Uutiset Yleistä

Kuntaliitoksia, alueliitoksia, seutuhallintoa vai yhteistyötä?, Helsingin Uutiset

Suomi keskustelee parhaillaan – syystä – kuntaliitoksista. Taloudellisten realiteettien saavuttaessa yhä laajempaa ymmärrystä yhä useampi kysyy tarvitaanko Suomen kokoisessa maassa yli 400 kuntaa. Ja yhä useampi vastaa: ei tarvita. Aika ajoin keskusteluun liitetään myös kysymys pääkaupunkiseudun kuntarakenteesta, vaikka tällä ei ole mitään tekemistä elinkelpoisuutensa rajamailla taistelevien pienkuntien talousahdingon kanssa.

Silti kysymys ei ole täysin aiheeton. Helsinginkin rajat ovat aikojen saatossa kokeneet aikamoisen myllerryksen. Kaupunkihan perustettiin vuonna 1550 nykyiselle Vanhankaupungin alueelle. Vuonna 1643 se siirrettiin etelämmäksi Vironniemelle. Myöhemmin kaupungille lahjoitettiin mm. Tölön kylä. Vuonna 1906 Helsinkiin liitettiin senaatin päätöksellä Meilahden ja Kumpulan kylät ja vuonna 1912 Pasilan kylä. Salmisaaren vesialue liitettiin vuonna 1927 ja Melkin saari sekä eräitä vesialueita vuonna 1931. Vuonna 1946 puolestaan toteutettiin ns. suuri alueliitos. Tällöin pääkaupunkiin liitettiin valtioneuvoston päätöksellä Huopalahden kunta lännessä (mm. Lauttasaari ja Munkkiniemi), Oulunkylän kunta ja suuret maa-alueet Helsingin maalaiskunnasta (Malmi) pohjoisessa ja idässä sekä Kulosaaren huvilakaupunki. Tämän jälkeen Helsinkiin on liitetty vielä mm. Vuosaari vuonna 1966.

Helsingissä rajojen tarkistusten ensisijaisena pontimena eivät ole olleet kaupungin talousongelmat sinänsä. Esimerkiksi vuoden 1946 liitosta perusteltiin yhtenäisen kaupunkialueen kokonaisvaltaisen kehittämisen tarpeella. Valtioneuvoston määräämän selvitysmiehen mukaan koko Helsingin talousalue tuli saattaa yhtenäisen kunnallishallinnon alaiseksi. Tuolloin väitettiin mm., että ympäröivien huvilakaupunkien asukkaat eivät täyttäneet sosiaalista vastuutaan käydessään Helsingissä töissä ja nauttiessaan kaupungin palveluista samalla kuin maksoivat alempia veroja naapurikunnissa.

Niin retoriikka kuin todelliset ongelmatkin ovat vuosien saatossa muuttuneet. Pääkaupunkiseudun kunnilla ja erityisesti niiden muodostamalla kokonaisuudella on kuitenkin tänäkin päivänä monia sellaisia haasteita, jotka edellyttävät selkeää avarakatseisuutta niin toiminnallisesti kuin maantieteellisesti. Näistä eniten korostuvat maankäyttöön, asumiseen ja liikenteen liittyvät aiheet sekä kysymys tarkoituksenmukaisesta peruspalveluiden järjestämisestä. Ongelmat ovat monesti seudullisia ja niin pitää olla ratkaisujenkin.

Periaatteessa erilaisia etenemistapoja on useita. Tänään ei puhuta aiemmankaltaisista alueliitoksista. Ajatukset kuntaliitoksista eli kaupunkien yhdistämisistä (vaihtoehtoja on pääkaupunkiseudullakin toki runsaasti) eivät ota tulta. Viritelmät uudesta seutuhallinnosta on niin ikään varsin yksimielisesti tyrmätty. Jäljelle on jäänyt kuntien välisen yhteistyön kehittäminen, mikä on viime vuosina otettu vakavammin kuin ehkä koskaan aiemmin.

Aikakautemme haasteet pääkaupunkiseudulla on ratkaistavissa yhteistyön kautta, mikä erilaisista ratkaisumalleista on vähiten dramaattisin ja vähiten ristiriitoja herättävä. Linjan hyvänä puolena on myös se, ettei se vaadi valtiovallan väliintuloa, vaan perustuu kuntien omiin päätöksiin. Kuntarajoja ei tarvitse muuttaa eikä uusia hallinnontasoja pystyttää, jos alueen kaupungit pystyvät tiivistämään yhteistoimintaansa tavalla, joka luo ratkaisuja yhteisiin murheisiin. Tämä vaatii itse kultakin kaupungilta paljon, ennen kaikkea kykyä nousta omien, usein lyhytnäköisten intressien yläpuolelle sekä halua ja kykyä oppia ajattelemaan seudullisesti. Valtiovalta puolestaan edistää asiaa parhaiten antamalla tälle työlle omalta osaltaan työrauhan.

Jan Vapaavuori
Helsingin kaupunginhallituksen puheenjohtaja
kansanedustaja (kok)
jan.vapaavuori@eduskunta.fi