Puheet Yleistä

Lauttasaari-seuran ja Lauttasaaren säätiön itsenäisyyspäivätilaisuudessa

Hyvät naiset ja herrat,

Talvisodan ensimmäisenä päivänä, 30. marraskuuta 1939, Neuvostojoukot pommittivat Helsinkiä.
Yksi ensimmäisistä, aamulla klo 9.20 pudotetuista pommeista osui Lönnrotinkadun ja Abrahaminkadun risteykseen. Tuolloin vasta 13-vuotias isäni asui tästä vain kahden korttelin päässä.

Isäni selvisi talvisodasta ja jatkosodasta, johon hän nuorimman rintamavastuuseen kutsutun ikäluokan edustajana myöhemmin osallistui, vain henkisin vaurioin. Huomattavasti kovemman hinnan isänmaan puolustamisesta maksoivat ne noin 90.000, jotka kaatuivat tai katosivat sekä ne noin 285.000, jotka haavoittuivat, ja joista noin 50.000 jäi loppuelämäkseen invalidiksi.

Suomi on tänään yksi maailman rikkaimmista ja turvallisimmista maista. Hyvinvointimme on kaikkine puutteineenkin maailmanennätystasoa. Varsinkin monet nuoremmat sukupolvet ovat oppineet pitämään tätä itsestäänselvyytenä. Sitä se ei kuitenkaan ole.

Euroopan Unioni laajenee ensi vappuna entiseen Itä-Eurooppaan. Tämän myötä entiset sosialistivaltiot pääsevät lopullisesti osallisiksi länsimaisista perusarvoista, kansallisesta suvereniteetista, demokratiasta, ihmisoikeuksien kunnioittamisesta, oikeusvaltioperiaatteesta ja yksilön vapautta kunnioittavasta markkinatalousjärjestelmästä. Näiden kansojen puoli vuosisataa kestänyt alistaminen kommunismin sorron alle ei kuitenkaan päättynyt jälkiä jättämättä. Esimerkiksi Tsekin, joka vielä ennen toista maailmansotaa oli Suomea rikkaampi ja koko maailman 10. rikkain maa, nykyinen asukasta kohti laskettu bruttokansantuote on vain 57 prosenttia EU:n keskiarvosta, jonka oma isänmaamme selkeästi ylittää.

Suomi ei 60 vuotta sitten alistunut. Isänmaa osoitti tuolloin vakaan tahtonsa viime kädessä taistelemalla säilyttää itsenäisyytensä ja vapautensa. Varsinkin talvisota jäi historiaan esimerkkinä pienen, mutta sisukkaan ja itseensä sekä omiin arvoihinsa lujasti uskovan kansakunnan kyvystä pysäyttää ylivoimainen hyökkääjä. Meidän ei tarvitse tänään hakeutua osaksi länsimaista yhteiskuntajärjestelmää esimerkiksi Baltian maiden tapaan. Mutta meidän täytyy muistuttaa itseämme siitä, miksi oma historiankirjoituksemme kulki toisi latuja.

Itsenäisyytemme turvanneet sodat koettelivat ankarasti koko kansaa. Eri väestöryhmien työn ja uhrausten avulla maamme selviytyi sodista itsenäisyytensä säilyttäen. Sotiemme veteraanit kantoivat kuitenkin raskaimman taakan isänmaamme puolustamisessa. Velkamme silloisille sukupolville on mahdoton takaisin maksettavaksi. Syvä kunnioitus ja arvostus heitä kohtaan on vähintä, mitä heille voimme tänään osoittaa.

Suomen marsalkka, ylipäällikkö Mannerheim toteaa (22.9.1944) päiväkäskyssään nro 132:

”Sota on Suomen kansaa kovasti koetellut. Mutta rakkautemme isiemme maahan, itsenäisyyteemme ja vapauteemme ei ole koskaan tuntenut uhrauksien rajaa. Kiitän teitä urhoolliset sotilaat. Te olette kokeneet ja kestäneet paljon… Teitä seuraa isänmaamme ikuinen kiitos. Lausun myös hartaan kiitokseni Suomen naiselle, joka uskollisesti, itseään säästämättä on velvollisuutensa täyttänyt… Kotirintama on vaatinut koko kansan äärimmäisiä ponnistuksia kaikilla työn ja elämän aloilla. Lannistumattomin voimin se on tehtävänsä suorittanut”

Finland är ett tvåspråkigt land. Vi njuter idag av en exceptionellt hög levnadsstandard och välfungerande tjänster, som finns till vårt befogande på båda våra nationella språk, finska och svenska. Utan de offer våra fädrar och mödrar för drygt 60 år sedan gav för vårt fosterland, skulle verkligheten i dag vara något helt annorlunda. Ställningen mellan våra egna och eventuella andra språk vore knappast den som vi har idag.

Itsenäisyys- ja kansallispäiviä leimaa monissa muissa maissa riehakas karnevaalitunnelma. Suomessa päivä on kuitenkin hiljentymisen hetki, menneiden sukupolvien valtavien uhrausten vakava muistohetki, isänmaallisen hengen vaalimisen ja kansallisen yhtenäisyyden merkkipäivä.

Isälleni tammenlehväpinssin asettaminen puvun rintapieleen merkitsi aina hänen viimeisiin hetkiinsä asti syvää ylpeyden, mutta myös liikutuksen hetkeä. Sen, että voin tätä tässä ja nyt muistella tekivät mahdolliseksi sotien aikaiset sukupolvet omalla vastuunkannollaan, joka oli raskaampi kuin yksikään sukupolvi on heidän jälkeensä joutunut kantamaan. Näistä kaikkein suurimman uhraukset tehneet eivät koskaan päässeet näkemään isänmaamme selviytymistä, nousemista täysivaltaiseksi kansakunnaksi muiden joukkoon – eivätkä tammenlehväpinssiä. Kiitollisuutemme heille on mittaamaton, eikä sitä tule koskaan päästää unohtumaan.