kertaamaan.

Ja sitten murtui Berliinin muuri, Neuvostoliitto hajosi ja Pohjoismailla oli yhtäkkiä aivan uusia maita naapurissaan. Pohjoismaiden ministerineuvosto olikin heti 90-luvun alussa perustamassa konttoreita kaikkiin kolmeen Baltian maahan näiden demokratiakehitystä tukeakseen. Muutamia vuosia myöhemmin avattiin toimisto myös Pietarissa. Tästä käynnistyi nyt jo huomattavan vahvaksi kehittynyt Pohjoismaiden yhteinen lähialueyhteistyö.

Vuosi 1995 ja Suomen EU-jäsenyys samanaikaisesti Ruotsin kanssa sinetöi lopullisesti Suomen aseman osana läntisiä demokratioita, siinä määrin kuin tietyn sukupolven on omasta rajallisesta aikaperspektiivistään käsin mahdollista puhua ”lopullisesta”, Suomen aseman osana läntisiä demokratioita. Pohjoismaisen yhteistyön kannalta EU-integraation eteneminen synnytti kuitenkin ainakin hetkeksi haastavan tilanteen. Monien mielissä pohjoismaisuus jäi uuden eurooppalaisuutemme jalkoihin, ja myös juridisesti ja faktisesti EU-lainsäädäntö nousi keskeiseksi kansainväliseksi raamiksemme. Aikanaan niin edistyksellinen passivapauskin vaikutti lähinnä romanttiselta laivamatkahömpältä, nythän taikasanan ”Schengen” lausumalla pääsisi pian matkaamaan sellaisiinkin maihin, joista 50-luvulla sorvinsa ääressä puurtanut perus-virtanen ei ollut kuullutkaan.

Mihin pohjoismaista yhteistyötä enää siis tarvittiin? Oliko aika ajanut pohjoismaisen yhteistyön ohi?

Vastaan yksiselitteisesti, ei sinne päinkään. Samalla kun EU-integraatio on edennyt ja kaikenlainen kansainvälinen ja rajat ylittävä vuorovaikutus lisääntynyt, on tiiviimmän alueellisen yhteistyön tarve ja merkitys päinvastoin yleisesti kasvanut. Ja kuten jo edellä on tullut monta kertaa esille, Pohjoismaat ovat harvinaisen yhtenäinen alue, joka viisaasti yhdessä toimimalla kykenee saavuttamaan merkittävää ”pohjoismaista lisäarvoa”. Osoituksena tästä avattiin virallisessa pohjoismaisessa yhteistyössä Suomen edellisellä puheenjohtajuuskaudella v. 2007 jälleen uusi luku, ns. globalisaatiotyö, jonka logiikka on sinänsä varsin simppeli; yhä kovemmassa kansainvälisessä kilpailussa, kohdatessamme uusia globalisaation haasteita ja ottaen huomioon yhteneväiset tavoitteemme, on järkevää pyrkiä vastaamaan näihin haasteisiin ainakin osin yhdessä. Yhteistyön on kuitenkin oltava mahdollisimman tarkoituksenmukaista, joten kohdistakaamme globalisaatiotyömme sellaisille valituille yhteistyöalueille, joilla todella voimme yhdessä saavuttaa enemmän. Palaan näihin aiheisiin tuota pikaa.

(Pj-kausi 2011)

Kuten jo taisin mainitakin, ja kuten varmasti tiedätte, Suomi toimii tänä vuonna Pohjoismaiden ministerineuvoston puheenjohtajana. Pj-ohjelman läpileikkaava johtoteema on ilmastonmuutoksen hallinta. Tavoitteenamme on olla entistäkin vahvempia ja näkyvämpiä ”ilmastovaikuttajia”. Meillä on tieto-taitoa ns. vihreistä ratkaisuista sekä kyky ja halu toimia ilmastonmuutoksen vastaisen rintaman etujoukoissa, kaikilla tasoilla paikallisesta päätöksenteosta aina kansainvälisiin neuvotteluareenoihin. Pohjoismaisilla yrityksillä on hyvät edellytykset ratsastaa vihreän talouden aallonharjalla, luoden sekä pohjoismaisen hyvinvoinnin pohjaa että näyttämällä suuntaa toimivista ratkaisuista kansainvälisesti.

Ilmasto/ympäristötematiikkaa viedään konkreettisesti eteenpäin yhteispohjoismaisilla globalisaatiohankkeilla. Keskeisellä sijalla ovat panostukset ilmasto/ympäristö/energia osaamiseen, tutkimus, innovaatio- ja kehitystoiminta ja ns. vihreän liiketoiminnan kasvuedellytysten tukeminen. Edelleen, keskeisenä osana globalisaatiotyöhön kuuluvat pyrkimykset Pohjoismaiden vihreän profiilin kansainvälisestä vahvistamisesta ja yleensäkin pohjoismaisen brändin entistäkin parempi hyödyntäminen.

Ilmastoteemaan liittyy myös pj-kautemme ehkä suurin yksittäinen tempaus, Aalto-yliopistossa elo/syyskuun vaihteessa järjestettävät ilmastofestivaalit, joiden puitteissa pohjoismaiset opiskelijat etsivät tuoreita näkökulmia ja ratkaisumalleja erilaisiin konkreettisiin ilmastoaiheisiin haasteisiin. Ja jollei opiskelijoitten elämäntyyli ole ihan hirveästi omista ajoistani mullistunut, voisin kuvitella että festivaaleja jatketaan ehkä myös hivenen kevyemmissä merkeissä iltaisin. Tunnustan mieluusti, että tässä asiassa meillä on oma pieni piiloagenda, sillä onhan niin, että ystävyys edellyttää tutustumista, ja tutustuminen taas edellyttää sopivia olosuhteita – jotka me tässä kernaasti tarjoamme.

Nuoremman polven innostaminen ja sitouttaminen on kohtalon kysymys pohjoismaisen yhteistyön tulevaisuuden kannalta. Lasten ja nuorten osallistumiseen liittyy läheisesti myös kysymys skandinaavisten kielten ymmärtämisestä. Pohjoismaiset kielet ovat maidemme yhteistyön ja yhteenkuuluvuuden peruspilareita. Hyvät kielitaidot ja kulttuurin tuntemus laajentavat näkökulmaa ja edistävät ymmärtämystä ja oppimista. Lisäksi ne tukevat valmiutta kohdata uusia kulttuureita ja arvoja, myös Pohjolan ulkopuolella. Elävä pohjoismainen identiteetti on paras tae sille, että yhteistyömme säilyy elinvoimaisena myös jatkossa.

Eikä se passivapaa Pohjolakaan ole oikeastaan minnekään kadonnut. Se on vain saanut päivitetyn työmuodon, joka tähtää vapaan liikkuvuuden edistämiseen ja ns. rajaesteiden raivaamiseen. Kantava ajatus on, että vapaa liikkuvuus, oli kyseessä asuminen, opiskelu, työskentely tai yrittäjyys, on meidän kaikkien eduksi. Toisaalta kyse on yksilön yhtäläisistä oikeuksista, toisaalta Rajaton Pohjola edistää pohjoismaista elinvoimaa ja kilpailukykyä luomalla taloudellista synergiaa. Tänne Pohjolan huipulle, toimipisteenä mitä luultavimmin Tornio, kaavaillaan rajakysymyksiin erikoistunutta pohjoismaista neuvontapalvelua yksityisille ihmisille ja pk-yrityksille.

(Kansalaisten Pohjola)

Totesin jo alussa, että pohjoismaisen yhteistyön ja yhteisöllisyyden yksi suurimmista vahvuuksista on elävä ja aktiivinen toiminta ruohonjuuritasolla, joka rakentuu erityisesti kansallisten Norden-yhdistysten ympärille. Tämän olen tiennyt. Se, mitä en aikaisemmin ole tiennyt on, että toiminta on niinkin laajaa ja syvälle juurtunutta kuin se on; Suomessa toimii kaikkiaan noin 150 Pohjola-Norden paikallisyhdistystä, joista 11 täällä Lapin piirin alueella. Yhdistykset järjestävät muun muassa erilaisia temaattisia tilaisuuksia, kursseja ja työpajoja, harjoittavat kaikenlaista pohjoismaista kulttuuri- ja juhlatoimintaa, ja toimivat siteenä ja vuorovaikutuskanavana Pohjolan kansalaisten välillä. Harvalla, jos millään, kansalaisyhteiskunnan järjestäytyneellä muodolla lienee yhtä kattavaa verkostoa täällä Pohjolassa. Kiitos siitä teille kaikille; teidän kiinnostuksenne pohjoismaisuutta ja pohjoismaista yhteistyötä kohtaa luo sen perustan ja legitimiteetin, jonka varaan myös hallitusten ja parlamentaarikkojen harjoittama yhteistyö viime kädessä rakentuu.

Ja vielä lopuksi se kaikkia veronmaksajia kiinnostava kysymys; mitä tämä kaikki maksaa? Virallisen pohjoismaisen yhteistyön hinta on noin 5 euroa vuodessa per kansalainen. Seuraavat vitosen nisukahvit olkoon siis omistettu pohjoismaiselle yhteistyölle. Kiitos.