Puheet Yleistä

Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan alumniseminaari

Oikeus asumiseen ihmisoikeutena

Hyvät alumniseminaarin osanottajat,

Ihmisoikeudet, etenkin taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet, ovat monin sitein riippuvaisia toisistaan. Yksi ei toteudu täysimääräisesti ilman toista. Näin on myös asumisen laita.

Vaikka oikeus asuntoon on ihmisoikeus an sich, asunnon olemassaolo on keskeinen edellytys myös monen muun ihmisoikeuden toteutumiselle. Minun on vaikeaa kuvitella, kuinka kukaan voisi täysimääräisesti nauttia oikeudestaan esimerkiksi turvallisuuteen, terveyteen, tyydyttävään elintasoon tai yksityiselämään ilman asuntoa. Asunto on edellytys ihmisarvoiselle elämälle.

Oikeus asuntoon on kirjattu tänä päivänä lukuisiin kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin. Esimerkiksi taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 11 artiklassa todetaan, että tyydyttävään elintasoon kuuluu sopiva asunto.

Uudistetussa Euroopan sosiaalisessa peruskirjassa ei ainoastaan mainita oikeutta asuntoon, vaan artiklassa 31 nostetaan esille myös asumisen kohtuutasoisuus ja –hintaisuus. Nämä ovatkin keskeisiä seikkoja oikeuden toteutumisen kannalta. Oikeutta asuntoon ei voida käyttää tehokkaalla tavalla, jos asunnot ovat niin kalliita, ettei ihmisillä ole niihin varaa. Oikeus asuntoon ei myöskään täyty missä tahansa hökkelissä, vaan asunnon kunnolta on oikeus edellyttää tiettyä vähimmäistasoa.

Myös YK:n Ihmisoikeusvaltuutetun alainen taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien komitea on todennut, että kohtuulliseen asumiseen kuuluu paljon muutakin kuin pelkät seinät. Komitean listassa on monia meille itsestään selvän tuntuisia asioita: Asunnossa pitää olla saatavissa puhdasta vettä, lämpöä ja energiaa. Viemärit ja jätehuolto pitää järjestää. Asuntoja ei saa rakentaa saastuneelle maalle. Asumisen pitää olla turvattua eikä laittomia häätöjä tai muuta häirintää voi sallia.

Asunnon pitää olla saavutettavissa hinnan ja rakenteellisten ratkaisujen puolesta niin, että kaikille väestönryhmille löytyy sopiva asunto. Itsestään selviä nämä asiat eivät kuitenkaan ole – eivät kaikille edes Suomessa.

Kaikki Euroopan Unionin jäsenvaltiot ovat hyväksyneet oikeuden asuntoon kansainvälisellä tasolla. Mutta kuten niin usein, elävä todellisuus on tässäkin asiassa jotain muuta. Asumisen oikeus on ympäri maailmaa yhä laajasti laiminlyöty ihmisoikeus. Pelkästään Länsi-Euroopassa on arvioiden mukaan noin kolme miljoonaa asunnotonta, ja määrän uskotaan edelleen kasvavan.

Myös syrjintä kietoutuu asumiseen. Euroopassa etenkin monet vähemmistöt ovat valtaväestöä huonommassa asemassa asuntomarkkinoilla. Monien etnisten vähemmistöryhmien, joista tunnetuin esimerkki lienevät romanit, asema on vaikea. Myös esimerkiksi siirtolaisperheiden, pakolaisten, vapautuvien vankien, mielenterveyskuntoutujien, päihteiden ongelmakäyttäjien ja eräiden vastaavien ryhmien mahdollisuus aidosti käyttää oikeuttaan asumiseen on monta kertaa kyseenalainen. Talouden heilahtelujen myötä myös uudet ryhmät voivat kohdata vaikeuksia asuntomarkkinoilla. Yhteiskunnan turvaverkot päästävät Euroopassakin läpi monia elämän vastoinkäymisissä kamppailevia ihmisiä: työttömyys, avioero, sairaus tai läheisen kuolema voivat kaikki olla sellaisia riskitekijöitä, jotka voivat heiluttaa ihmisen asumisturvaa.

Positiivista on, että asunnottomuus ja siihen liittyvät ongelmat eivät valtaosassa Eurooppaa ole vaiettu ihmisoikeusloukkaus. Ongelma tiedostetaan ja siitä käydään laaja-alaista keskustelua monilla eri foorumeilla. Asian tiedostaminen on muutoksen lähtökohta, mutta muutoksen toteuttamiseen tarvitaan ennen kaikkea tahtoa. Tässä eri valtioiden välillä on eroja – osittain historiallisista, osittain taloudellisista ja osittain asenteellisistakin seikoista johtuen.

Asumiseen liittyvien oikeuksien vahvistaminen on edennyt hyvin eri tavoin eri maissa. Osassa Euroopan maita asumisen oikeus on nostettu perustuslakiin, kuten Belgiassa ja Puolassa. Iso-Britanniassa puolestaan on hiljattain uusittu asunnottomuutta koskeva lainsäädäntö, jonka mukaan jokainen kunta velvoitetaan laatimaan strategia asunnottomuuden vähentämiseksi. Skotlanti on asettanut kansalliseksi tavoitteeksi poistaa asunnottomuus vuoteen 2012 mennessä. Ranska maksaa tiettyjen ehtojen täyttyessä rahallista korvausta ihmisille, joille julkinen valta ei kykene osoittamaan asuntoa.

Suomessa asuminen nousi näkyviin perustuslain tasolle vuoden 1995 perusoikeusuudistuksen yhteydessä. Jo ennen vuotta 1995 oli mahdollista johtaa tulkinnalla asumisen oikeuden aineksia hengen suojaa, oikeutta valita asuinpaikkansa ja kotirauhan suojaa turvanneista hallitusmuodon säännöksistä.

Nykyisen perustuslain mukaan jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimentuloon ja huolenpitoon. Perustuslain 19 §:n 4 momentin mukaan julkisen vallan tehtävänä on edistää jokaisen oikeutta asuntoon ja tukea asumisen omatoimista järjestämistä. Julkisen vallan tulee lisäksi turvata jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut.

Laki asunto-olojen kehittämisestä määrää, että kunnan on huolehdittava siitä, että toimenpiteet asunto-olojen kehittämiseksi suunnataan erityisesti asunnottomien ja puutteellisesti asuvien asumisolojen parantamiseen. Kunnan tulee kehittää asunto-oloja alueellaan siten, että sellaiselle asunnottomaksi joutuneelle kuntalaiselle, joka ei ilman kohtuuttomia vaikeuksia kykene omatoimisesti hankkimaan asuntoa, voidaan järjestää kohtuulliset asumisolot.

YK:n taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevan sopimuksen mukaan sopimusvaltio sitoutuu täysimääräisesti käytettävissä olevien voimavarojensa mukaan ryhtymään toimenpiteisiin kaikin soveltuvin keinoin ja varsinkin lainsäädäntötoimenpitein yleissopimuksessa tunnustettujen oikeuksien toteuttamiseksi asteittain kokonaisuudessaan. Sopimuksessa tunnustetaan siis asteittainen progressio oikeuksien toteuttamisessa, mutta samalla edellytetään käytettävissä olevien voimavarojen maksimaalista hyödyntämistä.

Hallituksen käynnistämä pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelma on hyvä esimerkki TSS – sopimuksen toteuttamisesta. Tavoitteena on pitkäaikaisasunnottomuuden puolittaminen vuoteen 2011 mennessä ja edellytysten luominen seuraavalla hallituskaudella pitkäaikaisasunnottomuuden poistamiseen kokonaan. Valtio on yhdessä kymmenen suurimman kaupunkimme kanssa solminut aiesopimukset, joissa osoitetaan lähes 200 miljoonaa euroa julkista tukea investointeina asuntojen rakentamiseen ja hankintaan sekä tukihenkilöiden palkkaukseen konkreettisissa, yhteisesti sovituissa hankkeissa. Tavoitteena on myös merkittävästi tehostaa asunnottomuuden ennaltaehkäisyä. Hankkeen haasteellisuutta kuvaa se, että asunnottomuutta ei tiettävästi ole onnistuttu kokonaan poistamaan yhdessäkään maassa.

Vaikka asunnottomien määrä on viime vuosikymmeninä tasaisesti laskenut, asunnottomana on Suomessa edelleen yli 7000 ihmistä. Näistä jokainen on liikaa. Suomessa pitkäaikaisasunnottomat ovat asumisen suhteen syrjäytynein ryhmä. Pitkäaikaisasunnottomalla tarkoitetaan henkilöä, jonka asunnottomuus on pitkittynyt tai uhkaa pitkittyä sosiaalisten tai terveydellisten syiden vuoksi. Asunnottomuus on pitkäaikaista, kun se on kestänyt vähintään vuoden tai henkilö on ollut toistuvasti asunnottomana viimeisen kolmen vuoden aikana. He ovat myös vaikeimmin asutettava ryhmä, sillä pitkäaikaiseen asunnottomuuteen johtaneet ongelmat ovat yleensä syviä ja moninaisia. Tyypillisesti taustalla on vaikeita päihde- ja mielenterveysongelmia. Pelkkä asunnon tarjoaminen ei ratkaise tai poista näitä ongelmia, vaan ilman apua ongelmat jäävät elämään ja johtavat helposti asunnottomuuskierteeseen. Näiden ihmisten pysyvä asuttaminen edellyttää siksi heidän kokonaistilanteensa huomioimista eli myös tarvittavien sosiaali- ja terveyspalvelujen tarjonnan varmistamista.

Eri ihmisoikeuksien toteutumisen keskinäisriippuvuus käykin erittäin selvästi ilmi juuri pitkäaikaisasunnottomien kohdalla. Asuminen, terveyspalvelut ja sosiaalipalvelut kietoutuvat yhteen. Olisin kuitenkin valmis väittämään, että asunto on useimmiten peruslähtökohta muidenkin oikeuksien täysimääräiselle toteutumiselle. Harvalla lienee esimerkiksi voimia ja mahdollisuutta raitistua ja tervehtyä – tai ylipäätään edes säilyttää terveyttään – kadulla, saatikka käydä töissä, opiskella taikka osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan, jos asuntona on roskakatos, rappukäytävä tai maja metsässä.

Perustuslaista löytyy selkeä ohjenuora asunnottomuuden ratkaisumallien tasolle. Perustuslaki turvaa kansalaisille kotirauhan ja yksityisyyden suojan. Tätä kriteeriä ei majoitus- ja ravitsemisliikkeistä annetun asetuksen mukainen asuntolatoiminta täytä. Korkein hallinto-oikeus on ottanut kantaa yksityisyyden suojan toteutumiseen hoitolaitoksissa ja asumispalveluissa. KHO:n päätöksen mukaan asumisen muodosta riippumatta jokaisen oikeus yksityisyyteen on perusoikeus. Siten kahden toisilleen tuntemattoman henkilön sijoittamista samaan huoneeseen ei voida pitää hyväksyttävänä. Kuten asunnottomuusohjelman perusteita pohtineen ”neljän viisaan” ryhmä totesi, jokaisella tulisi olla oikeus omaan nimeen omassa ovessa.

Hyvät naiset ja herrat,

Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Eri ihmis- ja perusoikeudet ovat sidoksissa toisiinsa, aivan kuten yhteiskunnan eri toiminnot riippuvat toisistaan. Asumisella ja toimivilla asuntomarkkinoilla on yhä suurempi merkitys paitsi yksilön myös koko yhteiskunnan kannalta.
Kansallinen menestys lepää lukuisten pilarien päällä – jos yksi pilareista pettää, muutkaan eivät kauaa jaksa painon alla. Asuntopolitiikka vaikuttaa niin talouteen, työllisyyteen, kestävään kehitykseen kuin yhdyskuntarakenteen muotoutumiseen.

Kohtuuhintainen asuminen ja siihen kytkeytyvä julkisen vallan tukema asuntorakentaminen ovat olleet keskeinen väline taloudellisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin rakentamisessa koko toisen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa. Asuntopolitiikka onkin laaja-alainen työkalu yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden takaamiseksi. Ja mitä huonommista ajoista on kyse, sitä suuremmaksi sen merkitys muodostuu.