Puheet

Helsingin kaupunginvaltuusto, Vanhuspalveluohjelma

Arvoisa puheenjohtaja, Ärade fru ordförande,

Vanhuspalveluohjelma on valmisteltu sosiaaliviraston ja terveyskeskuksen sekä kummankin toimialan lautakuntien yhteistyönä. Tällainen poikkihallinnollinen työskentely ei kaupungissamme ole ollut täysin tavanomaista ja on siksi epäilemättä ollut haastavaa. Olen silti vakuuttunut siitä, että se on ollut tarpeellista. Ikäihmisten elämää koskettavat asiat eivät noudattele hallinnollisia sektorirajoja. Ne eivät myöskään rajoitu sosiaaliviraston ja terveyskeskuksen toimialoille. Päinvastoin; ne kattavat koko elämän kirjon ja tätä kirjoa vastaavat kaupungin toiminnot ja palvelut. Vanhuspalveluohjelmalla on liittymäpinnat kaupungin muihin strategioihin ja ohjelmiin. Ikäihmisten näkökulma tuleekin pitää mukana muun muassa kaavoitukseen, rakentamiseen ja turvallisuuteen liittyviä päätöksiä tehtäessä.

Tällaista poikkihallinnollista näkökulmaa, johon pääkaupunkiseudun tiivistyvä yhteistyö läheisesti linkittyy, soisi käytettävän jatkossa enemmänkin – kaikista siihen liittyvistä haasteista huolimatta.

Vanhuspalveluohjelma on strateginen asiakirja. Asiaa kaupunginhallituksessa käsiteltäessä käytiin pitkä keskustelu erityisesti siitä, kuinka yksityiskohtainen ja konkreettinen tällaisen asiakirjan tulisi olla. Samalla kiinnitettiin aiheellista huomiota kaupungin eri strategioiden yhteismitattomuuteen. Haaste ei ole yksinkertainen. Toisaalta strategian pitää antaa soveltajilleen riittävästi liikkumatilaa. Liian yksityiskohtaisten keinojen betonointi valtuustotasolla ei välttämättä ole hyväksi tavoitteiden saavuttamiselle. Toisaalta on selvää, ettei se myöskään voi olla liian ympäripyöreä ja julistuksenomainen. Olennaista on, että valtuuston hyväksymä strategia myös tosiasiallisesti ohjaa kaupungin toimintaa. Eri ohjelmien ja strategioiden erilaisuudesta ei myöskään varmaan koskaan päästä eroon. Eri alueilla strategiat ovat jo luonteeltaan erilaisia. Eri hallintokunnissa on myös toisistaan poikkeavia kulttuureja, joita ei aina kannata edes yrittää pusertaa samaan muottiin.

Vanhuspalveluohjelma muuttui kaupunginhallituksen käsittelyssä olennaisesti konkreettisempaan suuntaan. Ohjelmaa toteuttavien viranhaltijoiden ja luottamushenkilöiden tulee tästä huolimatta pitää huoli siitä, että he eivät sido käsiään vain ohjelmassa määritettyihin keinoihin, vaan ovat avoimia myös sellaisille palveluinnovaatioille, jotka tässä yhteydessä ovat jääneet vähemmälle huomiolle tai jotka vielä odottavat löytämistään.

Arvoisa puheenjohtaja,

Suomi ikääntyy. Myös Helsinki ikääntyy, vaikkakin muuta maata verkkaisemmin. Tuoreiden väestöennusteiden mukaan 65 vuotta täyttäneiden osuus nousee Helsingissä vuoden 2004 noin 14 %:sta noin 22 %:iin vuonna 2030. Suhteessa työikäiseen väestöön ikäihmisten osuus ei kuitenkaan ole eikä ennusteiden mukaan tule olemaan niin suuri kuin muualla Suomessa. Huoltosuhteemme on siis muuta maata parempi. Tämä meille edullinen kehityssuunta on pystyttävä säilyttämään, sillä se luo pohjan selviytymisstrategiallemme. Tämän takia on tärkeätä, että lapsiperheiden suosimista asuntopolitiikassamme jatketaan – tämä on nimittäin myös helsinkiläisten ikäihmisten etu.

Ikääntymiskehitys on kaikesta huolimatta myös täällä Helsingissä pitkällä tähtäimellä varsin merkittävää. Silti meillä ei ole syytä liioitella sen seurauksia. Helsingillä on monin tavoin hyvät mahdollisuudet selvitä väestörakenteen muutoksen mukanaan tuomista haasteista. Kasvava seniorijoukko on myös nähtävä kaupungille uutena voimavarana. Ikääntymisen kasvu painottuukin lähivuosina 65-74 vuotiaisiin, jotka ovat vielä varsin toimintakykyisiä ja yhä pidempään työelämässä. On myös hyvä huomata, että tämän päivän ja huomisen ikäihmiset ovat monin osin paremmassa taloudellisessa tilanteessa kuin mihin olemme tottuneet. Ei ole lainkaan poissuljettua, että jatkossa nämä ”nuoret ikäihmiset” tai ainakin iso osa heistä luokitellaan kaupungissa kovasti kaipaamiksemme ns. hyviksi veronmaksajiksi.

Palveluiden tarve kasvaa merkittävästi yleensä vasta yli 75-vuotiailla tai vasta yli 80-vuotiailla. Tämän ikäryhmän osuuden jyrkempi kasvu ajoittuu vasta vuoden 2020 jälkeiseen aikaan. Meillä on tähän vielä paljon aikaa ja siksi erinomainen mahdollisuus toimia ennakoivasti ja vaikuttaa siihen, millainen vaikkapa tätä nykyä 60-vuotiaiden palveluiden tarve on kymmenen tai viidentoista vuoden päästä. Ennaltaehkäisevän toiminnan sekä ikäihmisten toimintakyvyn ylläpitämisen ja vahvistamisen korostaminen on tästäkin syystä oikea valinta. Samalla on selvää, että ikäihmisten – kuten muidenkin ikäryhmien -palvelut voidaan ja ne myös tulee järjestää vaikuttavammin ja kustannustehokkaammin käyttäen entistä enemmän hyväksi yksityisen ja kolmannen sektorin tarjoamia mahdollisuuksia.

Vähättelemättä lainkaan ikäihmisten keskuudessa paikoin esiintyviä huomattaviakin toimeentulo-ongelmia uskon, että ikäihmisten suurin murhe on yksinäisyys ja pahin pelko se, ettei enää pärjää omassa kodissa. Toimintakykyinen ja mahdollisimman itsenäinen vanhuus on ennen kaikkea inhimillisesti, mutta myös palvelutarjonnan kestokyvyn kannalta, hyvä ja tavoiteltava tila. Se, että vanhus pystyy pitempään selviytymään kotonaan, on usein aito win-win-tilanne. Silti on olennaista, että myös jokaista ikäihmistä kohdellaan yksilönä. Elämäntilanne tai palvelukonsepti, joka sopii yhdelle, ei välttämättä ole paras toiselle. Myös vanhemmilla ikäpolvilla tulee olla aitoja valinnanmahdollisuuksia, joita yhteiskunnan tulee omilla toimillaan tukea.

Kaikesta edellä sanotusta seuraa, että kaupungin kannattaa ja sen pitää vahvasti panostaa erityisesti kotipalveluun ja kotisairaanhoitoon. Kotisairaalan ja yleisemmin hoitoalan ammattilaisten kotikäyntien ja liikkuvuuden tärkeyttä on tässä yhteydessä myös hyvä korostaa. Nämä ovat tärkeitä strategisia linjavalintoja ja ne pitää ottaa vakavissaan.

Yhteiskunnan kokonaisvaltaista vastuuta ei kuitenkaan pidä ylikorostaa. Ihmisten ikääntyessä ja ikäihmisten määrän kasvaessa meidän tulee vakavasti tarkastella myös omia arvostuksiamme ja asenteitamme. Yksilön vastuuta itsestään ja lähimmäisistään ei voi ainakaan lähtökohtaisesti ulkoistaa yhteiskunnalle. Yhteisöllisyys on nostettava uudelleen kunniaan. Ajattelutapa, jossa lähin omainen on viranomainen, ei ole sen paremmin palveluja tarvitsevan vanhuksen kuin yhteiskunnankaan etu. Aivan samalla tavalla kun korostamme vanhempien vastuuta lapsistaan, meidän on uskallettava puhua lasten vastuusta ikääntyvistä vanhemmistaan.

Yksinäinen vanhus kaipaa juttuseuraa, eikä parempaa juttuseuraa kuin omat omaiset ja muut läheiset voine keksiä. Sellainen ikäihminen, jolla on vaikeuksia selviytyä omassa kodissaan puolestaan kaipaa apua omiin arkiaskareisiinsa, eikä tässäkään suhteessa taida vanhukselle mieluisampaa apua olla kuin se, mitä hän voisi saada omilta lapsiltaan tai muilta läheisiltä. Kaikille tämä ei ole paras ratkaisu, eikä se onnistu kaikissa tapauksissa, mutta olen varma, että kaikissa niissä tapauksissa, joissa se on mahdollista, kaikki voittaisivat. Jokainen ikäihminen on ennen kaikkea tunteva yksilö, ei tilastoyksikkö yhteiskunnan palvelukokonaisuudessa.

Ju äldre eller svagare människan blir desto större är hennes behov att få basservice på sitt eget modersmål. Då krafterna, till exempel på grund av ålder, börjar avta minskar människans förmåga att kommunicera till och med på sitt eget språk, för att inte tala om sin förmåga att klara sig på det så kallade andra inhemska. Trots den nya språklagen och trots huvudstadens långvariga tvåspråkighet finns det ännu mycket vi måste förbättra på den här sektorn. Till exempel vår vårdpersonals förmåga att betjäna på svenska är på sina ställen olovligt svag.

Min egen Mor, som invandrade från Sverige, tillbringade för ett par år sedan sina sista veckor på Jorv sjukhus intensivavdelning. Kommunikationen med läkarna som skötte henne lyckades just och just på svenska, men den övriga vårdpersonalen talade konsekvent finska trots att det hade försäkrats dem att min Mor hade en synnerligen begränsad förmåga att förstå dem. Mina egna och min brors dagliga besök på sjukhuset började regelbundet med det att vi blev tvungna att tolka åt vår mor allt det som personalen under dagen hade försökt berätta. Ju svagare min mor blev, desto större blev den andliga smärta hon kände av det att hon inte förstod vad man försökte säga henne.

Själv hamnade jag i en synnerligen underlig situation, då min uppgift blev att i stället för den anställda personalen berätta åt patienten, vilket hennes tillstånd är, vilka ingrepp som gjorts, görs och kommer att göras.

Det här hände i Esbo och inom specialsjukvården, men det kunde likaväl ha hänt i Helsingfors inom åldringsvården. I själva verket är jag ganska säker att sådant här nästan dagligen händer hos oss. Trots det får sådant inte förekomma. För min egen del vill jag med allvar vädja till ledningen för social- och hälsovårdsväsendet för de svenskspråkiga åldringarnas och sjukas rätt till vård och service på sitt modersmål och att detta på riktigt tas på allvar.