Uutiset Yleistä

Kyläpoliitikkoja ja vastuunkantajia, Helsingin Uutiset

Raimo Sailas toivoi jokin aika sitten eräässä haastattelussaan, ”että valtuustoihin olisi tullut paljon valtuutettuja, joilla on kokonaisnäkemystä. Että he olisivat tulleet hoitamaan kaikkien kuntalaisten asioita hyvän kokonaisnäkemyksen ja tiedon varassa, eivätkä olisi vahtimassa pelkästään sitä, ettei meidän kylän ala-astetta lakkauteta”. Valtiosihteerin kanssa on helppo olla samaa mieltä.

Kyläpoliitikkoja on aina ollut ja tulee aina olemaan. Tosiasia kuitenkin on, etteivät he juuri nauti muiden luottamusta. Ja kun he eivät nauti muiden luottamusta, heitä ei oteta kovin vakavissaan, eivätkä he saa paljon aikaiseksi. Suurelle yleisölle tämä peruslainalaisuus ei aina välity, kuten ei välity sekään, että vakavasti otettavat poliitikot voivat toisinaan hallitusti jopa vähän kyläpolitikoida, kunhan siitä ei nosteta turhaa meteliä.

Kyläpoliitikkoihin rinnastuvat yhden asian fanaattiset ajajat. Melske voi olla kova ja julkinen huomiokin melkoinen, mutta aikaansaannokset yleensä mitättömät. Realiteetti on, että valistuneen päättäjän näkökulmasta asiaa on aina katsottava kokonaisuuden vinkkelistä, ja jollei joku ole siihen halukas tai kykenevä, hänestä ei ole vastuunkantajaksi. Ja vastuunkantajat ovat kuitenkin ne, jotka hommaa pyörittävät. Kovaäänisimmille sektorimeuhkaajille saattaa irrota palstatilaa, ääniäkin, mutta harvoin vaikutusvaltaa. Kaikkein pahimmat vouhkaajat aiheuttavat muuten joskus jopa vahinkoa ajamalleen asialle.

Kyläpoliitikot ja fanaatikot aiheuttavat vahinkoa lähinnä omalle uskottavuudelleen, lukuun ottamatta heistä etevimpiä, jotka onnistuvat harhauttamaan äänestäjiä kerta toisensa jälkeen. Heitä vaarallisempia ovatkin ne, jotka kritiikittömästi samaistuvat oman luottamustehtävänsä taustaorganisaatioon. Puolueen edustajan tulisi edustaa puoluettaan ja sen ajatusmaailmaa vaikkapa eduskunnan sosiaalivaliokunnassa tai kunnan kiinteistölautakunnassa. Pääsääntö on – ikävä kyllä – kuitenkin päinvastoin. Jokaisessa puolueessa onkin leegio sosiaalivaliokunnan ja kiinteistölautakunnan edustajia. Kokonaisuudesta huolta kantavat tietenkin – ja silloinkin muut.

Vastuunkantajan tehtävä on nousta sektorikohtaisten intohimojen yläpuolelle – kaikkeen ei kuitenkaan ole varaa, eikä kaikki ole aina edes järkevää, olivatpa kyseisen alan ”asiantuntijat” siitä mitä mieltä tahansa. On selvää, että homma karkaisi pahasti käsistä, jos terveyspoliitikot oikeasti saisivat päättää terveysasioista ja liikennepoliitikot liikenneasioista. Puhumattakaan siitä, että jokaisessa kirkonkylässä saataisiin ihan itse päättää omista asioista.

Ala-asteikäisten lasten määrä vähenee Helsingissä yli 5000:lla seuraavan kuuden vuoden aikana. On itsestään selvää, että tämä edellyttää monien koulujen lakkauttamista. Itse asiassa tämä on välttämätöntä, jotta rajalliset resurssit voitaisiin kohdistaa itse opetukseen, eikä puolityhjiä luokkia pystyssä pitäviin seiniin. Jos jokaisessa kaupunginosassa kuitenkin saataisiin itse päättää, lakkautetaanko juuri heidän koulunsa, on aika lailla selvää, ettei yhtään koulua lakkautettaisi. Ja silti se on välttämätöntä. Ja väistämätöntä.

Poliitikon ongelma on se, että hän useimmiten haluaa tulla uudelleen valituksi. Tällöin hän pyrkii – aivan liian usein – olemaan sitä mieltä, jota hän olettaa oletettavien äänestäjiensä haluavan kuulla ja pyrkii tekemään sen tavalla, jonka hän olettaa ylittävän median uutiskynnyksen. On isänmaan etu, että kaikki poliitikot eivät toimi näin. Ja että mediakin toisinaan noteeraa vastuunkantajat. Ja että monet äänestäjät ovat edusmiehiään ja -naisiaan fiksumpia ja näkevät kyläpolitikoinnin, yhden asian fanatismin ja vääristyneen samaistumisen läpi.

Jan Vapaavuori
kansanedustaja (kok)
jan.vapaavuori@eduskunta.fi