Puheet Yleistä

Metropoliareenan avaus

”Ihmiset tulevat kaupunkiin etsiäkseen tuloja ja elantoa, mutta jäävät sinne elääkseen hyvän elämän”. Näin totesi Aristoteles jo 2300 vuotta sitten. Ajattelutapa sopii mitä parhaiten myös tähän päivään.

Helsinki on maamme kaupungeista selvästi suurin. Yhdessä muun pääkaupunkiseudun sekä lähialueiden kehyskuntien kanssa se muodostaa maan ainoan metropolialueen.

Istuva hallitus päätti hallitusohjelmassaan käynnistää erillisen metropolipolitiikan. Päätös oli historiallinen. Vastaavaa ei Suomessa aiemmin ole harjoitettu.

Metropolipolitiikka perustuu seudun erityispiirteisiin. Metropolipolitiikan tarve ja samalla sen oikeutus syntyy siitä, että metropolialue eräissä suhteissa relevantilla tavalla poikkeaa muun maan oloista – osin edukseen, osin haitakseen.

Seudun merkitys koko maan menestykselle, kilpailukyvylle ja hyvinvoinnille on huomattava. Seutu tuottaa noin kolmanneksen koko maan bruttokansantuotteesta. Täällä sijaitsevat useimmat suuryritysten pääkonttorit, keskeisimmät tutkimuslaitokset ja osaamiskeskittymät. Seudun osuus koko maan tutkimus- ja tuotekehityspanoksista samoin kuin innovaatioista on poikkeuksellisen suuri. Metropolin menestys tai menestymättömyys heijastuu vahvasti koko maan tilaan. Jos metropoli pärjää, siitä hyötyy koko Suomi – ja päinvastoin. Metropolin varsinaiset kilpailijat eivät ole maan rajojen sisällä.

Maailman metropoleille on yhteistä, että ne vetävät puoleensa vaurautta, menestystä ja hyvinvointia. Yhteistä on kuitenkin myös se, että köyhyys, kurjuus, erilaiset sosiaaliset ongelmat ja monet muut häiriö- ja haittatekijät ovat siellä korostetun suuria. Suomessa esimerkiksi useimmat asunto-ongelmat, niin asuntopula kuin asuntojen korkeat hinnat keskittyvät pääkaupunkiseudulle. Asunnottomuus on yleisintä. Heroiiniriippuvaisten ja HIV-positiivisten osuus on korkein. Vankiloista vapautuvien määrä on suurin. Tämä on maan ainoa alue, jossa voidaan edes puhua liikenteen ruuhkautumisesta. Maahanmuuttajaväestön osuus on täällä moninkertainen muuhun maahan verrattuna. Esimerkkejä voisi luetella vielä useita.

Aivan yhtä luonnollista kuin se, että maatalouspolitiikan painopiste on maaseudulla, jossa maatalouskin on, on se, että muun muassa asuntopolitiikan painopiste on siellä, missä asunto-ongelmatkin ilmenevät.

Metropolipolitiikka rakentuu seudun kaupunkien ja valtion väliseen kumppanuuteen. Ajatuksena on, että metropolialueella on suora keskusteluyhteys valtiovallan kanssa niissä asioissa, joissa seutu olennaisesti poikkeaa muusta maasta, ja jotka tämän takia niin objektiivisesti katsoen kuin koko maan edun intressissä edellyttävät erityishuomiota ja tavanomaisesta poikkeavia rakenteita ja menettelytapoja.

Valtiovallan puolelta metropolipolitiikan valmistelu ja toteutus tapahtuu hallinnonalakohtaisesti. Asialähtöisesti tehdään myös kulloinkin kyseeseen tulevat aluerajaukset ja valitaan käytettävät välineet.

Metropolipolitiikka on lähtenyt vähintäänkin tyydyttävästi liikkeelle. Useilla hallinnonaloilla on jo saatu hyviä tuloksia. On kuitenkin hyvä tiedostaa, ettei metropolipolitiikka ole luonteeltaan minkäänlainen projekti, vaan se on tarkoitettu pysyväksi. Metropolipolitiikkaa ja jo vuosikymmeniä harjoitettua aluepolitiikkaa ei pidä nähdä toistensa kilpailijoina, vaan toisiaan täydentävänä toimintakokonaisuutena, jolle on jatkuva tarve.

Itse asiassa metropolialueen merkitys tulee jatkossa vain korostumaan. Kaupungistuminen jatkuu Suomessa – halusimmepa tai emme. Metropolialueen väestö tulee talouden globaalien lainalaisuuksien seurauksena selvästi kasvamaan – harjoitetusta politiikasta riippumatta. Samalla sen merkitys koko maan kansantaloudelle vain korostumisestaan korostuu. Helsingin, pääkaupunkiseudun tai koko metropolialueen vähättely, mollaaminen tai panettelu saattavat tietyissä piireissä pysyä suosittuina kansanhuveina, mutta tosiasiassa ne kääntyvät vain itseään vastaan. Metropolialue vaatii ja ansaitsee oman yhä kasvavan erityishuomion. Tämä puolestaan on koko maan etu. Vastakkainasettelun ajan tulisi olla ohi myös alue- ja metropolipolitiikan välillä. Se vain näivettää Suomea. Varsinkin taloudellisesti niukkoina aikoina tällainen energian hukkaaminen joutavanpäiväiseen on suorastaan vahingollista.

Maassamme edelleen elävää kaupunkivastaisuutta on perusteltu sillä, että Suomi on ainoa maailman maa, jossa luonnonläheisyys on merkittävämpi arvo kuin sosiaalisuus. Itse uskon kuitenkin vahvasti, että nämä eivät ole ristiriidassa keskenään.

Pidänkin välttämättömänä, että metropolipolitiikka tämän hallituskauden hyvien kokemusten pohjalta vakiinnutetaan. Tähän tulisi kaikkien puolueiden sitoutua hyvissä ajoin ennen seuraavia vaaleja.
Yhtä toivottavaa on, että nyt toteutettava ensimmäinen metropoliareena kehittyisi jokasyksyiseksi tapahtumaksi.

Valtion kumppanuudesta huolimatta päävastuu metropolialueen kehittämisestä on sillä itsellään.

Koko maatamme rankalla kädellä koettelevan kansainvälisen talouskriisin myötä tämä velvoite vain korostuu. Suuren kansantaloudellisen asemansa takia metropoli on aivan avainasemassa siinä, miten ja milloin taantumasta noustaan.

Esimerkiksi metropolialueen hallinnollisia rakenteita tulee tarkastella juuri tästä näkökulmasta. Vaikkapa Kainuun hallintomallista voidaan olla mitä mieltä tahansa, mutta käytännössä sen toimivuus vaikuttaa vain kainuulaisten omaan elämään. Helsingin seudulla tilanne on toinen: suora heijastusvaikutus koko maan hyvinvointiin on ilmeinen. Metropolialueella on sen erityislaatuisuutensa vuoksi tiettyjä oikeuksia, mutta sen vastapainoksi myös tiettyjä muista poikkeavia velvollisuuksia. Vaikkapa seudun rakenteet eivät siksi ole sen yksityisasia.

Valtiovallalla on – kuten seudun kunnat ovat halunneet – erityissuhde metropolialueeseen. Mutta valtiolla on myös erityisintressi seudun kehityksen suhteen. Siksi valtiolla on paitsi oikeus, myös suoranainen velvollisuus seurata metropolialueen kehittymistä ja jopa puuttua siihen, elleivät tulokset ole riittäviä. Kun Helsingin seutu – aivan oikein – korostaa, että sen kilpailijat ovat maamme rajojen ulkopuolella, myös sen suorituskykyä ja menestystä tulee verrata Itämeren seudun muihin metropoleihin.

Keskustelu Helsingin seudun hallintomalleista on vellonut jo pitkään. Vaihtoehtoina on pidetty lähinnä kuntaliitoksia, seutuhallintoa ja vapaaehtoista yhteistyötä. Toistaiseksi kehitys on rakentunut näistä viimeisen, vapaaehtoisen yhteistyön varaan.

Yhteistyö on tuottanut tuloksia – tosin varsin niukasti ja kovin hitaasti. Samalla konseptin varjopuolet tulevat entistä selkeämmin näkyviin. Helsingin seudulle on kovaa vauhtia muodostumassa mitä erilaisimpien erillishallintojen himmeli, ilman että kukaan tai mikään enää mieltää kokonaisuutta. Lukuisten kuntayhtymien yleisenä ominaispiirteenä on niiden isännättömyys. Johtavista virkamiehistä ja politiikoista on muodostumassa lähes kokopäiväisiä seutuhallitsijoita ilman varsinaista seutuhallintoa ja varsin hataran mandaatin pohjalta. Demokratianäkökulmasta kehitys on kaikkea muuta kuin positiivista. Yhä harvempi päättää – yhä kapeammalla ja yhä välillisemmällä mandaatilla.

Sen paremmin kuntaliitosmalliin kuin seutuhallintomalliinkaan ei näitä haittoja liity. Niissä järjestelmä on yksinkertaisempi ja selkeämpi, toiminnoilla on vastuulliset isännät ja emännät ja demokratia toimii.

Hallinnollisista rajoista ja rakenteista, erityisesti kuntarajoista on seudulla muodostunut itseisarvon kaltaisia pyhiä uskonkappaleita, vaikka niiden pitäisi olla vain järkevän toiminnan apuvälineitä. Seudun asukkaat käyvät töissä,, käyttävät palveluja, hakeutuvat harrastuksiin ja muutoinkin liikkuvat metropolialueella mennen tullen yli kuntarajojen. Vastuulliset päättäjät eivät moiseen juuri ole kyenneet.

Paras-hanke ei johtanut kuntaliitoksiin Helsingin seudulla, ei edes yhteenkään puolivakavaan yritykseen, vaikka juuri täällä tarve niille olisi ollut ilmeinen. Seuraava – ja monta astetta vakavampi – haaste tulee vallitsevasta talouskriisistä, joka tosissaan haastaa myös metropolialueen rakenteet. Talouskriisikin lienee lyhyen ajan haaste – pitkän aikavälin haaste tulee seudun kanasianvälisestä kilpailukyvystä.

Sen paremmin kuntaliitokset kuin seutuhallintokaan eivät varmasti ratkaise kaikkia metropolin haasteita, ei suinkaan. Mutta monissa asioissa niillä on selkeät etunsa. Ainakin seuduin haasteista isoimmissa eli asunto-ongelmien sekä liikenteen järjestelyissä samoin kuin ilmastopoliittisesti merkittävimmässä eli yhdyskuntarakenteen hajautumisen vastaisessa taistelussa tarvitsemme välttämättä laajempaa seudullista näkemystä, jota vapaaehtoinen yhteistyö ei näytä millään pystyvän tarjoamaan.

On selvää, että seuraava valtakunnan hallitus joutuu aloittaessaan ottamaan kantaa moneen keskeiseen asiaan. Metropolialueen hallinto voi hyvin olla yksi näistä. Seudulla selvitellään parhaillaan mm. Helsingin ja Vantaan kuntaliitosta sekä erilaisia seutuhallintomalleja. Nämä selvitykset tulee saada valmiiksi kevääseen 2011 mennessä. Itse en ihmettelisi lainkaan, että seuraava hallitus minimissään ryhtyy laatimaan erillistä metropolilakia, elleivät seudun hallintorakenteet omaehtoisesti ryhdy järjestymään toiminnallisesti tarkoituksenmukaisemmalla ja demokratian paremmin huomioon ottavalla tavalla.

Mallia maailman muuttamisessa voidaan hakea vaikka Kööpenhaminasta, jossa valtiovalta painokkaasti ajoi omaa agendaansa tai Göteborgista, jossa seudun kunnat oma-aloitteisesti löysivät toisensa.

Talouskriisin hallitessa poliittista agendaa emme kuitenkaan saa hetkeksikään unohtaa aikakautemme haasteista merkittävintä, ilmastonmuutosta.

Seutuistuminen muuttaa yhdyskuntarakennetta ja ihmisten tapaa toimia kun palveluja haetaan ja vapaa-aikaa vietetään koko seudun tarjontaa hyödyntäen. Samalla kun elävän elämän realiteetit madaltavat kuntarajojen merkitystä ihmisten ja yritysten arjen näkökulmasta, kunnat omaa talouttaan ja kaavamonopoliaan varjellessaan kuitenkin käytännössä estävät seudullisen näkökulman toteutumisen.

Pahimmillaan kuntien välinen kilpailu ja siihen liittyvä yhdyskuntarakenteiden hajautuminen merkitsevät kaupunkien reuna- ja lievealueiden muuttumista hajanaisiksi omakotitalojen matoiksi, jotka ovat liian reikäisiä turvatakseen edes peruspalveluja joukkoliikenteestä puhumattakaan, mutta pysyvät sen verran koossa, että samalla estävät alueiden muunlaisen kehittymisen. Tämän sijasta väistämättömän seutuistumisen tulisi merkitä kehitystä, jossa kasvu perustuu seudun yhteiseen maankäyttöpolitiikkaan, olemassa olevien taajamien vahvistamiseen sekä maankäytön ja liikenteen aitoon vuorovaikutukseen.

Kuten arvata saattaa, törmäämme tässäkin vallitseviin hallintorakenteisiin. Meillä on seudulliset asunto-, seudulliset työssäkäynti- ja pitkälti seudulliset palvelumarkkinat, mutta kunnallinen itsehallinto, kunnallinen verotusoikeus ja kunnallinen kaavoitusmonopoli. Kovin pitkään näin ei enää voida toimia, ainakaan täällä Helsingin seudulla, jossa riski yhdyskuntarakenteiden hajautumisesta on suurin ja vahingot mittavimmat.

Seutuamme ja varsinkin sen keskuskaupunki Helsinkiä tupataan aika ajoin osoittamaan sormella laajemmastakin ilmastopoliittisesta näkökulmasta. Tällöin yleensä unohdetaan seudun keskeiset ansiot kuten vaikkapa Euroopan parhain joukkoliikenteen käyttöaste tai maailman parhain kaukolämmön ja sähkön yhteistuotannon teknologia. Esitetylle kritiikille on tyypillistä, että siinä ummistetaan silmät yhdyskuntarakennekysymyksiltä. Silti kritiikki on otettava tosissaan. Helsingillä on oman hiilijalanjäljen pienentämisessä vielä rutkasti parannettavaa olkoonkin, ettei se suinkaan ole tässä suhteessa seudun huonoin oppilas.

Mitä ruuhkamaksuihin tulee, julkinen debatti tuntuu ajavan niitä vain metropolialueelle, vaikka tarvitsemme välttämättä valtakunnallisen ratkaisun. Ympäristövaatimukset edellyttävät, että asiaa katsotaan nykysuuntausta kokonaisvaltaisemmin. Tässäkin olisi hyvä tilaisuus nähdä maa kokonaisuutena, jossa on niin tiiviisti asuttuja alueita kuin haja-asutusalueitakin. Jonkinlaiset tienkäyttömaksut ovat paikallaan. Monesta syystä ja erityisesti ilmastopolitiikan näkökulmasta on viisaampaa verottaa auton käyttöä kun sen hankintaa tai omistusta. Tarvitsemme kuitenkin lähtökohtaisesti suomalaista, emme helsinkiläistä ratkaisua. Toki maksut voisivat – tai itse asiassa niiden pitäisi olla – suurempia suurilla kaupunkiseuduilla kun maaseudulla kuitenkin siten, että kaupunkiseuduilta kerättävät maksut aidosti tulisi käyttää näiden samaisten alueiden liikennejärjestelmien kehittämiseen.