Blogi

Hautala ja Halonen: poliittisen ajoituksen sankarit – vai antisankarit

Politiikan suuria paradokseja on, että huono maku ja tökerö ajoitus eivät aina käänny esittäjiään vastaan. Siksi niitä kannattaa – ainakin joidenkin mielestä – toisinaan käyttää poliittisen ilmaisun tarkoituksellisena tehokeinona.

Vihreiden Heidi Hautala kohahdutti 100-vuotisjuhliaan viettänyttä eduskuntaa arvostelemalla rajusti Venäjää ja sen demokratian tilaa. Presidentti Tarja Halonen puolestaan on viime aikoina kritisoinut EU:n perustuslaillisen sopimuksen ratifioinnin mielekkyyttä.

Sekä Hautalan että Halosen lausunnoissa on sinänsä älyllistäkin pohjaa. Venäjän demokraattinen kehitys ei ole edistynyt parhaalla mahdollisella tavalla. Suomettumisen jälkeisessä ajassa huomion kiinnittäminen tähän on luontevaa, olkoonkin että Hautalan kritiikki meni aika lailla överiksi. Perustuslaillisen sopimuksen ratifiointi taas on mitä komplisoiduin kysymys – hyviä argumentteja on löydettävissä sekä sen puolesta että sitä vastaan. Hautalan ja Halosen ulostulojen ongelmana ei olekaan niiden sisältö, vaan niiden ajoitus.

Eduskunnan 100-vuotisjuhlaistunto oli seremoniallinen tapahtuma, jossa merkittävien ulkomaisten vieraiden läsnä ollessa juhlittiin 100-vuotista yleistä ja yhteistä äänioikeutta. Kaikkien tiedossa oli – tai olisi pitänyt olla – että juhlaistunnossa pidetään tilaisuuden arvoon ja luonteeseen sopivia juhlapuheita.

On sinänsä totta, että sananvapaus on turvattu perustuslaissa, ja että perustuslaki ei edellytä ihmisten käyttäytyvän tahdikkaasti ja sivistyneesti. Ei sekään rikos ole, että anopin 70-vuotisjuhlilla haukkuu lyttyyn paikalle kunniavieraaksi saapuneen paikallisen kirkkoherran. Näin ei kuitenkaan yleensä toimita.

Onneksi yhden pienehkön oppositiopuolueen ryhmäjohtajan puheesta ei tehdä laajempia arvioita kansakuntamme sivistyksen yleisestä tilasta.

EU:n perustuslakisopimuksen mahdollisesta ratifioinnista on Suomessa puhuttu jo runsaan vuoden ajan. Hallituksen antaessa viime marraskuussa asiasta selonteon eduskunnalle pääministeri Vanhanen toivoi eduskunnalta selkeäsanaista viestiä sen valmiudesta ratifioida perustuslakisopimus. Asiaa käsiteltiinkin – puolen vuoden ajan – minkä aikana vähitellen vahvistui näkemys ratifioinnin mielekkyydestä.

Vasta sen jälkeen kun eduskunta oli jo usean valiokunnan ja useimpien eduskuntaryhmien suulla kantansa muodostanut, presidentti katsoi aiheelliseksi ilmaista oman, koko muun poliittisen eliitin näkemyksestä täysin poikkeavan kantansa. Vain pari päivää ennen eduskunnan ratkaisevaa istuntoa! Presidentti ei vastustanut ratifiointia, vaan sen ajoitusta. Pahiten ajoituksessaan tunaroi kuitenkin presidentti itse.

Jokaiselle keskustelulle on aikansa. Varsinkin kansakunnan arvo- ja mielipidejohtajaksi valitun kuvittelisi tämän ymmärtävän. Mielipidejohtajan mielipiteillä ei tosin paljoa vaikutusta ollut.

On myös kamalan vaikeata ymmärtää, mitä voitettavaa siinä on, että ulkopolitiikan johtaja pari kuukautta ennen Suomen EU-puheenjohtajuuskauden alkua ilmoittaa olevansa eri mieltä hallituksen ja eduskunnan kanssa. Tälläkö tavoin edistetään puheenjohtajuuskauden onnistunutta hoitoa? Onko tämä sitä koherenttia ulkopolitiikkaa? Tätäkö presidentin ja hallituksen yhteistoiminta kansallisesti tärkeissä EU- ja ulkopoliittisissa kysymyksissä tänä päivänä on?

Sekä Hautala että Halonen ovat kokeneita politiikan kehäkettuja. Sen takia on vaikea kuvitella, että kummankaan ulostulot olisivat olleet vahinkoja, sattumia tai epähuomiossa huonosti harkittuja. Kyllä Hautala tiesi, ettei Venäjän rankka arvostelu sovi 100-vuotisjuhliin ja kyllä Halonen tiesi, että juna meni jo mitä EU-sopimuksen ratifiointiin tulee. Mutta Hautala tiesi myös, että media rakastaa irrottelijoita. Ja Halonen tiesi, että iso osa kansasta suhtautuu vähintäänkin varauksellisesti EU:n perustuslakisopimukseen.

Sivistyneet käytöstavat ja oikein ajoitettu poliittinen vaikuttaminen voivat toisinaan vaikeuttaa poliittisten irtopisteiden keruuta. Itse kunkin arvioitavaksi tällöin jää, minkä arvon millekin näkökohdalle antaa.