Puheet Yleistä

Kokoomuksen ryhmäpuheenvuoro asunto-ohjelman lähetekeskustelussa

Arvoisa puheenjohtaja,

Helsingin asunto-ohjelma on yksi kaupungin merkittävimmistä poliittisista ohjelmista, jonka vaikutukset ulottuvat myös kaupungin yleiseen menestykseen, sen taloudelliseen ja sosiaaliseen tilaan ja yleiseen kilpailukykyyn. Itse asiassa asunto-ohjelma on merkittävyydeltään lähes samaa luokkaa kuin parhaillaan työstettävänä oleva yleiskaava. Kokoomuksen valtuustoryhmä pitää erinomaisena asiana, että asunto-ohjelmasta voidaan jo luonnosvaiheessa käydä lähetekeskustelu valtuustossa.

Asunto-ohjelman asianmukainen valmistelu edellyttää laajaa ja avointa keskustelua. Itsestään selvää on, että tuorein tutkimustyö tulee pystyä hyödyntämään. Ajankohtaisiin haasteisiin tarkoituksenmukaisella tavalla vastaavan ohjelman laatiminen on mahdollista vain, mikäli päätöksentekijöillä on riittävät tiedot mm. pääkaupunkiseudun sosiaalisessa rakenteessa ja eri kuntien yleisessä vetovoimassa tapahtuneista muutoksista sekä tähän asti harjoitetun asuntopolitiikan yhteydestä näihin ilmiöihin.

Kokoomuksen valtuustoryhmä paheksuu eräillä tahoilla ollutta pyrkimystä tukkia tutkijoiden suita, kyseenalaistaa heidän motiivejaan ja edellyttää, että akateeminen yhteisö saisi tuottaa julkisuuteen vain sellaista tutkimustietoa, joka vastaa jonkin tietyn poliittisen ryhmän ajattelua. Olisi luullut, että tällainen ummehtunut ajattelumalli olisi kaatunut viimeistään Berliinin muurin murtumisen myötä.
Helsingin kaupungin tietokeskus on tuonut oman merkittävän panoksensa keskustelulle professori Mari Vaattovaaran ja tutkija Henrik Lönnqvistin asuntopolitiikkaa käsittelevillä puheenvuoroilla. Kyseisille tutkijoille pitäisi ennemminkin myöntää jonkinlainen tiedonjulkistamispalkinto kun pyrkiä hiljentämään heidät.

Vaattovaaran ja Lönnqvistin havaintojen lisäksi on syytä kuunnella herkästi kahdella korvalla myös kaupunkitaloustieteen professori Heikki A. Loikkasen näkemyksiä asuntopolitiikkamme ongelmista. Helsinki on todellakin joutunut ”kärpäspaperiefektin” kohteeksi: Tuetun asuntotuotannon kohtuuton osuus imee pääkaupunkiin pienituloisimmat asukkaat kehyskuntien kuoriessa kermat. Tällainen Kööpenhaminan tie ei saa olla Helsingin tie.

Nykyinen asuntopoliittinen linja on epäonnistunut

Kaupungin tulopohja on romahdusmaisesti rapautunut ja hallintokunnat tekevät parhaillaan tiukkojen säästöpaineiden alaisina rajuja päätöksiä Helsingin tulevien vuosien palveluista.
Kyse ei näytä olevan tilapäisestä, 90-luvun alun laman tapaisesta ilmiöstä. Helsingin yhteisöveron tuotto on jo romahtanut ja nykyinen hallitus uhkaa viedä loputkin. Ajankohtaisen yhteisöverokeskustelun lomassa on kuitenkin hyvä muistaa myös se, että kaupungin kunnallisverotuotot ovat jo pitkään polkeneet paikallaan. Tähän pääsyyllinen ei ole valtiovalta, vaan kaupungin oma epäonnistunut asuntopolitiikka.

Tutkimustulokset ovat julmaa luettavaa. Jos kunnallisverosta puhdistetaan veroprosentin korotukset, Helsingin kunnallisvero asukasta kohden oli vuonna 2000 alempi kuin kymmenen vuotta aiemmin. Samalla kun Helsingille tärkeät yhteisöverot ovat kuihtumassa, kaupungin kunnallisverotulot ovat koko maan keskiarvoon suhteutettuna laskeneet. Yhtälöä ei suinkaan helpota se, että kau-pungin väkiluku kasvoi viime vuosikymmenellä yli 64.000:lla.

Pääsyy kehitykseen on siinä, ettei Helsinki ole viime vuosina pystynyt tarjoamaan korkeampiin tuloluokkiin kuuluville heidän haluamiaan asuntoja. Pientalotuotannon osuus uustuotannosta on puolittunut 90-luvulla ja asuntojen keskikoko on merkittävästi pienempi kuin ympäristökunnissa. Helsingistä muuttaa hyvätuloisia muualle. Esimerkiksi vuonna 2002 yli 80 % Espoon muuttovoitosta tuli Helsingistä, vaikka omakotitalot ovat Espoossa kalliimpia kuin Helsingissä.

Helsingin asukasrakenne on vinoutunut. Yhden hengen ja kahden hengen talouksia on noin 80 % kaikista talouksista. Helsinki ei enää ole houkutteleva lapsiperheille, vaikka sillä on tarjottavanaan Suomen paras valikoima mm. kouluvaihtoehdoissa. Seudun sisäisen muuttoliikkeen seurauksena yhä useammat perheet joutuvat etsimään asuntoja aikaisempaa kauempaa vanhempien työpaikoista.

Vuonna 2000 yli 300.000 markkaa ansaitsevia helsinkiläisiä oli noin 7,5 %, mutta he vastasivat neljänneksestä kaikista verotuloista. Samaan aikaan samaan tuloluokkaan kuuluvia espoolaisia oli 12,5 % heidän vastatessaan peräti 40 %:sta kaupungin verotuloista. Jo näiden lukujen valossa on selvää, että suurituloisten merkitys kuntien palvelujen rahoittajana on erittäin merkittävä. Yhtä selvää on, että näiden ihmisten verotulojen merkitys vain kasvaa yhteisöverotulojen vähetessä.

Pidemmän aikavälin tarkastelussa tilanne vaikuttaa myös Helsingin vetovoimaan yritysten sijoituspaikkana. Tutkimusten mukaan keskeinen sijoittumiskriteeri esimerkiksi korkean teknologian yrityksille on se, että yrityksen työntekijöille perheineen on tarjolla laadukas asuinympäristö läheltä työpaikkoja. Helsingin kauppakamari ja kaupan keskusliikkeet ovat vuodesta toiseen valittaneet kuinka vaikeaa on saada ammattitaitoista ja työhönsä sitoutuvaa henkilöstöä. Helsingistä ei löydy kohtuuhintaista asuntoa tavalliselle työssäkäyvälle, veronsa ja vuokransa tunnollisesti maksavalle palvelualan ammattilaiselle.

Vuokra-asuntoja Helsingistä kyllä löytyy, mutta ei kuvaamilleni palvelualan ammattilaisille. Sosiaalista vuokra-asuntotuotantoa rakennetaan paljon, suhteessa liikaakin, mutta siihen ei pääse esi-merkkini myyjä poliisimiehensä kanssa.

Tiivistettynä voidaan todeta, että kaupungin asuntopolitiikkaa on muokattava tavalla, joka houkuttelee kaupunkiin aktiiviväestöä. Suurituloisten merkitys veropohjalle on merkittävä. Kokoomuksen valtuustoryhmä ei kuitenkaan ole huolissaan vain heistä, vaan pitää ensiarvoisen tärkeänä, että myös tavallisille veronsa maksaville palvelualojen ammattilaisille, opettajille, sairaanhoitajille, poliiseille ja ravintolatyöntekijöille löytyy Helsingistä sopivia ja kohtuuhintaisia asuntoja. Kaupungin työsuhdeasuntopolitiikalla on tässä oma merkittävä roolinsa.

Asunto-ohjelman keskeisinä päämäärinä on oltava kaupungin veropohjan vahvistaminen, työvoiman saatavuuden tukeminen ja yleisen elinkeinopolitiikan edistäminen. Vain täten voidaan turvata kaupungin päätehtävän eli laadukkaan palvelutuotannon toteuttaminen myös jatkossa.

Mihin asunto-ohjelmaa tarvitaan?

Nykymuotoinen asunto-ohjelma on ollut asuntopolitiikan ohjausvälineenä vuosikaudet. Aiemmin kuvaamani epäonnistumisten sarjan jälkeen, on syytä kysyä, tarvitaanko entisenkaltaista asunto-ohjelmaa vai pitäisikö meidän avartaa ajatteluamme. Asunto-ohjelmaa tarvitaan, mutta ei entisessä muodossa. Se ei saa olla vain hallinnon itse itselleen työstämä muutamalla kauniilla tavoitteella höystetty tontinjakotaulukko, joka elää omaa elämäänsä ulkopuolisen maailman muutoksista välittämättä.

Aiemmilla asunto-ohjelmilla on ohjattu vain volyymejä ja prosentteja. Uudenlaisen ja paremman asunto-ohjelman päämääränä on osaltaan vaikuttaa siihen, että Helsinki on viihtyisä, turvallinen ja haluttu asuinkaupunki. Ohjelman on lähdettävä asukkaasta, ihmisestä. Sen on tuettava Helsingin ongelmien ratkaisuja, eikä lisättävä niitä. Asunto-ohjelman on lisättävä kotikaupunkimme elinvoimaisuutta ja luotava positiivista ilmapiiriä. Asunto-ohjelma ei ole erillinen paperi, vaan se linkittyy vahvasti mm. yleiskaavaan ja elinkeinopoliittiseen ohjelmaan. Asunto-ohjelmalla voidaan vaikuttaa siihen, että Helsinkiin ei synny sosiaalisesti ongelmallisia alueita.

Asunto-ohjelma ei voi jäädä päämäärätasolle. Siinä pitää olla konkreettiset tavoitteet ja keinot. Asunto-ohjelman toteutumista on voitava seurata ja raportointi asunto-ohjelman toteutumisesta on tehtävä vuosittain tilinpäätöksen yhteydessä. On tärkeätä, että kaupunginhallitus lähettäessään asunto-ohjelman lausunnoille, lisää lausunnonantajien listalle myös riittävän määrän kaupungin oman organisaation ulkopuolisia asiantuntija- ja sidosryhmätahoja.

Kokoomuksen valtuustoryhmä edellyttää, että asunto-ohjelmalla on selkeät tavoitteet. Meidän lähtökohtamme on asukaslähtöinen. Asukkaiden toiveita on kuunneltava ja ne on otettava huomioon asunto-ohjelmassa. Tutkimustuloksia asukkaiden toiveista löytyy.
Tiivistän Kokoomuksen tavoitteet neljään:
1. Me haluamme erilaisia asuntoalueita
2. Me haluamme lisää pientaloja
3. Me haluamme nykyistä suurempia ja laadukkaampia asuntoja
4. Me haluamme monipuolista tuotantoa

Helsinkiläiset haluavat erilaisia asuntoalueita

Sosiaalinen sekoittaminen on ollut asuntopolitiikan keskeinen periaate Helsingissä jo vuosikausia. Tavoite on ollut hyvä. Myös Kokoomus on sitoutunut syrjäytymisen ja segregaation vastaiseen työhön. Mutta onko tavoitteessa onnistuttu? On syystäkin kysyttävä, mitä sekoittaminen tarkoittaa? Ennen kaikkea tulee kysyä pitääkö sen tapahtua taloittain, kortteleittain vai alueittain?

Sosiaalinen sekoittuminen on tähän mennessä ymmärretty sekataloina tai eri hallintamuotoa olevien asuntojen tasaisena sijoittamisena uusiin kaupunginosiin. Tästä poikettiin vain 90-luvun alan laman aikana, jolloin vapaarahoitteisen tuotannon polkiessa paikallaan uudet alueet rakennettiin lähes pelkästään sosiaalisella asuntotuotannolla.

On kiistatonta, että kaikki uudet sekoitukseen perustuneet asuinalueet eivät ole olleet onnistuneita ratkaisuja. Esimerkiksi Espoolle on kovan rahan asuntojen houkuttelevuudessa hävitty sekä sekoittamisesta että hitasista johtuen. Nyt olisi toisenlaisen poikkeaman aika.

Kokoomuksen valtuustoryhmän mielestä monimuotoiseen asuntopolitiikkaan kuuluu se, että kaupungissa on erilaisia asuntoalueita myös sosiaalisen sekoittumisen kannalta. Tulevaisuudessa voisi olla myös asuntoalueita, jossa ei olisi sosiaalista asuntotuotantoa. Esimerkiksi Kruunuvuoren alueesta voitaisiin rakentaa puhtaasti omistusasuntoalue. Tällöin alue olisi houkutteleva myös niille asukkaille, joilla vaihtoehtoina ovat muuten esimerkiksi Karhusaari, Landbo tai Westend. Myös mm. Kalasataman ja Jätkäsaaren alueelta on varattava alueita tasokkaille ja isoille omistusasunnoille.

Slummeja ei Helsinkiin tarvita. Niille alueilla, joilla tällä hetkellä on paljon tuettua asuntotuotantoa, tulisi jatkossa rakentaa pääosin omistusasuntoja. Tällaisia alueita on erityisesti itäisessä Helsingissä.

Helsinkiläiset haluavat pientaloja

Helsingissä pientalojen osuus on vain noin 12,5 % koko asuntokannasta. Vielä 1980-luvun lopulla Helsingissä rakennettiin pientaloja. Esimerkiksi vuosina 1985 ja 1987 pientalojen osuus oli noin 33 % koko asuntotuotannosta. Tällä hetkellä pientalojen osuus asuntotuotannosta on noin 15 %.
Harjoitettu politiikka on johtanut siihen, että esimerkiksi uusimmilla asuntoalueilla ei ole riittävästi isoja asuntoja. Helsingissä asuntojen keskikoko on noin 61 m2, kun se muualla pääkaupunkiseudulla on noin 74 m2. Vertailun vuoksi voidaan todeta, että Hollannissa 71 % väestöstä asuu omakotitaloissa ja asuntojen keskikoko on 98 m2, vaikka maan väestötiheys on Euroopan suurin. On selvää, että tonttimaan heikentyvä tarjonta Helsingissä on vain tilapäistä ja että väite kroonisesta tonttipu-lasta on pelkkä illuusio.

Lähitulevaisuudessa pientalokohteet ovat yleensä pieniä eli tuotanto tulee monista kohteista ja yksityisten tonttien hajarakentamisesta. Myönteisiä mahdollisuuksia pientalorakentamiseen ovat Myllypuron eteläosan alue ja Viikin ampumaradan tuleva asuntoalue. Lausuntokierrokselle lähteneessä yleiskaavaehdotuksessa on pientaloja tulossa mm. Malmin lentokentän alueelle, Kruunuvuoren asuntoalueelle, Vuosaareen ja Hakuninmaalle. Tulee kuitenkin kysyä olisiko yleiskaavaprosessin jatkotyössä vielä selvitettävä joidenkin kerrostalovaltaisten alueiden varaamista pientalovaltaisiksi alueiksi? On tosin huomattava, että kerrostalovaltaisille alueille voidaan rakentaa myös pientaloja. Näinhän on tehty pienessä mittakaavassa mm. Herttoniemenrannassa.

Pientaloalueilla asunnot voivat olla erikokoisia ja muunneltavia. Pientalovaihtoehtoja voitaisiin suunnitella myös pienperheille ja yhden hengen huusholleille rakentamalla rivitaloja, joissa olisi erikokoisia ja eritasoisia asuntoja.

Tutkimusten mukaan kantakaupungin ulkopuolisilla alueilla valtaosa ihmisistä haluaa asua pientaloissa. Kokoomuksen ryhmän näkemyksen mukaan asunto-ohjelmassa tavoitteeksi on otettava, että pientaloasuntojen osuus on nostettava seuraavan viiden vuoden aikana kolmannekseen asuntotuotannosta. Samalla asuntojen keskikokoa on pyrittävä selkeästi kasvattamaan.

Asuntojen laadun kanssa on ollut myös suuria vaikeuksia. Laatustandardit eivät näytä kaikissa tapauksissa takaavan riittävän laadukkaita ja pitkällä aikavälillä edullisia asuntoja.

Helsinkiläiset haluavat monipuolisempaa tuotantoa

Asuntopolitiikkaan kuuluu myös tonttipolitiikka, minkä ryhmämme otti jo aiemmin esille maankäytön kehityskuvapuheenvuorossa. Helsingin kaupunki omistaa suunnitelmissa mainituista mahdollisista rakentamiskelpoisista maista 75 %, valtio n. 16 % ja yksityiset maanomistajat ainoastaan 10 %. Kaupunki ei siis päätä ainoastaan kaavoituksesta, vaan pääosin myös siitä, kuka tontit rakentaa. Asuntomarkkinat tulevat seuraavina vuosikymmeninä toimimaan ylivoimaisesti suurimman tontinomistajan eli kaupungin ehdoilla.

Kokoomuksen valtuustoryhmän näkemyksen mukaan kaupungin on myytävä nykyistä merkittävästi aktiivisemmin tonttimaata yksityisille rakennuttajille – unohtamatta pientaloasujia. Tontinluovutuksessa kilpailu on tasapuolinen tapa kohdella kaikkia rakennuttajia. Ei ole oikein, että kaupungin oma asuntotuotantotoimisto kahmii ensin parhaat tontit päältä pois ja sitten muut kilpailevat.

Eräs vaihtoehto on myös kokonaisvaltainen aluerakentaminen. Sen hyviä puolia ovat nopea ja keskitetty toteutus, kaupungin suoranaisten toimenpiteiden vähentyminen ja kaupungin osalle tulevien kunnallistekniikan ja palvelujen kustannusten siirtämismahdollisuus tonttien luovutuksella hoidettavaksi. Tähän malliin liittyy myös riskejä. Asuntojen kysyntä, korkotaso ja rakentamisen hinta saattavat vaihdella eri suhdannetilanteissa. Suuriin kokonaisuuksiin saattaa liittyä myös suurempia kaupunkikuvallisia ja laadullisia riskejä. Uudenlaisen aluerakentamismallin soveltuvuutta asuntorakentamiseen tulisi kuitenkin selvittää perusteellisesti.

Hitas-politiikan osalta ollaan tällä hetkellä menossa parempaan suuntaan. On hyvä, että Hitas-uudistusten kanssa edetään asunto-ohjelman kanssa rinta rinnan. Ennen seuraavaa asunto-ohjelman välitarkastelua olisi selvitettävä mahdollisuudet koko Hitas-järjestelmän hallituksi purkamiseksi.

Sääntelemättömän omistusasuntotuotannon osuus kaupungin maalla on nostettava vähintään 40 prosenttiin. Hitas-omistusasuntojen osuus voisi vielä tässä vaiheessa olla 20 %. Kaupungin maalla tuotannosta 40 prosenttia olisi sosiaalisia vuokra-asuntoja, muita kaupungin vuokra-asuntoja ja asumisoikeusasuntoja. Näihin suhdelukuihin ei päästä kertaheitolla, mutta tavoite on realistista saavuttaa asteittain seuraavan viiden vuoden aikana.

Ongelmat eivät ratkea Helsingin omin voimin

Helsingin talousalueella kuntien ja maakuntien rajat ovat keinotekoisia. Ihmiset muuttavat Helsingin talousalueella ja kehyskuntiin riippumatta kaupunkien tai maakuntien rajoista. Kuitenkin Helsingissä on valmiina infrastruktuuri, joka puuttuu varsinkin monista kehysalueen kunnista. Ympäristönäkökulmasta tarkasteltuna tilanne on huolestuttava. Yhdyskuntarakenne on hajautumassa. Liikenneruuhkat ja ympäristösaasteet Helsingin alueella lisääntyvät. Ympäristökunnissa asuvat tukeutuvat jo nyt Helsingin kouluverkkoon, päivähoitoon ja lukuisiin muihin palveluihin. Tavoitteena on oltava, että Helsingin talousalueen kuntien yhteistyötä tiivistetään nykyisestään. Tämä koskee myös asuntopolitiikkaa.

Seutuyhteistyön vahvistaminen edellyttää myös valtiovallalta toimenpiteitä, jotka kaikki eivät edes ole kustannuskysymyksiä. Esimerkiksi Itä-Uudenmaan ja Uudenmaan maakunnan välinen raja on teennäinen ja haittaa voimakkaasti koko alueen kehittämistä myös asuntorakentamisen kannalta.

Edellinen hallitus kevensi kahteen otteeseen aravalainojen ehtoja, mutta sekään ei näytä piristävän yleishyödyllisten rakennuttajien aravatuotantoa. Rahan pumppaaminen aravaan on ollut valtiolta väärä lääke itse aiheutettuun tautiin. Muiden kun kuntien rakentaman aravan hiipumisen taustalla on ollut ennen kaikkea yleishyödyllisyyslainsäädännön kiristäminen eli se, että aravatalot eivät käytännössä koskaan vapaudu aravarajoituksista. Olisi perusteltua, että aravarajoitukset loppuisivat aikanaan ja että asukkailla olisi mahdollisuus asuntojen omaksi lunastamiseen. Saaduilla tuotoilla voisi hyvin rahoittaa uutta sosiaalista tuotantoa.

Aravan kilpailukyky on matalien korkojen aikana romahtanut. Ratkaisu ei ole tässäkään rahan pumppaaminen aravaan, vaan laajempi korkotuen hyväksikäyttö ja sen tosiasian tunnustaminen, että ihmisillä on nyt mahdollisuus saada pankkilainaa omaan asuntoon kohtuullisella korolla. Tähän todellisuuteen kaupungin on asunto-ohjelmallaan vastattava. Jos me emme sitä tee, sen tekevät naapurit.

Valtiovallalta odotetaan myös toimia kaavaprosessien yksinkertaistamiseksi. Uuden maankäyttö- ja rakennuslain piti tuoda tähän helpotusta mutta toisin on käynyt. Lukuisat asuntorakentamishankkeet seisovat jatkuvien valitusten vuoksi.

Vielä yhtenä näkökulmana valtion roolista haluan nostaa esille asuntolainojen verovähennysoikeuteen kohdistuvat uhat. Mm. keskustan varapuheenjohtaja ja nykyinen puolustusministeri linjasi vaa-lien alla puolueensa haluavan leikata ylikalliiden asuntolainojen korkojen verovähennysoikeutta. Tuo ylikalleus ei varmasti tarkoita Pohjanmaan lakeuksien satoja neliöitä vaan Helsingin vähäisiä, mutta sitäkin kalliimpia neliöitä. Asuntopolitiikkaan tarvitaan konkreettisia uusia keinoja

Olen edellä käynyt läpi aika laajalti asuntopolitiikan keskeisiä tavoitteita, joiden saavuttamiseksi on oltava myös konkreettisia keinoja.

Ensimmäinen asia on asunto-ohjelman rakenteen tarkastaminen. Yleiskaavan aikaperspektiivi on noin 20-30 vuotta. Asunto-ohjelman aikaperspektiivin tarkistamista nyt esitettyä pidemmäksi puol-taa mm. se, että asemakaavan käsittely luonnoksesta lainvoimaisuuteen kestänee noin viisi vuotta. Käytännössä lähivuosina tehtävät päätökset sanelevat sen, minkälaista asuntotuotantoa valmistuu vuonna 2010 ja vuosia sen jälkeen. Vuosien 2004-2008 asuntorakentamiseen vaikuttavat päätökset on suurelta osin jo tehty. Asunto-ohjelman ja yleiskaavatyön kytkeminen nykyistä voimakkaammin toisiinsa on perusteltua – liittyyhän maankäyttö vahvasti asuntorakentamiseen.

Rakenteeltaan asunto-ohjelmassa pitäisi olla yleiskaavatyön kanssa nykyistä paremmin sopiva pi-demmän aikavälin osuus 8-10 vuotta ja toinen nykyisen kaltainen noin 4-5 vuoden aikavälin osuus. Jos ohjelman aikaperspektiiviksi jää 4-5 vuoteen, ohjelmasta tulee lähinnä ”toteava” asiakirja, eikä sillä ole ohjaavaa vaikutusta. Asunto-ohjelmaa voidaan aikajaksottelusta huolimatta tarkastella val-tuustokaudella esimerkiksi raportointien avulla.

Toiseksi, asuntojen laatutaso ja keskikoko voidaan harkinnan mukaan määrittää nykyistä tarkemmin jo kaavoissa tai tontinluovutusehdoissa. On hyvä kysymys, onko elementtirakentamisen rinnalle tuotava nykyistä vahvemmin paikalla rakennettavat asuintalot. Ullakkorakentamisella ja hisseillä saadaan vanhaan kaupunkirakenteeseen luksusasuntoja maksukykyisille. Asuntoalueilla on mahdollista myös korottaa nykyisiä rakennuksia, kun esimerkiksi autojen pysäköintipaikat viedään maan alle. Taloyhtiöille tulisikin keksiä uusia porkkanoita täydennysrakentamiseen.

Kaavoissa voidaan määrätä asunnoille keskikoko ja näin vaikuttaa asumisväljyyden paranemiseen. Asunto-ohjelmaa laadittaessa kaupunkisuunnittelulautakunnan olisikin selvitettävä kaavoituksen konkreettiset keinot asuntopoliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

Kolmantena näkökohtana haluan viitata jo edellisen asunto-ohjelman käsittelyssä esille nostamaamme seikkaan. Kritisoimme tuolloin kaupungin oikeutta osoittaa omasta jonostaan 20% asukkaista yleishyödyllisten rakennuttajien aravavuokrataloihin. Rakennuttajat uhkasivat tuolloin, että ko. päätös lopettaisi heidän ara-tuotantonsa ja näin on käytännössä käynyt. Tapahtunut tosiasia olisi nyt syytä tunnustaa, ja kyseinen kaupungin oikeus poistaa.

Neljänneksi kiinnitän huomiota kaupungin asuntotuotantoimikunta ATT:n rooliin. Sen tehtävänä ei voi olla markkinahäiriköinti ja toimiminen kilpailijana yksityisille rakennuttajille. ATT:n tehtävänä tulisi yksinkertaisesti olla keskittyminen sosiaaliseen asuntotuotantoon.

Kokoomuksen valtuustoryhmän käsityksen mukaan myöskään Helsingin kaupungin omistaman Oy Helsingin Asuntohankinta Ab:n ei tulisi hankkia asuntoja vanhasta asuntokannasta. Tällä tavalla ei lisätä lainkaan Helsingin asuntojen määrää. Pahimmillaan kaupunki onkin omalla toiminnallaan vain nostamassa vanhojen asuntojen hintoja. Kaupungin pitäisi myös nykyistä aktiivisemmin harkita omien asuntokiinteistöjensä myymistä.
Viimeisenä konkreettisena asiana haluan korostaa virkamiesvalmistelun tehostamista. Viittaamatta sen enempää mihinkään yksittäiseen tapaukseen on syytä viestittää virastoihin, että kaava- ja tontinvarausprosessien on edettävä sujuvasti. Tärkeät hankkeet eivät saa seistä lomien ja osa-aikaeläkkeiden takia. Asuntoasioiden organisointi on samalla virtaviivaistettava nykyisestä hajaannuksesta. Omistajaohjaus asunnonjaossa, kiinteistöyhtiöissä ja ATT:ssä tarvitsee suuntaviivat, tavoitteet ja selkeän toimintatapojen remontin. Kaupungin hallinto on myös palveluorganisaatio.

Herra puheenjohtaja, arvoisat valtuutetut

Tiivistän lopuksi kokoomuksen näkemyksen hyvästä asunto-ohjelmasta.
Asunto-ohjelman on oltava asukaslähtöinen ja sen päämääränä on oltava viihtyisien ja turvallisten asuinympäristöjen luominen.

Tavoitteet muuttuvat eri aikoina ja niitä on uskallettava rohkeasti tarkastella. Helsinkiin tarvitaan erilaisia asuinalueita, aikaisempaa enemmän isompia asuntoja, enemmän omistusasuntoja ja vapaa-rahoitteisia vuokra-asuntoja, enemmän monimuotoisia ja muunneltavia ratkaisuja sekä enemmän pientaloja. Keinoja tavoitteiden saavuttamiseksi löytyy, jos löytyy tahtoa. Asunto-ohjelman rakenne ja sisältö on pohdittava uudelleen. Tähän lautakunnilla ja sidosryhmillä on nyt erinomainen mahdollisuus.