Suomessa on viime päivinä käyty vilkasta keskustelua suojavarusteiden käytöstä ja riittävyydestä. Moni on – pääministeristä alkaen – nostanut esiin kysymyksen siitä, kenen vastuulla varautuminen on. Kysymys on kriisin tässä vaiheessa epärelevantti, ja jättää tavoittamatta sen, mistä oikeasti on kyse. Tärkeämpi kysymys on, kenellä on vastuu keskeisten toimijoiden välisen toimivan yhteistyön rakentamisesta tilanteessa, jossa hyväkään varautuminen ei riitä.
Kysymys ei ole siitä, etteivätkö kaupungit, sairaanhoitopiirit ja valtio olisi kukin varautuneet niin kuin on pitänytkin. Lähtökohtaisesti kaikilla on ollut kansallisten linjausten mukainen 3–6 kuukauden normaalikulutusta vastaava suojavälinemäärä varastossa. Kaupunkien ja sairaanhoitopiirien varastot ovat olleet valtion varmuusvarastoja laadukkaampia, koska ne ovat perustuneet normaaliin kiertoon. En silti moiti valtiotakaan. Jokainen on tässä hoitanut leiviskänsä.
Koronakriisi ei kuitenkaan ole verrattavissa mihinkään, mitä olemme aiemmin kokeneet. Joidenkin suojatuotteiden kulutus on nyt monikymmenkertainen normaalikulutukseen verrattuna. Tämä on osin seurausta myös uusista ohjeista, joita on annettu, vaikka ohjeen antajan on täytynyt tietää, ettei tarvikkeita näiden ohjeiden toteuttamiseksi ole. Normaaliolosuhteissa esimerkiksi Helsingin 250 000 kotihoidon kuukausittaisessa asiakaskäynnissä käytetään suojavarusteita vain harvoin. Ja tämä on vain yksi esimerkki. Ja vain yhdessä kaupungissa.
Kun erilaiset tarpeet laskee yhteen, yksistään Helsingissä suu- ja nenäsuojia tulisi tiukimpien ohjeiden ja toiveiden mukaan käyttää nyt noin 1,3 miljoona kappaletta viikossa. Ja nyt puhumme vain yhdestä suojavarustetyypistä. Suojavarusteita on varsinkin sairaaloissa monenlaisia. Tällaisten määrien varastoiminen ennakkoon pitempää kriisiä silmällä pitäen ei ole edes teoriassa mahdollista.
Esimerkiksi Huoltovarmuuskeskuksen varastojen viimeisin toimitus tarkoitti Helsingin osalta parin eri suojavarusteen osalta määrää, joka ohjeiden mukaisesti käytettynä riittäisi alle yhden päivän kulutukseen. On selvää, ettei isommistakaan varmuusvarastoista ole ratkaisuksi.
Ainoa varautumistoimi, joka toimisi aukottomasti tällaisia tilanteita varten, olisi riittävä kotimainen tuotantokapasiteetti. Tätä meillä ei ollut, kuten ei ollut muillakaan eurooppalaisilla mailla. Tämäkin on ymmärrettävää: kyseinen tuotantokapasiteetti olisi maannut vuosikausia toimettomana.
Koronakriisissä tarvittavat huimat määrät on jälleen hyvä pitää mielessä. Elinkeinoministerin esittelemä ensimmäinen suunnitelma kotimaisen tuotannon aloittamiseksi riittäisi kasvomaskien osalta määrällisesti Helsingin tarpeisiin, mutta vain Helsingin. Ja jälleen vain yhden suojatarvikkeen osalta. Koko maassa on pula monista erilaisista tarvikkeista.
Korkealta taholta viime viikkoina tulleet vakuuttelut suojavarusteiden riittävyydestä olivat kovin harmillisia. Ensinnäkin ne eivät vastanneet todellisuutta, mikä kentällä hyvin tiedettiin. Toisaalta ne vaikeuttivat kansallisen tilannekuvan luomista, kun yhdet vakuuttivat tilanteen olevan hoidossa ja toiset tiesivät, että näin ei ole.
Helsingin tapauksessa HUS Logistiikka vastaa suojavarusteiden toimittamisesta kaupungin sosiaali- ja terveystoimialalle sekä normaalioloissa että häiriötilanteissa ja poikkeusoloissa. HUS Logistiikka ei ole enää moneen viikkoon pystynyt toimittamaan Helsingin tilaamia määriä. Tärkeimpiin kohteisiin varusteita riittää, mutta vain niihin. Ei tämä HUS:nkaan vika ole. Kyllä hekin parhaansa ovat tehneet.
Tilanne on sama kaikkialla maassa. Useimmissa Euroopan maissa tilanne on vielä paljon huonompi.
Tässä tilanteessa en jaksa lakata ihmettelemästä STM:n toistelua siitä, että suojavarusteiden hankinnat ovat muodollisesti kuntien vastuulla. Niin ovatkin – vaikka vastuunsa on myös valtiovallalla. Nyt on ennennäkemätön globaali kriisi käynnissä. Ongelmana koronapandemiassa on ollut räjähdysmäinen tuotteiden kysynnän kasvu koko maailmassa normaalikulutukseen nähden. Suomen eri toimijoiden varautuminen on tässä keskustelussa vain sivujuonne.
On selvää, että Helsinki on maailmanmarkkinoilla pieni peluri vallitsevissa poikkeusoloissa, joissa kaikki kamppailevat rajallisista, lähinnä Kiinassa tuotetuista tavaroista, pienemmistä suomalaisista kunnista tai sairaanhoitopiireistä puhumattakaan. Suomi kokonaisuutenakin on pieni peluri, mutta se on tässä tilanteessa kuitenkin paras mahdollisuutemme.
Näin on tehty maailmallakin: hynttyyt on pantu yhteen, kartoitettu kansallinen tarve ja tilattu koko kansakunnalle kerralla. Esimerkiksi Hollannissa kaikki maan 150 tilaajaorganisaatiota ovat yhdistäneet voimansa. Tämäkään ei vielä takaa, että onnistuttaisiin. Se kuitenkin parantaa mahdollisuuksia olennaisesti.
Kyse ei ole siitä, että tarvitsisimme keskitetympää valmiuden ja varautumisen tai häiriö- ja poikkeusolojen johtamista. Ongelmana ei ole järjestelmämme pirstoutuneisuus. Nykyinen roolitus ja työnjako eri toimijoiden välillä on hyvä, mutta se mikä on puuttunut, on koordinoitu yhteistyö.
Itse asiassa pyrkimykset keskitetympään johtamiseen ovat olleet monin osin jopa vahingollisia, kun ministeriöissä ei tunneta kentän realiteetteja. Ongelmia aiheutuu usein myös siitä, kun valtio, joka ei luonteeltaan ole operatiivinen toimija, pyrkii tätä olemaan.
Tasavallan presidentti veti asian viime viikolla hienosti yhteen. Syyttelyn sijaan tarvitsemme yhteistyötä. Tätä Helsinki ja muut isommat kaupungit ovat muutaman viikon yrittäneet sanoa. Kuten presidentti myös totesi, ensin tarvitaan yhteinen tilannekuva suojavarusteiden tarpeesta koko maassa. Tämän tilannekuvan muodostaminen ei kuitenkaan onnistu, ellei kuntia oteta aidosti mukaan tilannekuvaa luomaan. Tätäkin olen pyrkinyt tuomaan esiin ensin kulisseissa ja sen jälkeen julkisesti, kun viestiimme ei ole mielestäni asianmukaisesti reagoitu.
Helsinki sai kuluneella viikolla vihdoin ensimmäisen kerran kutsun kansalliseen tilannekuvatyöryhmään. Hyvä näin. Positiivista on myös, että TEM:n virkamiehet ovat viime päivinä tehneet hyvää työtä sekä kansallisen tuotannon käynnistämiseksi, että yhteisen hankintarenkaan muodostamiseksi. Tilanne on nyt kansallisesti hieman parempi, vaikkakin maailman suojatarvikemarkkinoilla taas hieman hankalampi.
Suomalaisen yhteiskunnan vahvuutena on pidetty matalia hierarkioita ja hyvää yhteistyökykyä. Kriisin aikana tämä kyky ja tahto punnitaan. Koronakriisinkin käytännön torjunta tapahtuu kaupungeissa, kunnissa ja niiden muodostamissa sairaanhoitopiireissä.
Sellainen yhteistyö, jossa mukana eivät ole ne, jotka käytännössä homman hoitavat, ei koskaan voi olla optimaalista. Toivoa sopii, että suojavarusteiden ympärillä käydystä keskustelusta – ja keskustelun puutteesta – osataan eri puolilla tehdä oikeita johtopäätöksiä ja käynnistää sellaisia yhteistyötä vahvistavia toimenpiteitä, jotka auttavat meitä maana parempiin suorituksiin muissa koronaan liittyvissä haasteissa. Koska niitä tulee kyllä riittämään.
Kuva: (c) Keksi Agency via City of Helsinki / communications