Uutiset Yleistä

Kuntarajoja on tarkasteltava metropolialueellakin, Helsingin Sanomat, pääkirjoitus

Helsingin seudulla on huima kansantaloudellinen merkitys, ja on koko maan etu, että alue menestyy kansainvälisessä kilpailussa mahdollisimman hyvin.

Metropolipolitiikka käynnistyi viime vaalikaudella vaihtelevin tuloksin.

Liikenne- ja viestintäministeriön vastuulla olevissa liikenneasioissa yhteistyö on vakiintuneinta. Ympäristöministeriön asunto- ja yhdyskuntarakenneasioissa on edistytty. Sisäasiainministeriön maahanmuutto- sekä työ- ja elinkeinoministeriön yleisissä kilpailukykyasioissa yhteistä nuottia on vasta tapailtu. Sosiaali- ja terveysministeriössä kehitys on ollut heikointa.

Kataisen hallituksen ohjelman mukaan metropolipolitiikkaa vahvistetaan ja lujitetaan. Tämä koskee kaikkia edellä mainittuja ministeriöitä – ja muutamaa muutakin. Eniten tehtävää lienee asunto- ja maahanmuuttoasioissa, eniten parannettavaa puolestaan sosiaali- ja terveyspolitiikassa.

Haasteet koskevat pääosin valtiovaltaa, joskin etenkin asunto- ja yhdyskuntarakenteiden osalta kunnilta kaivataan vastedes enemmän kokonaisnäkemystä ja keskinäistä solidaarisuutta.

Kuntarakenteen haasteissa Helsingin seutu poikkeaa muusta maasta vain kokonsa perusteella. Hallitusohjelma lähtee kuitenkin kuntauudistuksessa siitä, että ”kunta- ja palvelurakenneratkaisujen merkitys korostuu metropolialueella”. Tätä perustellaan viisaasti kansallisella kilpailukyvyllä ja kasvupotentiaalilla.

Kyse ei ole siitä, etteivätkö seudun kunnat pärjäisi itsekseenkin, vaan siitä, että etenkin pääkaupunkiseudulla tulee koko maan edun nimissä tavoitella parasta mahdollista rakennetta.

Metropolialueen ytimenä toimiva pääkaupunkiseutu on jo nyt yhtenäistä kaupunkirakennetta ja työssäkäyntialuetta. Alueen asuntomarkkinat ovat yhtenäiset ja kilpailukyky oma kokonaisuutensa.

Seudulla on kuitenkin neljä erillistä kunnallishallintoa, joista jokainen nojautuu omaan itsehallintoonsa, verotusoikeuteensa ja kaavoitusmonopoliinsa.

Hajanainen kuntarakenne heijastuu kielteisesti niin asuntopolitiikkaan kuin yhdyskuntarakenteisiin.

Toimeliaisuutta tuhlautuu keskinäiseen kisailuun, kun voimat pitäisi koota kilpailuun Itämeren alueen muiden metropolien kanssa. ”Hyviä” veronmaksajia pyritään haalimaan ja ”huonoja” karttamaan. Tiettyjä alueita suositaan kokonaisedun kustannuksella, vaikka niiden menestys riippuu koko metropolin iskukyvystä.

Huolestuttavinta on hyvä- ja huono-osaisten eriytyminen omiin kaupunginosiinsa ja jopa omiin kaupunkeihinsa. Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen on luonnehtinut tilannetta niin, että läntinen pääkaupunkiseutu muuttuu hyväosaisten asuinalueeksi samaan aikaan kun itäiselle käy päinvastoin.

Helsinkiä laajemmalla seudulla saattaa olla tarve erilliselle seutuhallinnolle. Tähän on kuitenkin paneuduttava vasta, kun seudun kuntarakenne saadaan eheytettyä.

Pääkaupunkiseudun rakenteissa ei koskaan ole tapahtunut mitään olennaista ilman valtiovallan merkittävää osuutta. Kunnallispäättäjien poterot ovat liian syvällä ja itsekeskeinen ajattelu liian vahvaa, jotta kunnissa osattaisiin aidosti tavoitella alueen kokonaisetua – eikä se ehkä olekaan kunnan luottamushenkilöiden ensisijainen tehtävä.

Kuvaavaa jo pitkään vallinneelle asetelmalle on, ettei pääkaupunkiseudun kaupunkien yhdistymisen etuja ja haittoja ole koskaan selvitetty, vaikka kunta- ja hallintorakenteita koskevia selvityksiä on tehty kymmeniä. Seudun kuntarakenne on siis korosteisesti valtiovallan käsissä.

Vain valtiovallalla on mahdollisuus nähdä metropoliseutu sellaisena kokonaisuutena, jollaisena se on nähtävä. Seudun kansantaloudellisen merkityksen takia valtiolla on oikeus, jopa velvollisuus, puuttua alueen kuntarakenteisiin, jos se katsotaan tarkoituksenmukaiseksi.

Valtakunnallisen kuntauudistuksen vuoksi aika on ehkä suotuisampi kuin koskaan metropolialueen kuntarakenteen ratkaisemiseksi.