Blogi

Kolmen isännän lojaliteettiloukussa?

Poliittiset nuorisojärjestöt ottivat jokin aika sitten ilahduttavasti kantaa sitä vastaan, että kansanedustajat osallistuisivat ehdokkaina myös maakuntavaaleihin. Heidän mielestään ei ole toivottavaa, että samat ihmiset toimivat parhaimmillaan – tai pahimmillaan – päättäjinä kolmella tasolla: kunnissa, maakunnissa ja vielä eduskunnassa. Ministerikansanedustajille tasoja voi itse asiassa tulla peräti neljä.

Nuorisojohtajien argumenttina oli vastustaa vallan keskittymistä. Ihan kelpo perustelu. On kuitenkin pari muutakin syytä vastustaa tällaista kehitystä.

Kuulun itse niihin, jotka ovat toimineet samanaikaisesti vastuullisissa tehtävissä kunnallispolitiikassa ja kansanedustajana. Tiedän, että se on ajankäytöllisesti haasteellista, ainakin jos pyrkii hoitamaan hyvin molemmat tehtävät, joihin kansalaiset ovat valinneet. Mahdollista se on, mutta raskasta. Ottaen huomioon maakunnille kaavaillut isot vastuut, kolmen eri tehtävän hoitaminen kunnialla on kuitenkin mahdotonta.

Tähän nyt kuitenkin ollaan vauhdilla maata ajamassa. Suomalaisessa vaalijärjestelmässä puolueiden etu on saada tunnetuimmat nimensä ehdolle aina, kun jotain vaaleja järjestetään. Siksi samat ihmiset ovat jo nyt miehittäneet paikat osuustoimintaliikkeiden konklaaveista ja seurakuntaneuvostoista kunnantaloihin ja eduskuntaan asti.

Ajankäyttöäkin vaikeampaa voi kuitenkin olla yhteensovittaa lojaliteettivelvoitetta kolmelle eri isännälle. En itse koskaan ajautunut tilanteeseen, jossa kunnan – minun tapauksessani Helsingin kaupungin – etu olisi ristiriidassa sen linjan kanssa, jota puolueeni eduskunnassa edusti. Tämä on teoriassa kuitenkin ihan mahdollista.

Eikä pelkästään teoriassa. Useampikin hallituspuolueen edustaja joutuu pian tuskailemaan äänestääkö ryhmäkurisyistä keväällä eduskunnassa sote- ja maakuntauudistuksesta päätettäessä oman kaupunkinsa selkeän edun vastaisesti. Yleisellä tasolla voidaan ajatella, että kansanedustajan tulee nähdä isompia kokonaisuuksia (mitä ne sitten ovatkin), eikä asettaa kotipitäjäänsä äänestyksissä etusijalle, mutta jos sama edustaja on tullut valituksi myös kunnanvaltuustoon (tai jopa –hallitukseen tai jopa sen johtoon) ristiriita on jo ilmeinen. Pettääkö puolueensa vai kotikaupunkinsa?

Edustajille, joiden kotipitäjä sattuu olemaan maan pääkaupunki, intressiristiriita on entistä haastavampi, menestyvä pääkaupunki kun on korostetusti koko maan etu.

Kolmen eri hallinnontason mallissa – joka jo itsessään kertoo, kuinka hölmöä uudistusta maahan puuhataan – konfliktitilanteiden potentiaalinen määrä vain kasvaa. On esimerkiksi selvää, että kunnat ja maakunnat ajautuvat pysyvään kilpailutilanteeseen valtiovallan huomiosta ja armollisuudesta. Kuntien valtionosuusriippuvuus kasvaa uudistuksessa olennaisesti ja maakunnathan ovat täysin riippuvaisia valtion rahoituksesta (huumorintajuisimmat kutsuvat maakuntahallintoa silti itsehallinnoksi). Kumman etua siinä sitten ajaa ja kumman etua kolmannessa mahdollisessa roolissaan eduskunnassa rahanjakotaistelussa priorisoida?

Jännittävä – itse asiassa karmaiseva – kysymys maakuntien toimielinrakenteesta on myös nousemassa uudistusta valmistelevien agendalle. Kyse on siitä, mitä ja minkälaisia muita elimiä maakunnat valtuustojensa rinnalle tarvitsevat?

Hieman yleistäen ja kärjistäen puoluekonttoreiden intressi on mahdollisimman laaja ja raskas byrokratiakoneisto. Tällä tavalla ne saavat mahdollisimman monelle maakuntavaaliehdokkaalle jonkun kokouspalkkioita tuottavan luottamuselimen ja pystyvät motivoimaan muitakin kuin kärkiehdokkaita vaaleihin. Samalla puolueiden puolueverotienestit maksimoituvat. Maakuntien oma etu sen sijaan voisi olla suppeampi ja tehokkaampi rakenne ottaen huomioon se, ettei niille ole tulossa yleistä toimialaa, ja että näin ainakin alkuvaiheessa vältettäisiin massiivisen lisäkustannuksia aiheuttavan monimutkaisen koneiston luominen.

Sinänsä on jännittävää, että samainen hallitus, joka alkutaipaleellaan hankki suosiota puhumalla poliittisista virkanimityksistä luopumisesta, byrokratian keventämisestä sekä ministerien ja avustajien määrän vähentämisestä, on luomassa maahan ennenäkemättömän poliittisten virkanimitysten kerrostuman ja politrukkirälssin vyöryn.

Kuntavaalit ovat eräänlainen ponnahduslauta eduskuntavaaleihin. Jatkossa maakuntavaalit ottavat tämän aseman. Maakunnat ovat korostetusti sote-maakuntia. Siksi niihin hakeutuu ja niissä kasvaa ennen kaikkea sotevaikuttajia. Tämä taas tarkoittaa, että jatkossa eduskuntaankin löytää tiensä yhä useampi juuri sotekysymyksissä meritoitunut. Kaikenlaista se sote- ja maakuntauudistus tulee tuottamaan.

Kaikki edellä sanottu on tietty kuitenkin pelkkää akateemista pohdiskelua. Maakuntauudistushan kaatuu vielä kevään aikana, eikä maakuntavaaleja koskaan järjestetä!