Puheet Yleistä

Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen aluevaihe, Pääkaupunkiseudun kuntien aloitusseminaari, Finlandia-talo

Kunta- ja palvelurakennehanke ja pääkaupunkiseutu

Pääkaupunkiseudun neuvottelukunnan puheenjohtaja,
Helsingin kaupunginhallituksen puheenjohtaja,
kansanedustaja Jan Vapaavuori (kok)

Rouva ministeri,
Hyvät naiset ja herrat,

Helsingissä oli viime vuodenvaihteessa 559 046, Espoossa 227 472 ja Vantaalla 185 429 asukasta. Näistä pienimmän eli Vantaan kokoluokkaa kuvaa se, että 19 maakunnastamme peräti kahdeksan on sitä pienempiä. Kaikilla näillä kaupungeilla on riittävän vahva perusta palveluiden järjestämiseksi sekä riittävä väestöpohja. Kauniainen on kiistatta pienempi, mutta sen pärjäämistä tässä kovassa maailmassa ei kukaan taida epäillä.

Suomessa on 107 kuntaa, joissa asuu vähemmän asukkaita, kun mitä Tampereelta pendelöi päivittäin pääkaupunkiseudulle. PARAS-hankkeen keskiössä ovatkin maamme sadat pienet, usein vakavissa talousvaikeuksissa kamppailevat kunnat, ei maan ainoa metropolialue.

I Helsingforsregionen bor 23 % av landets befolkning, här finns 29 % av alla jobb i landet och här produceras 34 % av landets bruttonationalprodukt. I huvudstadsregionen finns 29 % av företagen i landet, och de står för 40 % av omsättningen inom hela landets företagsverksamhet.

Juuri pääkaupunkiseudun suuren kansantaloudellisen merkityksen takia sen hallintorakenteita ei pidäkään tarkastella vain siitä näkökulmasta, pystyykö seutu selviytymään omista vastuistaan, vaan myös siitä näkökulmasta, millaiset rakenteet täällä tukevat optimaalisella tavalla kansainvälistä kilpailukykyä ja talouden kasvua. Kyse ei ole pääkaupunkiseudun pelastamisesta, vaan siitä kuinka maan talouden veturi voi auttaa muun maan pelastamisessa.

Vahvasta nettomaksajaroolistamme seuraa kuitenkin, että muutoksia on tapahduttava muuallakin. Asian voinee ilmaista niinkin, että mikäli maan pienten kuntien rooli kokonaisuuden kannalta olisi niin vähäinen ja meidän palvelutuotantomme ongelmien rooli niin suuri, kun toisinaan annetaan ymmärtää, me emme maksaisi niin suurta verotulotasausta.

Pääkaupunkiseudun hallintomallin pitää olla sellainen, että se parhaiten tukee talouskasvua. Kyse on yritysten sijaintipaikka- ja investointipäätöksien näkökulmasta erityisesti liikenneinfrastruktuurista ja osaavan työvoiman saatavuudesta, joista jälkimmäinen linkittyy täällä pääkaupunkiseudulla ennen kaikkea vaatimukseen riittävästä asuntotuotannosta.

Elinkeinoelämän toimintaedellytysten ohella seudullisen näkökulman tarve liittyy myös mm. kestävän kehityksen mukaisen eheän yhdyskuntarakenteen vaalimiseen ja segregaation vastaiseen taisteluun.

Näin on ollut ennenkin. Helsingin vuoden 1946 suurta kuntaliitosta pohjustaneessa ”ehdotuksessa Helsingin kaupungin ympäristön kunnallisen jaoituksen muuttamisesta” selvitysmies Yrjö Harvian viesti oli, että ”kaupungin talouspiiri tulee keskittää saman kunnan hallintoon” ja että ”erikoisen selvänä ilmenee tämänlaisen keskityksen tarve asemakaava- ja rakennustoimen alueella”. Hänen mukaansa ”nykyajan kaupunkikunnilta vaaditaan, että ne voivat tyydyttää erilaatuisten tonttien kysyntää ja että ne myös ohjaavat rakennustoiminnan ja tonttien kysynnän yhteiskunnalliselta kannalta edullisimpiin asuntomuotoihin”.

Toiseksi, Harvia jatkaa, ”kysymys ? on lopulta oleelliselta osalta eräänlainen kuntainvälinen verotasoituskysymys”. Hän käsittelee tilannetta, jossa ”esikaupunkiin sijoittuu joko yksinomaan tai pääosaltaan varakasta tai ainakin turvatussa taloudellisessa tilanteessa olevaa kaupunkiväestöä” ja jossa ”tällainen väestö aiheuttaa asianomaiselle kunnalle vain vähäisiä huoltomenoja samalla kun se lisää kunnan verotuspohjaa”, mutta myös tilannetta, jossa ”erilaatuiset huoltomenot? joutuvat rasittamaan esikaupunkikuntaa, joka ei, kuten itse kaupunkikunta, voi nojata talouttaan kaupungin talouspiirin verotuspohjan kantaosaan”.

Maailma on sitten vuoden 1936, jolloin Harvia esityksensä teki, muuttunut paljon. Vai onko sittenkään?

Enligt konstruktionen med pendlingsområden sträcker sig huvudstadsregionens influensområde ända till Åbo och Tammerfors. Det är klart att inverkan på de närmare belägna kranskommunerna är starkare. Ändå är alla avgränsningar alltid besvärliga. Det behövs alltid överkommunala lösningar.

Pääkaupunkiseudulla asuu lähes kolme neljännestä koko Uudenmaan väestöstä. PARAS-hankkeen ydinkysymys on täällä jo tästä johtuen varsinaisen pääkaupunkiseudun rakenteissa. Helsingin seudun puitteissa tarvitaan ilman muuta organisoitua yhteistyötä mm. maankäytön, asumisen ja liikenteen alalla. Kokonaisvaltainen, Helsingin seudun varaan rakentuva hallintomalli, ei kuitenkaan ole monestakaan syystä tarkoituksenmukainen.

Kysymys ainakin Sipoon läntisten osien kytkemisestä osaksi urbaania kaupunkirakennetta on kuitenkin erilliskysymys, joka täytyy tässä yhteydessä ratkaista. Sipoon ja Vantaan välinen raja onkin koko maassa ilmeisesti se, joka turmiollisimmin on estänyt tarkoituksenmukaista kaupunkirakenteen leviämistä sinne, minne se kaikilla järkisyillä muutoin olisi ulottunut.

Pääkaupunkiseudun kaupungit ovat panostaneet vahvasti ns. vapaaehtoiseen yhteistyöhön. Konseptin tuloksellisuutta on säännönmukaisesti sekä yli- että aliarvioitu. Yhteistyön menestyksellisyydestä on näyttöä. YTV toimii hyvin. Siihen kytkeytyvä PLJ-prosessi on esimerkki valtiovallankin kytkemisestä yhteistyöhön, mutta samalla osoitus siitä, että yhteistyö on kantanut hedelmää yhdyskuntarakenteen kehittämisen avainalueilla. Erikoissairaanhoidonkin kohdalla on edistytty HUS:n juuri loppuun saatetun perussopimusmuutoksen taatessa alueen toimimisen yhtenä kokonaisuutena. Pääkaupunkiseudun neuvottelukunnan agendalla on kymmeniä muita hankkeita – myös ihan todellisia asioita ja selvää konkretiaa.

Pääkaupunkiseudun neuvottelukunnan työ ei varmaankaan vastaa vauhdikkaimpia sille asetettuja odotuksia, mutta on paljon kuviteltua parempaa. Olisi myös kohtuutonta edellyttää, että sen piirissä olisi runsaassa vuodessa pystytty ihmetekoihin, kun kuitenkin elämme aikaa, jossa hieman laajemman yksittäisen kaavakysymyksenkin käsittely vie helposti vuosikausia.

Vapaaehtoisen yhteistyön mallia ei pidäkään arvioida sen perusteella, mitä sillä on saatu aikaiseksi, vaan sen perusteella, onko se pysyvänä ratkaisuna ylipäänsä toimiva. Tämä ei ole aivan yksinkertainen kysymys. Vähätellä ei kuitenkaan pidä sitä poikkeuksellisen vahvaa tahtotilaa, joka yhteistyön taustalla tällä hetkellä kaikissa pääkaupunkiseudun kaupungeissa on.

Vapaaehtoisen yhteistyön vaihtoehtona on pääkaupunkiseudun kaupunkien yhdistäminen. Muita malleja ei juuri ole, vaan ne olisivat kaikki väistämättä keinotekoisia. Sen paremmin aluekuntamalli kuin piirimallikaan ei yksinkertaisesti sovellu pääkaupunkiseudulle. Jos jossakin, niin täällä, paikallishallinnon perusyksikkönä on oltava vahva peruskunta. Näitä peruskuntia voi pääkaupunkiseudulla siis olla joko neljä, kuten tänään, tai sitten vain yksi.

Kaupunkien yhdistämisellä voitaneen saavuttaa monia etuja. Koko YTV ja eräitä muita rakenteita voitaisiin purkaa. Myös maankäytön, asumisen ja liikenteen sekä kansainvälisen kilpailukyvyn edellyttämiin kysymyksiin olisi helpompi hakea kokonaisvaltaisia ratkaisuja. Päivänselvää kuitenkin on, ettei tämäkään ratkaisu olisi ongelmaton. Koko aihetta tulisikin tarkastella nykyistä analyyttisemmin ja kokonaisvaltaisemmin. Lopputulos on aina hallinnollisia rakenteita tärkeämpi. Jotta asiassa päästäisiin eteenpäin, tulisi yhteistyö- ja yhdistämismallien etuja ja haittoja vertailla kiihkottomasti ainakin seuraavista näkökulmista:

– alueen kansainvälisen kilpailukyvyn ja elinkeinopolitiikan vahvistaminen,
– riittävän asuntotuotannon turvaaminen,
– yhteisvastuullisen asuntotuotannon harjoittaminen,
– eheän yhdyskuntarakenteen vaaliminen,
– liikennejärjestelmien kehittäminen,
– kuntien välisen verotulokehityksen liiallisen eriytymisen torjuminen,
– sosiaalisen segregaation sekä muiden metropolialueen lieveilmiöiden vastainen taistelu,
– palvelutuotannon järjestäminen sekä alueen kaksikielisyydestä seuraavat vaatimukset,
– tarvittavat ylikunnalliset ratkaisut ja valtiovallan kumppanuus, sekä
– demokratian toteutuminen.

Tällainen työ vaatii, suotuisankin asenneilmaston vallitessa, aikaa. Tässä suhteessa PARAS-hankkeen aikataulu on auttamatta aivan liian tiukka. Yksi ratkaisu voisi olla jatkaa yhteistyöhön perustuvaa järjestelyä jonkin erikseen määriteltävän ajanjakson siten, että tämän jälkeen kaupungit yhdistetään, ellei vapaaehtoinen tie ole siihen mennessä osoittanut paremmuuttaan.

Eri mallien selvittely ei saa pysäyttää kunnissa vireillä olevaa kehittämistyötä. Ihmettelemään ja odottelemaan ei saa jäädä. Palvelutuotannon puolella prosessien, palveluketjujen ja tilaaja-tuottajamallien kehittämisellä saavutettavissa olevat rationalisointihyödyt ovatkin todennäköisesti suuremmat, kuin mitä millään hallinnollisella ratkaisulla voidaan saada aikaan. Suurempi yksikkö ei sitä paitsi takaa järkevämpiä ratkaisuja, vaikka suurempi yksikkö sen mahdollistaisikin.

Pääkaupunkiseudun elinvoimaisuus on kansallinen kysymys. Siksi myös valtion kumppanuus seudun kuntien kanssa on kansallinen kysymys. Jos valtio kiinnittäisi vähemmän huomiota täällä syntyvän hyvinvoinnin siirtämiseen muualle ja enemmän huomiota pääkaupunkiseudun taloudellisen kasvun edellytyksien vahvistamiseen, jaettavaa syntyisi enemmän. Tästä hyötyisi sekä pääkaupunkiseutu että koko valtakunta. Samalla täysin tarpeeton vastakkainasettelu pääkaupunkiseudun ja muun maan välillä väistämättä lientyisi.

Pääkaupunkiseudun päättäjien on muistettava, että heillä on seudun merkityksen takia vastuu paljosta muustakin kuin omasta alueestaan. Valtion puolestaan täytyy tiedostaa, että on vastuutonta ehdollistaa valtion oma kumppanuus riippuvaiseksi siitä, mihin hallintomalliin pääkaupunkiseudulla päädytään. Pääkaupunkiseudun asia ei etene, jos alueen omat päättäjät kaivautuvat poteroihinsa kritiikittömästi puolustamaan nykyrakenteita. Mutta se ei etene myöskään, jos valtiovalta rymistelee tantereelle uhoamaan, uhkailemaan ja kehittelemään omia, tälle alueelle vieraita hallintomalleja.