Blogi Yleistä

Länsimetron rahoitukseen löydettävä vastuullinen ratkaisu 07.02.2008

Viime päivien arviot länsimetron kohonneista kustannuksista ovat aiheellisesti aiheuttaneet hämmennystä. Liikenneministeri Vehviläisen vaatimukset niiden perusteellisesta selvittämisestä ovatkin enemmän kuin paikallaan. On täysin käsittämätöntä, että näin pitkään valmistelussa ollut, näin iso ja näin paljon julkisuutta osakseen saanut hanke on kustannustensa osalta voitu arvioida niin pahasti pieleen, kuin miltä nyt näyttää.

Valtion kannalta kysymys on isoista rahoista, mutta ei ainoastaan tästä. Liikennehankkeisiin osoitetut (tai osoitettavissa olevat) varat ovat rajalliset – itse asiassa hyvin rajalliset – ja yhden hankkeen reipas kallistuminen on suoraan pois muilta hankkeilta. Kysymys ei siis ole pelkästään hyvästä (tai pahasta) tahdosta länsimetron suhteen, vaan samaisesta tahdosta muita hankkeita kohtaan.

Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen.

Ensinnäkin on hyvä muistaa, että länsimetro on jo parikymmentä vuotta tapetilla ollut todellinen valtakunnallinen kärkihanke. Sen merkitystä ei mikään vastuullinen taho kyseenalaista, ainakaan enää.

Toiseksi kannattaa tiedostaa, että valtion osuudeksi hankkeessa on suunniteltu 30 prosenttia, mikä tarkoittaa, että kaupungit eli Espoo ja Helsinki maksaisivat siitä vastaavasti 70 prosenttia. Tämä tarkoittaa sitä, että kaupungit ja varsinkin Espoo kärsivät jo näillä jako-osuuksilla jokaisesta kustannuslisäyksestä yli kaksi kertaa enemmän kuin valtio. Eli jos isolla ja mahtavalla valtiolla tekee tiukkaa, niin kahta tiukempaa tekee kyseisille kaupungeille. Silti ne eivät ole osoittaneet minkäänlaisia ylimääräisen hötkyilyn merkkejä.

Kolmanneksi – ja edelliseen liittyen, Espoon (ja Helsingin) maksaessa joka tapauksessa pääosan hankkeesta, sitä voidaan pitää Helsingin nykyisen metroverkon jälkeen ylivoimaisesti suurimpana yksittäisen kaupungin joukkoliikennepanostuksena kautta aikain. Tätä näkökohtaa ei voi eikä pidä väheksyä, varsinkaan ilmastopoliittisesta näkökulmasta. Ja varsinkin kun sen kanssa mahdollisesti kilpailevat muut hankkeet eivät leimallisesti ole joukkoliikennehankkeita. Yksistään Helsingin panostus joukkoliikenteen tukemiseen on muuten tällä hetkellä samaa tasoa kuin koko valtion. Tässä suhteessa valtiolla on siis kamalan paljon petraamisen varaa. Kun valtio(aiheellisesti) vaatii mm. Helsingin Energiaa konkreettisiin toimiin vähentääkseen päästöjään, pääkaupunkiseudun kaupungeilla on vastaava oikeus vaatia valtiota konkreettisiin toimiin joukkoliikenteen edistämiseksi.

Neljänneksi – ja edelleen edelliseen liittyen, valtiolle kaavailtu 30 prosentin osuus on valtakunnallisessa tarkastelussa jo lähtökohtaisesti kovin kovin pieni. Mitä maan muihin suurin (ja pienempiinkin) hankkeisiin tulee, valtion osuus on jo lähtökohtaisesti huomattavasti tätä suurempi ollen usein täydet 100 prosenttia. Mitä kauemmas pääkaupunkiseudulta mennään, sitä selvempää on, että ne kunnat ja kaupungit, joiden alueelle uusia investointeja suunnitellaan, eivät ole lainkaan mukana sen rahoituksessa.

Kustannusarviolaskennan mennessä oikein urakalla metsään – kuten tässä – syynä voi olla joko osaamattomuus ja tyhmyys tai tarkoitushakuinen juonittelu, jolla puolestaan voidaan pyrkiä ujuttamaan hanke läpi koneiston aliarvioimalla tahallaan sen kustannukset. Toisena ja vielä raadollisempana vaihtoehtona on pyrkimys kaataa hanke, jota mukamas ollaan ajavinaan. Oli syy mikä tahansa, se on mitä tuomittavin.

Kysymys länsimetron rahoittamisesta ei ole helppo. Sitä tärkeämpää on löytää siihen vastuullinen ratkaisu.

Mitä liikennepolitiikkaan muuten tulee, liikenteeseen kannattaisi panostaa siellä missä on liikennettä ja joukkoliikenteeseen siellä missä on joukkoja.