Yhdeksi keskeisimmäksi, ellei jopa keskeisimmäksi tavoitteeksi asuntopolitiikassa on noussut kohtuuhintaisen asuntotuotannon vaatiminen. Tällä on olemassa kaikki perusteet. Kyse ei ole pelkästään asian arvosta sinänsä asuntoa hankkiville ihmisille. Kyse on laajemmasta yhteiskunnallisesta kysymyksestä. Kyse on elinkeinopolitiikasta, kaupunkiseutujen kilpailukyvystä ja viime kädessä jopa talouskasvun tukemisesta.
Väestön ikääntyessä työikäinen väestö vastaavasti vähenee. Sekä julkinen että yksityinen sektori kärsivät jo nyt työvoimapulasta. Ikääntymisen myötä tilanne pahenee. Tilanne on sitä hankalampi mitä suuremmasta keskuksesta on kyse. Tarvitsemme uutta työväkeä. Tarvitsemme työvoiman liikkuvuutta eli uusia työntekijöitä sekä muualta maasta että ulkomailta. Nämä puolestaan tarvitsevat asunnon. Ja ellei niitä ole tarjolla järkevään hintaan, työvoiman liikkuvuus kärsii. Eli työvoimapula pahenee. Eli elinkeinopolitiikka kärsii, kilpailukyky heikkenee, palveluiden tarjoaminen vaarantuu ja talouskasvu kärsii. Kuten Helsingin seudun kauppakamari on jo useita vuosia hokenut, osaavan työvoiman saannin turvaamisen keskeisin kipukohta liittyy juuri asuntopolitiikkaan.
Kun varsinkin uudistuotannon kohtuuhintaisuus on näin tärkeä kysymys, erilaisten kaavoitusta, maankäyttöä ja rakentamista koskevien järjestelmien ja normien luulisi tukevan tätä tavoitetta. Näin ei kuitenkaan ole. Itse asiassa asia on päinvastoin.
Valtion maapolitiikka ei ole tukenut kohtuuhintaisuuden tavoitetta. Eikä sitä ole tukenut kuntienkaan maapolitiikka eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta. Valtion rakentamismääräyksetkin ovat lähinnä vain nostaneet rakentamisen kustannuksia. Ja sama koskee vielä kunnallisia kaavamääräyksiäkin. Puhumattakaan kuntien välisestä verokilpailusta – jota kukaan ei tietenkään myönnä – joka on johtanut siihen, ettei kohtuuhintaisen asumisen järjestämiseen ole kaikkialla riittävää intressiä.
Kaikkien mainittujen järjestelmien taustalla on aina jokin toinen arvo. Se voi olla tasapainoisen valtiontalouden tai kunnallistalouden vaaliminen, kunnan verotulopohjan maksimointi, esteettömyyden, paloturvallisuuden tai energiatehokkuuden edistäminen tai vaikkapa kauniin kaupunkikuvan luominen. Nämä ovat kaikki arvokkaita tavoitteita sinänsä. Mutta niin on kohtuuhintaisen asuntotuotannon edistäminenkin. Eikä voi olla oikein, että viimeksi mainittu on aina se, josta joustetaan.
Itse asiassa ainoa mainituista arvoista, jonka voi nostaa kohtuuhintaisen tuotannon edelle, on vastuullinen ilmastopolitiikka. Tämä ei sitä paitsi itse asiassa ole edes ristiriitaista, koska energiatehokkaammat talot ja asunnot maksavat hieman korkeammista rakentamiskustannuksistaan huolimatta itse itsensä vuosien mittaan takaisin alempina energiakustannuksina.
Osa niistä keinoista, joilla kohtuuhintaisuutta voidaan edistää, on helpompia poliittiselle vasemmistolle, osa oikeistolle, osa ei oikein kenellekään. Jos kuitenkin oikeasti haluamme kohtuullistaa rakennuskustannuksia, niitä on kaikkia uskallettava käyttää. Rusinoita ei voi napsia pullasta, koska jos jokainen saa napsia omansa, niitä ei jää sinne enää lainkaan.
Valtion asuntopoliittinen toimenpideohjelma ja valtion sekä Helsingin seudun kuntien välinen aiesopimus luo useita elementtejä kustannusten alentamiseen ja tätä kautta asuntotuotannon kohtuuhintaistamiseen. Nämä on kuitenkin otettava tosissaan ja niihin on sitouduttava. Kaikkien. Kaikkialla.
Asuntoministeri
Jan Vapaavuori
