Puheet

Kokoomuksen ryhmäpuhe Helsingin liikuntapoliittisesta ohjelmasta, Helsingin kaupunginvaltuusto

Arvoisa puheenjohtaja, Hyvät valtuutetut,

Painonvartijat palkitsi jokin aika sitten vuoden laihduttajan. Voittaja ei kuitenkaan ollut se, joka oli laihduttanut eniten, vaan valinnassa kiinnitettiin huomiota myös mm. liikunnallisten elämäntapojen omaksumiseen sekä yleisessä elämänasenteessa tapahtuneeseen muutokseen. Juuri tästä on kyse myös onnistuneessa liikuntapolitiikassa – elämäntavasta, elämänasenteesta, elämänlaadusta.

Liikunnan kansanterveydelliset vaikutukset ovat kiistattomat. Panostus liikuntaan yksinkertaisesti säästää yhteiskunnan terveysmenoja. Liikunnan sosiaaliset vaikutukset ovat ehkä vieläkin suuremmat. Erityisesti lasten ja nuorten kohdalla liikunnan merkitys terveellisen ja virikkeellisen vapaa-ajanviettovaihtoehdon tarjoajana on huomattava. Segregaation vastaisessa taistelussa liikunta positiivisena, ihmisiä yhdistävänä ja yhteisöllistävänä toimintatapana on vertaansa vailla.

Liikunnan myönteiset vaikutukset jatkuvat vanhuusikään saakka. Liikuntapolitiikan lähtökohdat – terveyden ja toimintakyvyn sekä sosiaalisen hyvinvoinnin edistäminen – ovat myös vanhuspalveluohjelman tavoitteita.

Vanhuusikä pitenee, koska ihmiset elävät entistä vanhemmiksi; mitä terveempinä ja parempikuntoisina, sitä parempi kaikille osapuolille. Liikunta on loistava keino pitää ikääntyvä väestö toimintakykyisenä mahdollisimman pitkään. Tätä näkökulmaa olisi voinut ohjelmassa enemmän painottaa.

Suomalainen nuoriso on rapakunnossa. Menemättä sen tarkemmin monimutkaisiin syy- ja seuraussuhteisiin, yhteys paitsi kasvaviin terveysmenoihin myös moniin sosiaalisiin ongelmiin on ilmeinen. Ei varmaankaan voida väittää, että jatkuvasti kasvavat paineet lasten- ja nuortenpsykiatriassa olisivat suoranaista seurausta liikunnallisten elämäntapojen kokemasta inflaatiosta – liioittelua ei kuitenkaan liene todeta, että näitäkin ongelmia olisi vähemmän jos nuoremmat sukupolvet keskittäisivät enemmän energiaa liikunnan ja urheilun iloihin.

Vastuu lasten kasvatuksesta on vanhemmilla. Koululaitoksen ja muun yhteiskunnan tehtävänä on tukea tätä työtä. Yhteiskunnassa, jossa ihmiset eri syistä liikkuvat luonnostaan vähemmän, jatkuvasti vähentyneet koulujen liikuntatunnit ovat karmea esimerkki epäonnistuneesta politiikasta. Kyse on lähes kansallisesta häpeästä, jota vielä ei ole täysin tiedostettu, mutta jonka laskuja maksamme vielä pitkään.

Suomen suurin kansalaisjärjestö on Suomen Liikunta ja Urheilu, SLU. Yksinään Helsingissä on noin 800 liikunta- ja urheiluseuraa ja näiden piirissä kymmeniä tuhansia vapaaehtoistyöntekijöitä.
Nämä kansalaisjärjestöt eivät riehu barrikadeilla eivätkä valtaa taloja, vaan tekevät korvaamatonta nuorisotyötä yhteiskuntamme hyväksi. Tuhannet vapaaehtoiset eri seuroissa tekevät pyyteetöntä terveys- ja sosiaalikasvatusta, luovat nuorille sukupolville mielekästä ja kehittävää tekemistä, yhteisöllistävät ja opettavat konkreettisella tavalla elävän elämän pelisääntöjä lapsillemme.

Julkisen tahon ja seurakentän välinen työnjako on selvä ja kunnan tehtävien osalta jopa lakiin kirjattu. Yhteiskunnan tehtävänä on luoda edellytykset liikunnan harrastamiselle seurojen vastatessa itse toiminnasta. Helsingin kaupunki on viime vuosina selkeästi lisännyt panostustaan seurojen tukemiseen. Silti heidän työnsä jää usein aivan liian vähäiselle huomiolle. Kaupungilla on monta tapaa osoittaa kiitollisuuttaan näille arjen sankareille. Kokoomuksen valtuustoryhmä haluaa omalta osaltaan edistää tällaista kehitystä tekemällä seuraavan toivomusponnen:

Kaupunginvaltuusto edellyttää kaupunginhallituksen kehittävän liikuntasektorin palkitsemisjärjestelmiään siten, että vuosittain palkitaan yksi tai useampi helsinkiläinen urheiluseura. Palkittavaa seuraa valittaessa tulee kiinnittää huomiota sen toiminnan terveys- ja sosiaalipoliittisiin vaikutuksiin sekä seuran rooliin lasten kasvattajana ja mielekkäiden sekä yhteiskunnallisesti toivottavien toimintamallien tarjoajana.

Seurojen lisäksi kunnallisella liikuntatoimella on monia muitakin yhteistyökumppaneita. Niukasti resurssoitu liikuntavirasto ei pysty tekemään kaikkea itse, eikä sen tule siihen pyrkiäkään. Keskeisen sidosryhmän muodostavat kaupunkienemmistöiset yhtiöt ja säätiöt sekä yksityiset liikuntayrittäjät. Ilman näiden panosta kaupunkimme ja sen liikuntatarjonta näyttäisi hyvin erilaiselta – meillä ei olisi Hartwall Areenaa eikä juuri muitakaan jäähalleja, ei Finnair Stadiumia, ei Mäkelänrinteen uintikeskusta eikä käytännöllisesti katsoen lainkaan tiloja viime vuosina voimakkaimmin kasvaneelle lajille, salibandylle. Monet tyttöjen ja naisten harrastamat lajit olisivat niinikään vailla kelvollisia tai riittäviä suorituspaikkoja.

Taloudellisten suhdanteiden heikentyessä yhteistyö yksityisen ja ”puoliyksityisen” sektorin kanssa tulee yhä olennaisemmaksi. Kaupungin nipistäessä omista investoinneistaan yhä tärkeämmäksi muodostuu se miten kaupunki kannustaa ja tukee yksityisen sektorin toimijoita. Kaupunki tukee yksityisiä hankkeita ja laitoksia monin eri tavoin. Verrattaessa näiden tukien arvoa siihen hintaan, mikä kaupungille tulisi jos se itse ottaisi vastaavat tehtävät hoitaaksensa, on useimmissa tapauksissa vähäinen. Vielä olennaisempaa on huomata, ettei yksityisen hankkeen vaihtoehtona useimmiten ole julkinen hanke, vaan se, ettei hanketta olisi lainkaan.

Kaavoituksellisten ja maapoliittisten ratkaisujen ohella erityisen tärkeässä asemassa ovat kaupungin antamat edulliset lainat. Urheilu- ja ulkoilulaitosrahastosta annetut luotot ovatkin olleet avainasemassa monen nykyisen liikuntapaikan ja -laitoksen perustamisessa. Ja kustannus veronmaksajille on ollut lähes olematon.

Kiistattomista ansioistaan huolimatta rahaston toiminta on ollut hieman hahmottumatonta. Rahaston luototuspolitiikkaa tulisikin selkiyttää ja painottaa rahaston lainoitusta niihin hankkeisiin, jotka selkeimmin täydentävät kaupungin omaa liikuntapaikkatarjontaa ja joiden alueelliset sekä eri lajien ja eri sukupuolten tasa-arvoisia harrastusmahdollisuuksia edistävät vaikutukset ovat parhaimmat. Myös rahastoa koskevaa hallintomallia tulisi rationalisoida mm. nostamalla sitä markkamääräistä rajaa, jonka ylittävät laina-anomukset tulee tuoda kaupunginvaltuuston asti päätettäväksi. Näiden tavoitteiden edistämiseksi teemme seuraavan toivomusponnen:

Kaupunginvaltuusto edellyttää kaupunginhallituksen kehittävän ja selkeyttävän Urheilu- ja ulkoilulaitosrahaston toimintaa uudistamalla sen säännöt ja luomalla rahastolle oman toimintastrategian.

Liikuntatoimen ohella monet muut kaupungin virastot ja laitokset ovat – tai ainakin voisivat olla – liikuntapoliittisesti merkittäviä toimijoita. Tähän liittyy myös nyt käsittelyssä olevan ohjelman suurin heikkous. Ohjelman vuodentakaisessa lähetekeskustelussa täällä valtuustossa kiinnitettiin suurta huomiota mm. koulujen liikuntatilojen tarkoituksenmukaisempaan käyttöön. Aihe on erityisen tärkeä sen takia, että olennaisin liikuntatoimintaa rajoittava seikka Helsingissä on sisäliikuntatilojen riittämättömyys sekä tähän liittyen sen takia, että opetustoimen liikuntatilat muodostavat noin 80 prosenttia kaikista kaupungin sisäliikuntatiloista.

Tästä huolimatta nyt esillä oleva liikuntapoliittisen ohjelman toinen versio ei juurikaan ole kehittynyt tässä suhteessa. Itse asiassa ohjelmaa koskenut stilisointityö on jopa lyhentänyt ja pelkistänyt opetus- ja liikuntatoimen yhteistyötä koskevaa tekstiä. Liikuntatoimella oli käytössään selkeä kaupunginvaltuuston antama mandaatti käsitellä tätä kiistatta varsin herkkää aihetta ja tuoda sitä koskevia linjausesityksiä nyt valtuustoon päätettäväksi, mutta jostakin kumman syystä se ei ole sitä halunnut tehdä. Toivoa silti sopii, että edistystä tapahtuu. Yksittäisten koulujen autonomia ja yksittäisten rehtorien kulloisetkin mielihalut eivät saa estää niukkojen liikuntatilaresurssien täysimittaista ja liikuntapoliittisesti tarkoituksenmukaisella tavalla koordinoitua käyttöä.

Liikunta muualla kuin sitä varten erikseen suunnitelluilla liikuntapaikoilla on todennäköisesti kansanterveydellisesti kaikkein merkityksellisintä. Ihmisten omaehtoinen liikkuminen kävellen, hölkäten, pyöräillen tai vaikkapa sauvakävellen tapahtuu useimmiten yleisillä teillä, pyöräteillä ja puistoissa. Tältä osin olennaisinta on, että tällaiseen tarkoitukseen soveltuvia alueita on riittävästi ja riittävän lähellä ihmisten asumuksia. Itse asiassa niitä pitää olla kaikkialla. Näiden alueiden lähisukulaisia ovat ns. lähiliikuntapaikat, joille niinikään on löydyttävä paikkansa kaikkialla siellä missä ihmiset asuvat ja liikkuvat.

Kyse on yleisestä kaupunkisuunnittelusta. Kyse on siitä, että kaupunkia rakennetaan ja kehitetään riittävän väljänä, valoisana ja turvallisena kokonaisuutena, joka houkuttelee ihmiset nauttimaan puhtaasta ja miellyttävästä luonnosta.

Merkittävin liikuntaan ja urheiluun kytkeytyvä ympäristöhaitta liittyy matkustamiseen liikuntapaikalle ja sieltä takaisin. Samalla se on merkittävin este liikunnan harrastamiselle. Liikunnallisen herätyksen kokeneet ja muut friikit liikkuvat joka tapauksessa riittävästi, mutta niiden näkökulmasta, jotka liikuntaa kaikkein eniten kaipaisivat, lähimmän liikuntapaikan tulee sijaita todella lähellä, mieluiten omalla kotiovella.

Yksi omaehtoisen liikunnan keskeinen muoto on ns. työmatkaliikunta. Tämän laajenemisen suurin este puolestaan on tutkimusten mukaan sopivien suihku- ja peseytymistilojen puute työpaikoilla. Helsingin kaupunki on merkittävä työnantaja, joka voisi omaa työnantajapolitiikkaansa kehittäessään tulevaisuudessa näyttää esimerkkiä myös tällä saralla.

Pääkaupunkiasema vaikuttaa vahvasti Helsingin liikuntapolitiikkaan sekä sille asetettuihin odotuksiin ja vaatimuksiin. Kyse on paitsi luonnostaan suuren lajikirjon sekalaisista tarpeista myös monien pienten lajien suorituspaikkatarpeen kattamisesta koko valtakunnan näkökulmasta. Useimmat uudet lajit tekevät niinikään maihinnousunsa yleensä pääkaupungin kautta asettaen liikuntatoimen joustavuudelle ja liikuntapaikkojen muunneltavuudelle jatkuvasti uusia haasteita. Lisäksi kyse on monien kansainvälisten sekä kansallisesti tärkeiden urheilutapahtumien isännyydestä.

Helsinki on suoriutunut monista näistä tehtävistä vähintäänkin kohtuullisesti. Silti sitä voidaan pitää varsin nihkeänä kisaisäntänä. Jalkapallon Helsinki Cupin ympärillä taannoin käyty keskustelu osoitti selvästi esim. monien muiden pohjoismaisten suurkaupunkien positiivisemman perusasennoitumisen kaupungissa järjestettävään nuorisoliikunnan suurtapahtumaan. Ilmeistä onkin, ettei Helsinki ole missään vaiheessa strategisella tasolla linjannut sitä, mitä liikunnan tai kulttuurin suurtapahtumat kaupungille merkitsevät ja miten kaupungin itse tulisi olla niissä mukana.

Helsinkiläistä sporttikansaa on viime viikkoina keskusteluttanut kysymys siitä mitä lajia tulee harrastaa jäädytetyllä ja mitä sulalla alustalla. Liikuntapoliittisen ohjelman ehkä tärkein konkreettinen linjaus liittyy kattavan tekojäärataverkoston rakentamiseen. Olennaista on samalla huomata, että kyseiset uudet liikuntapaikat tulevat kesäaikaan toimimaan hiekkatekonurmikenttinä, mikä tekee niistä todellisia joka sään liikuntakeitaita. Eli sulalla kengät ja syksyn tullessa luistimet jalassa – mailan kanssa tai ilman. Taloudellisten suhdanteiden asettaessa jatkossa myös liikuntatoimen tiettyjen säästöpaineiden eteen, on toivottavaa, että tämän verkoston kehittäminen on se, mistä viimeiseksi nipistetään.

Kokoomuksen ryhmäpuheenvuorossa on poikkeuksellisesti kaksi toivomuspontta. Toivomme luonnollisesti näille laajaa tukea samalla kun ilmoitamme suhtautuvamme ennakkoluulottomasti muiden ryhmien ponsiin. Haluamme kuitenkin korostaa sitä, että omat toivomuspontemme eivät edellytä taloudellisia lisäpanostuksia.

Lisäksi haluamme omalta osaltamme todeta irtisanoutuvamme kaikista yksittäisiä lajeja tai yksittäisiä kaupunginosia koskevista toivomusponsista. On selvää, suorastaan itsestään selvää, että meillä on aliresurssoituja lajeja ja aliresurssoituja alueita. Voisin tässä ja nyt luetella joukon esimerkkejä molemmista näistä ryhmistä. Olisi kuitenkin niin täällä käsittelyssä olevan liikuntapoliittisen ohjelman kun itse asiassa koko kaupunginvaltuustoinstituution aliarvioimista jos ryhtyisimme täällä huutokauppaan yksittäisten valtuutettujen ”kotipitäjien” tai lempilajien omista nurkkakuntaisista tarpeista.

Niukkojen voimavarojen kohdentaminen kuuluu alan asiantuntijoille eli liikuntavirastolle ja liikuntalautakunnalle. Tämä liikuntapoliittinen ohjelma on hyvä ja antaa erinomaiset edellytykset priorisointityön käytännön toteuttamiselle. Ohjelman kokoavat periaatteet ovat oikeat ja hyvin perustellut, sen sisäiset painotukset ovat järkeviä, realismin taso on riittävä ja ohjelma muutoinkin kokonaisuudessaan poikkeuksellisen toteuttamiskelpoinen.

Erityisen suurella ilolla olemme panneet merkille ohjelman liitteenä olevan toimenpideluettelon aikatauluineen ja vastuutahoineen. Toivottavaa on, että kaupungin muutkin virastot ja lautakunnat pystyisivät jatkossa näin selkeään, havainnolliseen ja tulevan seurannan kannalta erinomaiset eväät antavaan ilmaisutapaan tuodessaan omia ohjelmiaan valtuuston käsittelyyn.

Kokoomuksen valtuustoryhmä kiittää liikuntasektoria hyvästä työstä ja toivottaa onnea ja menestystä sen itselleen asettamien haasteellisten ja yhteiskunnallisesti merkittävien tehtävien käytännön toteuttamisessa.