Puheet Yleistä

Liikkeenjohdon betonia huippu-urheiluun –seminaari, Helsinki

Kansallinen huippu-urheilumenestys on vakava asia; ei kuolemanvakava, mutta vakava. Maailmassa ja elävässä elämässä ei ole montaakaan asiaa, jotka liikuttavat ihmisiä niin paljon kuin urheilu, joihin kohdistuu niin vahvoja tunnetiloja ja odotuksia ja joista kokonaiset kylät, kaupungit tai jopa kansakunnat voivat niin vilpittömästi riemuita.

Vancouverin talviolympialaisissa Suomi saavutti kaikkien aikojen heikoimman sijoituksensa maiden välisessä mitalitaulukossa (24. sija). Suomi jäi kisoissa toisen kerran peräkkäin ilman kultamitalia. Kisojen kokonaismitalimäärä (5) oli alhaisin sitten Sapporon 1972 kisojen.

Pekingin kesäkisoissa 2008 Suomi saavutti neljä mitalia. Tämä oli maan toiseksi heikoin mitalisaldo kesäolympialaisissa kautta aikojen. Kuluneen kesän yleisurheilun MM-kisoissa Daegussa Suomi ei saanut yhtään mitalia, eikä edes yhtään pistesijaa.

Suomen viimeaikaista menestystä ja sitä kautta maamme huippu-urheilun tilaa pähkäiltäessä mainitut tilastot ovat sinänsä kiistattomia. Huomionarvoista kuitenkin on, että julkinen huomio keskittyy tällöin muutamien meille perinteisten lajien eli yleisurheilun ja hiihtolajien tilaan. Laajasta näkyvyydestään huolimatta vähemmälle huomiolle huippu-urheilumme tilan arvioinnin osalta on jäänyt se, että menestys mm. koripallossa, lentopallossa, jääkiekossa ja salibandyssa on ollut selkeästi nousuvireistä.

Sinänsä mielenkiintoinen havainto on, että nämä menestyslajit muutamien kestomenestyjien kuten muodostelmaluistelun ja joukkuevoimistelun ohella ovat joukkuelajeja, kun taas hieman heikommassa vireessä olevat perinteiset paraatilajimme ovat yksilölajeja.

Joukkue- ja yksilölajien erilaisen kehityskäyrän taustalla on varmasti useita syitä aina maamme myöhäisestä ja edelleen käynnissä olevasta kaupungistumisesta alkaen. Toki on mahdollista sekin, että kyse on sattumasta, historiallisesta oikusta, joka lähivuosina muuttuu. Niin tai näin, jako yksilö- ja joukkuelajeihin on relevantti niin käynnissä olevan huippu-urheilun muutostyön kuin tämänkin seminaarin näkökulmasta.

* * * * * * * * *

Valtion liikuntaneuvoston tehtävänä on arvioida valtionhallinnon toimenpiteiden vaikutuksia liikunnan alueella, antaa lausuntoja liikuntamäärärahojen käytöstä sekä käsitellä laaja-alaisia ja merkittäviä liikuntapoliittisia asioita.

Huippu-urheilu kokonaisuudessaan kuuluu elimellisesti tämän toimeksiannon piiriin. Siksi on luontevaa, että liikuntaneuvosto on mukana tämän tärkeän seminaarin taustavoimissa.

Kysymys liikuntamäärärahoista tuli jo mainittua. Hyvä on huomata, että edellisen vaalikauden aikana valtion resurssointi liikuntatoimelle kasvoi huimasti, yli 40 prosenttia. Huippu-urheilun tästä suoraan saama osuus kasvoi vielä enemmän eli lähes tuplaantui. Korrelaatiota huippu-urheilumenestyksen ja siihen satsattujen voimavarojen välillä on siten ainakaan viime vuosien osalta vaikea löytää.

Väheksymättä mitenkään taloudellisten panostusten merkitystä huippu-urheilunkin käynnissä olevassa muutostyössä on joka tapauksessa tärkeä ymmärtää, että viime aikojen lihavat vuodet ovat nyt takanapäin. Uusia suursatsauksia on turha haikailla. Siksi on opittava saamaan enemmän irti käytettävissä olevista varoista. On osattava kohdentaa rajalliset määrärahat oikein. Liike-elämän kielellä voisimme puhua välttämättömästä tuottavuuden parantamisen tarpeesta.

* * * * * * * * *

Kansallinen liikuntapolitiikka voidaan kohderyhmänsä perusteella jakaa karkeasti kolmeen ryhmään – lasten ja nuorten liikuntaan, aikuisten terveysliikuntaan sekä huippu-urheiluun.

Rajat näiden ryhmien välillä ovat vähintäänkin häilyviä. Esimerkiksi onnistuminen lasten ja nuorten liikunnassa on jopa välttämätön edellytys menestyksekkäälle huippu-urheilutoiminnalle samaan aikaan, kun huippu-urheilun innostava esikuvavaikutus osaltaan edistää lasten ja nuorten liikuttamista. Liikuntapaikkarakentaminen puolestaan on esimerkki toiminnasta, joka luo edellytyksiä kaikenlaiselle liikunnalle ja kaikenlaisille liikkujille.

Kun sanon, että huippu-urheilu on tärkeää, en tarkoita etteikö lasten ja nuorten liikunta tai aikuisten terveysliikunta olisi tärkeää, vaan ainoastaan, että huippu-urheilu on tärkeää. Itse asiassa on tärkeä mieltää, että huippu-urheilu on tärkeää.

Kansallinen menestyminen huippu-urheilun saralla arvostetaan korkealle kaikkialla maailmassa. Kaikkialla maailmassa johtava poliitikot valtionpäämiehistä alkaen esiintyvät mielellään urheilusankareiden kanssa ja rinnalla. Kyse on monien muiden seikkojen ohella kansallisesta ylpeydestä – ilosta siitä, että olemme muita maailman kansoja parempia jossakin, tai että keskuudestamme löytyy tällaisia globaalissa kilpailussa menestyviä huippuyksilöitä.

Liike-elämän ja huippu-urheilun kiinnekohtia arvioitaessa avainasemassa on juuri tämä huomio. Molemmat elävät päivittäin ankarassa kilpailutilanteessa. Molemmat kohtaavat voittoja ja tappioita, onnistumisia ja pettymyksiä päivittäin. Molemmissa menestyminen edellytetään onnistumista useassa eri asiassa samanaikaisesti. Aito menestyminen on kaikkea muuta kuin helppoa. Pärjätäkseen on oltava hyvä, muita parempi, tosi hyvä, loistava.

Urheilussa kilpailu on erityisen kovaa ja julmaa. Huippu-urheilija kisaa lähtökohtaisesti aina globaalissa, maailmanlaajuisessa sarjassa toisin kuin monet suuretkin yritykset, joiden horisontti luontevasti rajoittuu kansallisiin tai ainakin selkeästi globaalia pienempiin ympyröihin. On silti sanomattakin selvää, että huippu-urheilulla on elinkeinoelämän toimintatavoista paljon opittavaa.

Yksi käynnissä olevan huippu-urheilun muutostyön teeseistä kannustaa lajeja irrottautumaan omista kapeista lajisiiloistaan ja hakemaan vaikutteita ja oppia muistakin lajeista. Tämä on äärimmäisen suositeltavaa samalla kun urheiluväkeä tulee kannustaa raja-aitojen laajempaankin ylittämiseen yhteiskunnallisen toiminnan eri osa-alueilla.

* * * * * * * * *

Huippu-urheilussa pelataan pitkälti lahjakkuuden, vahvan tahdon sekä kovan työn ja sitoutumisen varassa. Eroja busineksen käytäntöihin löytyy, mutta silti yhtäläisyydet ovat eroja suurempia.

Eroja ilmenee vapaan kansalaistoiminnan roolissa. Urheilussa – huippu-urheilussakin – pyyteetön vapaaehtoistoiminta on keskeisessä asemassa. Vaikka urheilumaailman seura- ja järjestötyö kaikkinensa onkin täysin korvaamaton ja itse asiassa aivan huima voimavara myös huippu-urheilun taustalla, siihen liittyy piirteitä, jotka luovat myös haasteita.

Ehkä merkittävin yhtäläisyys löytyy ammattimaisen toiminnan merkityksestä. Menestyäkseen niin urheilijan kuin yrityksenkin tulee kaikessa toiminnassaan toimia ammattimaisesti. Mitä kovemmassa kilpailuympäristössä toimitaan, sitä tärkeämpää tämä on. Mitä globaalimmaksi kilpailu menee, sitä olennaisemmaksi ammattimaisuus muuttuu.

Tämä saattaa olla myös se, missä urheilulla olisi eniten yrityselämältä opittavissa. En tarkoita tällä sitä, että huippu-urheilutyö sen paremmin Suomessa kuin muuallakaan olisi epäammattimaista. Enkä tarkoita sitä, että liike-elämän konsepteja ja käytänteitä sellaisenaan aina voi soveltaa huippu-urheilun kaltaisen luovan alan tarpeisiin. Mutta väitän silti, että huippu-urheilun ammattimaistamisessa on vielä paljon tehtävää.

Toki samalla on hyvä muistaa, että osa huippu-urheilun kentästä täyttää mennen tullen kaikki menestyvän elinkeinoelämänkin kriteerit. Niitä lajeja, joukkueita tai yksilöitä, joita voidaan kuvata ja määritellä paitsi huippu-urheilun myös liike-elämän perinteisillä mittareilla on kuitenkin varsin vähän – ja varsinkin Suomen kaltaisessa pienessä maassa. Sellaisia resursseja huippuosaajien tausta-armadaa kun vaikkapa jääkiekon SM-liigan joukkueella tai rallin MM-sarjan kuljettajan takana on, ei monella muulla sitten olekaan.

* * * * * * * * *

Yksi tähän liittyvä olennainen huomio on se, että kyse on aina joukosta toimijoita. Urheilija ei pääse huipulle yksin, ehkä joitain satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Vaikka urheilija itsessään olisi kuinka lahjakas ja sitoutunut tahansa, ja vaikka hän toimisi kuinka ammattimaisesti tahansa, hänen ympärillään, hänen lähipiirissään, on useita muita henkilöitä, joiden toimintaan sama ammattimaisuuden vaatimus myös kohdistuu.

Joukkue- ja yksilölajit eroavat tässä suhteessa jo lähtökohtaisesti toisistaan. Samoin iso ero löytyy työ- tai vastaavan suhteeseen perustuvan varsinaisen ammattilaisurheilun ja muun ammattimaisen huippu-urheilun välillä. Ja luonnollisesti isoja eroja esiintyy sen perusteella, kuinka paljon liiketaloudellisia ulottuvuuksia omaavasta lajista on kyse.

Varsinkin monissa perinteisissä yksilölajeissa tilanne on haastava, näin toki kaikkialla maailmassa. Urheilijan lähipiiri on laaja. Urheilijan itsensä lisäksi siihen kuuluu valmentaja tai valmentajia, usein vanhempia tai muita perheenjäseniä, seura- ja liittojohtoa sekä joukko asiantuntijoita vaikkapa manageroinnin, lääketieteen, fysioterapian, psykologian ja ravinto-opin piiristä. Monesti yhtälöön liittyy vielä opintojen tai jopa palkkatyön ja urheilun yhteensovittamista sekä monenmoista talousmurhetta.

Ideaalitapauksessa koko tämä ihmisjoukko muodostaa usein varsin nuorta urheilijaa kokonaisvaltaisesti tukevan ja kehittävän ryhmän. Käytännössä eri toimijoiden ammattimaisuuden ja sitoutuneisuuden aste kuitenkin olennaisesti vaihtelee. Osa urheilijan taustajoukoista voi olla hyvinkin ammattimaista, samalla kun jotakin toista urheilijan kannalta relevanttia osa-aluetta tuetaan ja ohjataan täysin harrastelijamaisesti.

Ja vaikka kaikki mainitunkaltaisessa suhteessa urheilijaan olevat toimijat sinänsä olisivat alansa huippuammattilaisia, se ei vielä takaa kokonaisuuden ammattimaisuutta. Suomessa tällaisilla ryhmillä on harvoin systemaattista, kokonaisvaltaista toimintatapaa. On usein sattumanvaraista kuinka hyvä koheesio urheilijan lähipiirillä keskenään on. Vailla merkitystä ei ole sekään, kenellä tällaisen ryhmän henkinen johtajuus on.

Olen täysin vakuuttunut siitä, että yksilölajien piirissä työskentelevillä olisi mm. näissä kysymyksissä paljon opittavaa joukkuelajien ihmisiltä, mutta että myös joukkuelajeilla olisi kosolti oppimista yksilölajien osaajilta. Selvää mielestäni on, että opittavaa olisi myös muilta luovilta aloilta. Huippuviulistin ja –uimahyppääjän menestyslogiikassa lienee paljon samaa, samoin kun voidaan olettaa jalkapallojoukkueen voivan oppia jotakin sinfoniaorkesterin harjoittelusta. Tai toisin päin.

Tänään aiheena ja tämän seminaarin tavoitteena on kuitenkin tuoda liikkeenjohdon tietoa ja kokemusta suomalaisen huippu-urheilun kehittämiseen. Olen varma, että urheiluväellä olisi tässä suhteessa paljon oppimista. Silti uskon, että urheilumaailmalla olisi paljon kullanarvoista oppia ammennettavana myös liikkeenjohtajien käyttö