Blogi julkaistu myös Valtion liikuntaneuvoston sivuilla 28.6.2012
Liikuntaväki sai iloisen yllätyksen sivistyspoliittisen ministeriryhmän sovittua eilen perusopetuksen tuntijaon uudistuksesta. Liikuntaa kaikille yhteisenä oppiaineena lisättiin kaksi vuosiviikkotuntia esitetyn yhden sijaan.
Ihan kamalan suuriin riemunkiljahduksiin ei kuitenkaan ole aihetta. Koululiikunnan määrä Suomessa on edelleen vain kansainvälistä keskitasoa ja tämän päätöksen jälkeenkin vuosiviikkotunteja on kaksi vähemmän kuin Suomessa vuoteen 1993 saakka oli tapana. Ja toisaalta, suomalaiset lapset ovat luvattoman huonossa kunnossa – ainakin keskimäärin.
Hyvä silti näinkin. Suunta on oikea ja päätöksen symbolimerkitys suuri.
Liikuntaneuvostohan otti asiaan kantaa 8.3.2012. Pidimme esitystä yhden vuosiviikkotunnin lisäämisestä selvästi riittämättömänä. Korostimme tuolloin mm. sitä, että lasten arkielämän liikunta on rajusti vähentynyt. Edes kaikki organisoidun liikunnan parissa harrastavat lapset eivät täytä suositusten mukaisen liikunnan määrää. Viidennes lapsista ei liiku lainkaan. Ylipainoisten 12-18 -vuotiaiden lasten määrä on viimeisen 30 vuoden aikana kolminkertaistunut.
Varusmiesikäluokan kunnon heikentyminen vuodesta vuoteenhan on jo laajemmassa tietoisuudessa. Tilanne on muuten keskiarvotilastojakin ankeampi, koska aktiivisimmat liikkuvat siinä missä ennenkin ja jopa enemmän, ja koska aiempaa isompi osa liikkumattomista vapautetaan varusmiespalveluksesta.
Selityksiä on monia. Näistä keskeisin lienee se, että maailma ja siihen liittyvät arkielämän käytännöt ovat muuttuneet ja muuttuvat jopa lasten osalta nopeammin kuin mitä ihmiskehon evoluutio pysyy perässä. Kun aiemmin käveltiin, pyöräiltiin tai hiihdettiin kouluun, nyt mennään jonkinlaisella autolla. Kun aiemmin leikittiin pihoilla, nyt tuijotetaan näyttöpäätteitä. Tästä ei hyvä seuraa!
Tarvetta muutokseen siis toden totta on.
Koululaitos ei tietenkään voi kantaa koko vastuuta aiheesta, mutta iso merkitys sillä toki on. Monestakin syystä.
Kysymys siitä minkäikäisten lasten liikuntaan aivan erityisesti pitäisi panostaa, on ainakin jossain määrin riidanalainen. Monet tutkimukset osoittavat, että erityisen huolestuttavaa on murrosikäisillä tapahtuva fyysisen aktiivisuuden määrän romahdus, joka on merkittävämpi kuin muissa länsimaissa. Tästä tehdään helposti sinänsä looginen päätelmä, että liikuntaa pitäisi lisätä juuri yläluokilla.
Toisaalta elementit liikunnalliselle elämäntavalle luodaan pääosin tätä aiemmin lapsuudessa monipuolisten liikuntataitojen ja positiivisten kokemusten myötä. Mitä nuorempana ihmislapsi saa aidon kipinän liikuntaan, sitä todennäköisemmin hän tykkää liikkua läpi koko elämän. Kaikkein pienimmät koululapset ovat myös vastaanottavaisempia liikunnallisille virikkeille. Tästä taas voisi päätyä siihen, että liikuntaan kannattaa panostaa ykkös- ja kakkosluokilla.
Liikunnan merkitys muuten ei rajoitus pelkästään terveyden edistämiseen. Fyysisellä aktiivisuudella onkin tutkitusti positiivinen vaikutus mm. oppimisvalmiuksiin.
Taistelua koululiikunnan lisäämisen puolesta ei siis pidä lopettaa tähän, myönteisistä edistysaskelista huolimatta. Varaa parantaa on vielä vaikka kuinka paljon.
