Blogi Yleistä

Kannattaa varautua pitkään Brexit-epävarmuuteen

Viikko on kulunut siitä, kun Britannian EU-kansanäänestyksen tulos pöllämystytti puoli maailmaa. Epävarmuus tulevasta – niin taloudessa kuin politiikassa – on edelleen suurta. Britanniassa. Ja muualla. Ja tulee olemaan sitä pitkään.

Näkyvyys tulevaisuuteen on hyvin heikko. Tästä aiheutuu monenmoista haittaa. Taloudellinen epävarmuus on jo lähtökohtaisesti myrkkyä markkinoille. Käytännössä se vähentää investointihalukkuutta ja vaikuttaa tätä kautta kielteisesti talouskehitykseen. Kansantaloudet kärsivät, työttömyys lisääntyy, hyvinvointi laskee. Poliittinen epävarmuus puolestaan lamauttaa päätöksentekoa. Tämäkin heijastuu kielteisesti talouteen. Ja toki moneen muuhun.

Moni toivoo, että Britannia etenisi hankkeessaan ripeästi. Moni oppinut ja korkeassa asemassa olevakin on tässä kuitenkin syyllistynyt täysin epärealistisiin oletuksiin ja odotuksiin.

Pääministeri David Cameronin odotettiin tuovan maansa eroilmoituksen jo tällä viikolla pidettyyn EU:n huippukokoukseen. Se ei kuitenkaan mitenkään olisi ollut mahdollista. Cameronilla ei yksinkertaisesti ollut valtuuksia tällaiseen, eikä näitä valtuuksia ole edes Britannian hallituksella. Brittien kansanäänestys ei sellaisenaan ollut juridisesti sitova. Maan valtiosäännön mukaan vain sen parlamentilla on – halutessaan kunnioittaa neuvoa-antavan kansanäänestyksen tulosta – oikeus päättää eroilmoituksen jättämisestä.

On oletettavaa – vaikkakaan ei varmaa – että brittiparlamentti tulee tällaisen päätöksen tekemään. Sitä varten se tarvitsee, kuten tarvitsisi Suomessakin, tätä koskevan esityksen maan hallitukselta. Tällaisia esityksiä taas ei rustata käden käänteessä, vaikka halua olisikin. Ei ainakaan näin isoista asioista. Suomessa yksinkertaisiakin lakiesityksiä valmistellaan kuukausitolkulla.

Pääministeri Cameron on ilmoittanut eroavansa, ja että eroilmoitusprosessin eteenpäin vieminen kuuluu Britannian tulevalle hallitukselle. Tämä on kansanäänestyksessä kirvelevän tappion kärsineen Cameronin kannalta luontevaa ja ymmärrettävää. On loogista, että prosessin jatkoaskelten määrittäminen kuuluu eroa ajaneille ja kansanäänestyksessä voiton saavuttaneille.

Britanniassa tarvitaan siis uusi hallitus, jotta prosessi voitaisiin edes käynnistää. Yleisesti on spekuloitu hallitusvastuun siirtyvän syyskuussa tai lokakuussa. Saa nähdä. Maassa niin hallitseva konservatiivipuolue kuin opposition muodostava työväenpuolue ovat sekasortoisessa tilassa. Uuden ja varsinkin uuden toimintakykyisen hallituksen pystyttäminen voi olla todella tuskaista. Espanjassa oltiin juuri puoli vuotta käytännössä ilman toimintakykyistä hallitusta, Belgiassa jokin aika sitten yli vuosi – paljon vähäisemmistä syistä.

Ja vaikka uusi hallitus tolpilleen saataisiinkin, ongelmat eivät lopu siihen. EU:n perussopimusten mukaan eroilmoituksen jättämisestä seuraa korkeintaan kahden vuoden pituinen neuvottelujakso, minä aikana eroavan maan suhteesta unioniin tulisi sopia. Tätä ajanjaksoa voi pidentää, mutta vain jäsenmaiden yksimielisellä päätöksellä. Britit ovat olleet unionin jäseniä yli 40 vuotta. Sovittavia asioita on järjettömän paljon. Ja mikä vielä olennaisempaa: ennen erilaisten yksityiskohtien viidakkoon sukeltamista pitäisi olla käsitys siitä, miltä pohjalta Britannian ja jäljelle jäävän unionin suhde muodostetaan. Tästä kenelläkään ei taida oikeasti olla käsitystäkään, vaikka useampikin on jo ilmoille erilaisia malleja heitellyt.

Käytännössä seuraavan brittihallituksen, jos ja kun se joskus aikaansaadaan, pitäisi ensin päästä keskenään yhteisymmärrykseen tästä tavoiteltavasta perusratkaisusta. Sitä ennen heillä ei ole mitään järkeä kiirehtiä eroilmoitusta jättämään. Ei tule olemaan helppoa. Tämän jälkeen päätösesitys on saatava läpi brittiparlamentista. Ei tule olemaan helppoa sekään.

EU on ilmoittanut, ettei se suostu käymään mitään tunnustelevia neuvotteluja ennen eroilmoituksen vastaanottamista. Tämä on loogista, mutta ei tietty jouduta prosessia. Toki voidaan kysyä kenen kanssa tällaisia tunnusteluja voisi harjoittaa.

On monta syytä olla jouduttamatta prosessia ja monia, joiden etu tämä on. Niidenkin, jotka kiirehtimistä eniten haikailevat, on kuitenkin ymmärrettävä realiteetit, erilaisista perustustuslaillisista peruskysymyksistä käytännön politiikanteon lainalaisuuksiin.

Britanniassa tarvitaan uusi ja toimintakykyinen hallitus, tämän hallituksen käsitys tavoiteltavasta perusratkaisusta, tämän pohjalle rakennettu esitys brittiparlamentille ja tämän hyväksyvä käsittely, ennen kuin eroilmoitus voidaan Brysseliin kiikuttaa. Kukaan ei tiedä kauanko tämä kestää. Todennäköisempää kuitenkin on, että puhutaan kuukausista tai vuosista kuin päivistä tai viikoista – tai tunneista, kuten hätäisimmät kuvittelivat.

Ja kuten sanottu, varsinaiset eroneuvottelut, jos sinne saakka joku päivä päästään, tulevat olemaan vaikeammat ja vaativammat kuin ehkä minkään asian neuvotteleminen koskaan ja missään.

Euroopassa ja Euroopalla meni huonosti jo ennen brittien kansanäänestystä. Sen joka tapauksessa synnyttämä pitkäkestoinen epävarmuus vain lisää vaikeuskerrointa. Jos joskus, niin nyt, tarvittaisiin epävakautta vähentävää ja vakautta lisäävää päätöksentekoa niin unionissa kuin sen jäsenvaltioissa. Tässä ajassa on vaikea keksiä mitään typerämpää ja vastuuttomampaa kuin vaikkapa se, että joku istuva ulkoministeri ryhtyisi ääneen haaveilemaan uusilla eroäänestyksillä joissain muissa maissa ja flirttailemaan tällaisilla ajatuksilla.