Uutiset Yleistä

Heja, Sverige! Mitä Suomi voisi oppia Ruotsilta politiikassa ja taloudessa (ja urheilussa)?, EVA:n raportti

Ammattilaisten hommaa
Ruotsissa politiikka on periaatteellisempaa, ammattimaisempaa ja ideologisempaa

– Ruotsin keskustelukulttuuri on terveempää ja politiikassa vähemmän pintakuohua.

– Listavaalijärjestelmä tekee Ruotsin politiikasta ammattimaisempaa. Tähdenlennot puuttuvat ja julkkistenkin on ensin meritoiduttava politiikassa.

– Blokkijako turvaa äänestäjän kuluttajansuojan. Kansalainen tietää, millaiselle hallitukselle äänensä antaa.

– Pääministerin asema on vahva, eikä Ruotsissa arvuutella kuka politiikkaa johtaa. Hallitus on yhtenäinen eikä kokoelma ministereitä.

– Suomessakin hallituksesta pitäisi tehdä enemmän konserni ja
vähemmän solistijoukko.

Ruotsissa asioihin suhtaudutaan iloisesti, Suomessa vallitseva tunnetila on melankolia.

Ruotsi on saanut nauttia yhtäjaksoisesta rauhantilasta yli 200 vuotta. Suomessa sen sijaan sodat heijastuvat edelleen kaikkeen tekemiseemme. Ruotsilla ei ole ollut välittömiä uhkia sitten Suomen sodan (1808-09), paitsi jossain määrin toisen maailmansodan aikana.

Ruotsi on kuningaskunta, Suomi tasavalta. Ruotsissa on listavaali,
Suomessa yksi maailman pisimmälle viedyistä henkilövaalijärjestelmistä. Ruotsissa on selkeä ideologinen blokkijako keskusta-oikeiston ja vasemmiston välillä. Suomessa kuka tahansa on valmis hallitukseen kenen tahansa kanssa. Ruotsissa pääministeri johtaa hallitusta ja koko maata, Suomessa jokainen ministeri johtaa itseään.

”Hyvin menee, mutta menköön”

Vuonna 2009 Suomi ja Ruotsi muistelivat juhlallisesti ja moneen otteeseen kansakuntien 200 vuotta aiemmin tapahtunutta eroa vuonna 1809. Vuosijuhlissa ruotsalaiset nostivat maljaa meitä ahkerammin ja iloisemmin – siitä huolimatta, että heille kyse oli valtakunnan itäisen osan menettämisestä, meille taas virstanpylväästä kohti itsenäistä isänmaata. Jos roolit olisivat olleet toisinpäin, juhlat olisivat saattaneet jäädä pitämättä.

Yleispositiivisuus, huomaavaisuus, suvaitsevaisuus, välittäminen ja tasa-arvo ovat Ruotsissa korkeammassa kurssissa kuin meillä. Puhetyylikin on astetta huomaavaisempi, sivistyneempi. Elämänilo, livsglädje, leimaa Ruotsia ja ruotsalaisia.

Ruotsissa elämä ja kaikki siihen liittyvä, jopa politiikka, on lähtökohtaisesti iloinen asia. Vieraillessani keväällä 2011 valtiovarainministeri Jyrki Kataisen kanssa Tukholmassa, Ruotsin valtiovarainministeri Anders Borg ihmetteli meille ääneen millaisen kansallisen depression olemme saaneet luoduksi, huolimatta talouden suhteellisen hyvistä tunnusluvuista. Ruotsissa, jossa numerot eivät olennaisesti poikenneet Suomesta, tunnelma oli täysin päinvastainen.

Kansanluonteen erot näkyvät monessa muussakin. Ruotsilla ei ole minkäänlaista alemmuuskompleksia, pikemminkin päinvastoin. Ruotsi kiertää maailmalla opettamassa muita kansoja, suomalaiset pyytävät edelleen anteeksi omaa olemassaoloaan, vaikka EU-jäsenyytemme ja
taloudellinen menestyksemme ovatkin vahvistaneet kansallista itsetuntoamme.

Ruotsalaiset suhtautuvat suomalaisiin sympaattisemmin kuin me heihin – siitä huolimatta, että suomalaisvankien määrä ruotsalaisvankiloissa ylittää mennen tulleen ruotsalaisvankien määrän Suomessa.

Vinoillessamme vierastamastamme ruotsalaisesta diskuteerauskulttuurista unohdamme helposti, että sekin on myönteinen prosessi. Itse asiassa pohdiskelu ja fundeeraus ovat suosiossa molemmissa maissa. Ruotsissa sillä tarkoitetaan kaikkien mukaan ottamista, Suomessa yleistä arvuuttelua siitä, mitähän viisasta Koivisto tai Niinistö kryptisellä puheenvuorollaan tällä kertaa oikein tarkoitti. Samalla kun Ruotsissa ollaan hyviä sitouttamaan joukkoja yhteisiin päämääriin, ruotsalaiset ihailevat mutkattomampaa suomalaista päätöksentekokykyä ja vastuunkannon mentaliteettia.

Historiaa ja vaurautta

Kun Suomi on sinnikkäällä puurtamisella noussut kansakunnaksi kansakuntien joukkoon, Ruotsi on ollut siellä jo ammoisista ajoista alkaen. Ruotsissa on syöty katetuissa pöydissä haarukalla ja veitsellä, kun meillä vielä isommalla joukolla tavattiin aakkosia.

Historia, perinne ja traditiot näkyvät.

Suurvaltahistoriasta huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – ulko- ja sisäpolitiikka eivät Ruotsissa ole samalla tavalla kietoutuneet toisiinsa kuin Suomessa. Ruotsissa ulkopolitiikkaa ei ole käytetty, eikä käytetä lyömäaseena sisäpolitiikassa. Ruotsissa ulkopoliittinen keskustelukulttuuri on olennaisesti meitä luontevampaa, arkipäiväisempää, terveempää. Tämä ei ole estänyt sitä, että olemme keskeisissä ulko- ja turvallisuuspoliittisissa valintatilanteissa päätyneet hyvinkin samankaltaisiin ratkaisuihin.

Toki Ruotsissa ulkopolitiikassa ei ole kyse fundamentaalisista kansakunnan kohtalonkysymyksistä samalla tavalla kuin meillä. Toisaalta poliittinen korrektius on länsinaapurissa meitä suurempi hyve muutoinkin.

Suomessa idänkaupan ja siihen liittyvien devalvaatioiden pitkä historia on jättänyt jälkensä poliitikkojen ja elinkeinoelämän keskinäiseen suhteeseen. Poliittisen ja taloudellisen eliittimme kanssakäyminen on Ruotsia vahvempaa sekä intensiteetiltään että luontevuudeltaan, mutta myös epäterveiden piirteidensä osalta.

Ruotsista puuttuvat tupot ja korpilammet. Riippumattomuus etujärjestöistä on suurempaa kuin meillä, poikkeuksena sosialidemokraattien ja LO:n symbioottinen suhde.

Kunniakas kansallinen historia yhdistää sekä Suomea että Ruotsia. Ruotsille ja ruotsalaisille itsenäisyys on kuitenkin itsestäänselvyys, Suomessa itsenäisyyden turvanneet sotasankaruudet korostuvat useamman kerran vuodessa. Maanpuolustustahto on meillä olennaisesti naapuria vahvempi.

Rauhaisasta historiasta sekä jo vuosisatoja kestäneestä menestyksestä Ruotsissa muistuttaa yleinen vauraus. Talouden kilpailukykymittareilla olemme viimeiset 20 vuotta pärjänneet Ruotsille, mutta yhteiskunnan kumuloituneessa hyvinvoinnissa jäämme merkittävästi jälkeen.

Kun kasautunut hyvinvointi yhdistyy Ruotsissa Suomea järjestelmällisempään ja pitkäaikaisempaan sosiaalisen tukiverkon rakentamiseen, astetta avarakatseisempaan yhteisöllisyyteen ja positiivisempaan mielenlaatuun, seurauksena on pienempi ”unohdettu kansa”.

Asialla on monenlaisia ja moniulotteisia poliittisia piilovaikutuksia. Oman populistisen jytkynsä ovat toki ruotsalaisetkin kokeneet. Sen voimakkuus jäi kuitenkin dramaattisesti meitä laimeammaksi. Ilmiöön myös suhtauduttiin aivan eri tavalla, suurella tunteella ja vielä suuremmalla periaatteellisuudella.

Periaatteellisuus yhdistää

Kun Suomessa ollaan korostetun pragmaattisia, Ruotsissa periaatteellisuus on vahvassa huudossa. Konsensus kansankodin vertaansa vailla olevasta hienoudesta on laajaa. Hyvinvointivaltion käsite on Ruotsissa laajempi kuin Suomessa.

Ruotsin syksyn 2010 vaaleissa vaa’ankielen asemaan nousi populistinen Ruotsidemokraatit. Runsas puoli vuotta myöhemmin Perussuomalaiset ravisutti Suomen poliittista järjestelmää monin verroin rajummin.

Suomessa vaalitulos järkytti monia, ei kuitenkaan läheskään samalla tavalla kuin Ruotsissa. Kansankodissa moni uskoi, ettei Ruotsiin voisi iskeä se, mikä oli jo arkipäivää muualla.

Ruotsi on pitkään ollut varsin maahanmuuttopositiivinen. Maa on huomattavasti monikulttuurisempi, kansainvälisempi ja suvaitsevampi kuin vaikkapa Suomi. Monille ruotsalaisille tämä on ollut itsestäänselvyys ja jopa ylpeyden aihe. Siksi myös järkytys oli tavallista kovempi, kun Ruotsidemokraatit kaikesta huolimatta nousi parlamenttiin. Ja siis vain noin neljänneksen kannatuksella Soinin perussuomalaisiin verrattuna!

Ruotsin vaalitaistelun aikana molemmat kilpailevat pääallianssit irtisanoutuivat jyrkästi Ruotsidemokraateista. Molemmat kieltäytyivät kategorisesti yhteistyöstä heidän kanssaan. Osa puoluejohtajista vetosi kerta toisensa jälkeen näkyvästi populisteja vastaan. Vaaliyönä yksi puoluejohtajista kieltäytyi suorassa televisio-ohjelmassa jopa menemästä samaan tilaan Ruotsidemokraattien puoluejohtajan kanssa.

Myös media käyttäytyi samoin. Ruotsidemokraatit suljettiin monista vaaliväittelyistä. Heidän mainoksiaan kieltäydyttiin julkaisemasta. Vaalipäivänä maan molemmat iltapäivälehdet käyttivät koko etusivunsa vastustaakseen liikettä. Ja vielä vaalien jälkeenkin kansa riensi toreille osoittamaan mieltään koko liikettä vastaan.

Ruotsissa yksikään muu puolue eikä yksikään merkittävä media flirttaillut populistiliikkeen kanssa. Ei lainkaan. Ero Suomeen on dramaattinen, vaikka populistipuolueita ei voikaan suoraan verrata toisiinsa.

Viehättäviä prinsessoja ja yrmeitä presidenttejä

Kuningaskunta on kuningaskunta ja tasavalta on tasavalta. Tämä näkyy monessa ja monella tavalla.

Ruotsi on vakiintunut parlamentaarinen demokratia, jossa valtionpäämiehen rooli on puhtaasti edustuksellinen. Käytännössä virkaa hoitaa koko kuningasperhe, jonka tehtävänä on ennemminkin aurinkoisen ilmeen tuominen sateiseen syyspäivään kuin sotkeentuminen kansakunnan asioiden hoitamiseen. Kuninkaallinen loisto on myös eräänlainen ilmentymä valtakunnan kunniakkaasta historiasta, muistutus maan suuruudenajoista. Kuningashuoneen kannatus on kuitenkin laskussa ja monet sen koskemattomuuteen liittyvät tabut murtumassa.

Suomessa valtionpäämies on edelleen eräänlainen kansan edustaja vahtimassa ja panemassa järjestykseen muita kansan valitsemia. Hän on kansakunnan isä tai äiti, johon voi luottaa, kun mihinkään muuhun ei enää voi. Presidentin tehtävä ei ole välittää positiivisia tunnetiloja, vaan luvata verta, hikeä ja kyyneliä. Meillä valtionpäämies muistuttaa osaltaan urheasta historiastamme, mutta ennemmin maamme pienuudesta kuin sen suuruudesta.

Presidentti Kekkonen ja kruununprinsessa Victoria ovat tunnettuja hahmoja lahden molemmin puolin. Victoriaan suhtaudutaan kutakuinkin samalla tavalla lahden molemmilla puolilla. Kekkonen on ”Kekkonen” vain Suomessa.

Ruotsalaisuuteen kuuluvat komeat prinssit ja viehättävät prinsessat, suomalaisuuteen yrmeät presidentit. Meillä presidentti on takuumies pahaa maailmaa vastaan, Ruotsissa kuningas on hyvän maailman lähettiläs.

Listavaalijärjestelmä lisää ammattimaisuutta

Ruotsissa eduskuntaan ei valita alusvaatemalleja, juontajia tai urheilusankareita – tai toki voidaan valita, mutta vain ja vasta, jos nämä ovat meritoituneet myös poliittisen järjestelmän sisäisillä taistelukentillä. Listavaalijärjestelmään on sisäänrakennettuna se, että niin yleisjulkkikset, äänikuninkaat ja -kuningattaret kuin poliittiset tähdenlennotkin puuttuvat. Prinsseillä ja prinsessoilla on Ruotsissa eri rooli kuin Suomessa.

Politiikka on tämän myötä Ruotsissa vähemmän henkilöitynyttä, ja silloinkin kun niin käy, henkilöityminen on erilaista. Ruotsissakin osa poliitikoista kekkaloi erilaisilla vastaanotoilla ja niitä seuraavissa iltapäivälehtien kuvakavalkadeissa. Viihdejulkisuuden ja poliittisen menestyksen välinen keskinäisriippuvuus on kuitenkin siinä määrin erilainen, etteivät tikkakisat ja itse kunkin kesälomasuunnitelmista lurittelu ole kovin kiinnostavaa – ei poliitikkojen itsensä, mutta ei myöskään heitä seuraavan median näkökulmasta.

Ruotsissa politiikassa kohoaminen edellyttää puolueen sisäistä nostetta ja nimeä. Valtiopäivien kansanedustajista selkeä enemmistö on tämän takia ammattipoliitikkoja, jotka ovat koulunpenkiltä saakka hakeutuneet ja kouluttautuneet poliittiseen maailmaan. Ilmiö on erityisen selvä poliittisessa vasemmistossa, mutta ulottuu Suomea olennaisesti vahvemmin myös porvarikenttään.

Politiikka on tämän seurauksena Ruotsissa vakavampaa ja pitkäjänteisempää kuin meillä. Itse kunkin on hankittava kannuksensa yhteiskunnallisen päätöksenteon piiristä. Julkisuuden tuoman menestyksen mahdollistamia oikoteitä ei ole tarjolla.

Varsinkin tiedollisella puolella keskiverto ruotsalaisparlamentaarikko on itäistä kollegaansa usein selkeästi edellä. Myös erikoistuminen yhteiskunnallisessa päätöksenteossa on helpompaa. Monelle lahjakkaalle poliitikon alulle annetaan Ruotsissa mahdollisuus ja jopa aktiivisesti kannustetaan toden teolla panostamaan johonkin politiikan sektoriin.

Yhtenä seurauksena järjestelmästä on se, että Ruotsissa on paljon taustalla ahertavia rivikansanedustajia, joita ei tunneta kuin kotiseudulla, jos aina sielläkään. Toisaalta voidaan kysyä, onko tämä ongelma ylipäänsä ja poikkeaako lopputulos sittenkään paljon Suomen tilanteesta.

Blokkijako turvaa äänestäjän kuluttajansuojan

Ruotsissa vaalien jälkeisen hallituksen ohjelma on selvillä jo vaaliyönä. Suomessa vielä muutama viikko vaalien jälkeenkin voi vain enemmän tai vähemmän valistuneesti arvailla, mitä hallitusohjelma mahdollisesti tulee sisältämään. Ruotsissa hallitustunnustelijan ei enää vaalien jälkeen tarvitse julkisesti tiedustella muiden puolueiden kantoja maan tulevaisuuden kannalta keskeisiin linjakysymyksiin.

Kun Ruotsin yhdistynyt porvariallianssi onnistui vuoden 2006 parlamenttivaaleissa päihittämään maata lähes 80 vuotta lähes yhtäjaksoisesti hallinneet sosialidemokraatit, porvarit olivat valmistautuneet hallitusvastuuseensa huolella. Ruotsin porvarit – kokoomus, kansanpuolue, keskusta ja kristillisdemokraatit – olivat rakentaneet yhteistä hallitusohjelmaansa yli vuoden ajan. Ensimmäistä yhteistä budjettiesitystäkin oli pohjustettu pitkään ja hartaasti.

Kun Suomen keskeiset porvaripuolueet, keskusta ja kokoomus, keväällä 2007 voittivat vaalit, ne ryhtyivät kiireen vilkkaa kasaamaan yhteistä hallitusta täysin valmistautumattomina. Vaikka alkuvuoden 2006 presidentinvaaleissa hyvin toiminut yhteistyö olikin yhdistänyt puolueita henkisesti, yhteinen hallitustaival aukesi molemmille osapuolille yllättäen.

Voihan olla, ettei vuodessa saa aikaiseksi sen parempaa hallitusohjelmaa kuin kuukaudessa, mutta ainakin siinä ajassa saa aikaiseksi perusteellisemmin pohditun ja pureskellun yhteisen näkemyksen.

Ehkä tätäkin olennaisempaa oli se, että Ruotsissa porvarien yhteinen manifesti alistettiin kansan arvioitavaksi vaaleissa. Toki Ruotsissakin vaalikampanjassa paketoidaan oma tuote myös mainosmaailman metodein ja välinein, mutta kampanjamateriaali sisältää myös asiallisemman ulottuvuuden. Ruotsissa eri blokit hakevat vaaleissa tukea vakavalla mielellä laadituille poliittisille toimintaohjelmille toisin kuin Suomessa.

Selkeä blokkijako näkyy järjestelmän suurempana ideologisuutena. Äänestäjien kuluttajansuojakin on kunnossa, kun he tietävät millaiselle hallitusohjelmalinjaukselle äänensä antavat. Puolueiden erot tulevat selkeämmin esille. Järjestelmän ennakoitavuus ja harjoitettavan politiikan suunnitelmallisuus korostuvat. Politiikan avoimuus ja rehellisyys voittavat. Valtaan päässeen ryhmittymän tahtotila ohjelmansa toteuttamiseenkin on jo lähtökohtaisesti vahva.
Vallan vaihtuessa myös muutokset voimistuvat. Tämä on luonnollista ja demokratian hengen mukaista.

Blokkijako heijastuu myös siihen tapaan, jolla erilaisia vaalituloksia arvioidaan. Suomessa huomio on suhteellisissa muutoksissa, Ruotsissa absoluuttisissa äänimäärissä ja kannatusosuuksissa. Suomessa hallituksiin valikoidutaan parhaimmillaan – tai pahimmillaan – sillä perusteella miten vaaleissa on menestytty suhteessa edellisiin vaaleihin, vaikka muutokset olisivat faktisesti vähäisiä ja irrelevantteja kokonaiskuvan kannalta, Ruotsissa ideologisesti eheistä blokeista isompi ottaa ohjakset, oli se voittanut tai hävinnyt vaalit, jos se kuitenkin on isompi.

Suomessa pikkupuolueet voivat kutsun kuuluessa hypätä ihan mihin kelkkaan tahansa, Ruotsissa eivät. Kovin suuria pidäkkeitä ei tosin ole maamme isommillakaan kansanliikkeillä.

Blokkipolitiikka ei ole Ruotsissakaan vielä kovin pitkäikäistä. Ruotsissa on pitkä vähemmistöhallitusten perinne (kuten tälläkin erää), mitä ei voi pitää tavoiteltavana suosiollisissakaan olosuhteissa. Lähes skitsofreeninen tilanne syntyy siitä, että etenkin porvarillisen blokin pääpuolueen pitää jopa oman kannatuksensa kustannuksella varoa sitä, ettei mikään allianssipuolue putoa alle 4 prosentin äänikynnyksen.

Vahva pääministeri luo kokonaisvaltaisuutta

Ehkä keskeisin ja samalla jokapäiväiseen politiikan tekemiseen eniten vaikuttava ero maidemme välillä on ruotsalaisen järjestelmän pääministerikeskeisyys, joka käytännössä kumpuaa niin maan valtiomuodosta, listavaalijärjestelmästä kuin blokkimuodostelmasta. Samoista syistä myös oppositiojohtajan asema on selkeämpi ja kiistattomampi kuin meillä.

Listavaalijärjestelmä ja blokkijako korostavat ymmärrettävästi puoluejohtajien ja varsinkin eri blokkien johtajien roolia. Toki Suomessakin puoluejohtajien asema on vahva. Ruotsissa se on kuitenkin vielä astetta vahvempi ja kattavampi. Aivan erityisesti tämä näkyy pääministerin kohdalla. Pääministeri johtaa Ruotsissa puoluettaan, sen ympärille rakentuvaa blokkia ja hallitusta lähtökohtaisesti erittäin vahvalla mandaatilla.

Pääministerin asema on niin vahva, että Ruotsissa tyypillisten vähemmistöhallitustenkin johtajien asema on säännöllisesti kiistattomampi kuin Suomen laajojen enemmistöhallitusten peräsimessä olevien pääministereiden.

Presidentin puuttuminen vahvistaa pääministerin asemaa entisestään. Ruotsissa pääministeri on jo tämän takia sekä sisä- että ulkopolitiikan kiistaton johtaja. Koko poliittinen järjestelmä on siksi selkeämpi, virtaviivaisempi pi ja ennakoitavampi. Ruotsin ulko-, turvallisuus- tai EU-poliittista linjaa ei tarvitse arvuutella. Ruotsille riittää EU-pöydissä yksi lautanen. Obaman, Medvedevin tai Barroson ei tarvitse pohtia keneen hän on Ruotsissa yhteyksissä. Vailla merkitystä ei ole sekään, että tämä vahvistaa myös parlamentin ulkopoliittista asemaa.

Sisäpolitiikassa pääministerikeskeisyys heijastuu johdonmukaisempana toimintana. Ruotsalainen politiikka on meikäläistä versiota kokonaisvaltaisempaa. Ruotsissa hallitus on kokonaisuus, ei joukko yksittäisiä ministereitä. Ruotsissa hallituksella on yhteinen agenda. Yksittäisillä ministereillä on rajallisemmat mahdollisuudet ohjata hallintoa ja viranomaisia.

Ruotsista voi oppia, vaikka sitä ei matkisikaan

Kaikista eroistaan huolimatta Ruotsi on kuitenkin myös samanlainen. Itse asiassa maailmassa tuskin on kahta maata, jotka ovat niin samanlaisia kuin Suomi ja Ruotsi ovat.

Erityisen tärkeää tämä on Suomelle. Erään ulkoministeriön kauppapoliittisen julkaisun sanoin: ”Ellei Ruotsia olisi, se pitäisi keksiä”.

Koska Ruotsi on jo olemassa, eikä sitä siis tarvitse keksiä, siitä kannattaa ottaa oppia. Myös politiikan saralla.

Kuningaskuntaa meistä ei saa tekemälläkään, näyttääpä presidentin vallan parlamentarisoiminenkin olevan vastatuulessa. Lienee myös selvää, ettei Suomessa ole edellytyksiä listavaaliin siirtymisellä lisätä politiikan teon ammattimaisuutta, vähentää sen henkilöitymistä tai hillitä sen kehittymistä entistä pinnallisemmaksi. Ilmeistä on sekin, ettei latu ole auki, eikä hetimiten aukeamassa politiikan ennakoitavuutta, suunnitelmallisuutta ja ideologisuutta tukevalle puoluekentän blokkiutumiselle. Eikä Suomen monipuoluejärjestelmässä ole luontevaa ryhtyä rakentamaan pääministerin kansliasta sellaista massiivista koneistoa, joka Ruotsissa on päässyt kehittymään.

Meillä on silti kaikki syy pohtia, miten voisimme kehittää omaa järjestelmäämme.

Politiikan teon kasvava ammattimaisuus ei olisi Suomessakaan pahasta. Politiikka on vaativa taitolaji, jota ei pidä alistaa viihteellistyvän pintajulkisuuden alttarille. Myös politiikan periaatteellisuutta ja ideologisuutta voisi pyrkiä vahvistamaan.
Politiikka on myös tahtolaji eikä vahingoksi olisi, että äänestäjät paremmin tietäisivät, mitä asioita itse kukin politiikassa ajaa ja edistää.

Hallitustyöskentelyn johdonmukaisuutta, kokonaisvaltaisuutta ja johdonmukaisuutta olisi kaikki syy kehittää joka tapauksessa. Maailma on monimutkainen paikka. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Elävän elämän haasteet, ilot ja murheet eivät kunnioita hallinnon sektorirajoja. Viime aikoina yksittäisen ministerin valta on ylikorostunut. Valta muodollisesti itselle kuuluvien asioiden päättämisestä tulisi kääntää konsernimaisemmaksi ajattelu- ja toimintamalliksi.

Ministerien tulisi olla hallituksen edustajia ministeriöissä, ei toisinpäin. Tämä edellyttää kuitenkin hallitukselta yhteistä agendaa, yhteistä tahtotilaa, yhteistä missiota. Sen lisäksi se edellyttää hallituksen johdon – miten se monipuoluehallituksissa sitten halutaankin määrittää ja ymmärtää – jämäkämpää otetta hallinnonalojen välisissä reviiritaisteluissa.

Ruotsista voi oppia, vaikka sitä ei matkisikaan.