Tällä viikolla on keskusteltu runsaasti valtion taseen ulkopuolisista takauksista ja vastuista. Niistä tiedotti alkuviikosta valtiovarainministeriö ja tänään torstaina Valtiontalouden tarkastusvirasto, keskittyen erityisesti vientitakuisiin liittyviin vastuisiin.
On erittäin perusteltua ja tervetullutta, että koko valtiokonsernin tasolla selvitetään takausten kokonaismäärää, kehitystä ja niihin liittyviä taloudellisia riskejä. VM:n selvitys kertoo takausten arvon kolminkertaistuneen kymmenessä vuodessa noin 48 miljardiin euroon – mikä kokonaisuutena vastaa noin neljännestä bruttokansantuotteestamme. Viime vuosina iso osa valtion takauksista ja sitä myötä riskeistä, on kasautunut paitsi asuntotuotantoon Valtion asuntorahaston kautta, myös yritysrahoitukseen Finnveran kautta.
On totta, että Finnveran vastuut viennin rahoituksessa ovat viime vuosina kasvaneet. Kymmenessä vuodessa kokonaisvastuut ovat yli kaksinkertaistuneet, ja olivat viime vuoden lopussa yhteensä 12,6 mrd. euroa.
Luku heijastelee toisaalta sitä, että yritysten kansainvälistymispyrkimysten tukeminen tehostetusti on ollut yksi selviytymiskeino teollisuuden rakennekriisissä. Suurin hyppäys takausten määrässä tapahtui vuonna 2008, jolloin heikentyvä taloussuhdanne entisestään voimisti rakennekriisin vaikutuksia.Toisaalta luku kertoo siitä, että viennin merkitys Suomen kansantaloudelle on merkittävä. Pitää muistaa, että kaikilla keskeisillä kilpailijamaillamme on käytössään julkinen vienninrahoitusjärjestelmä, jolla täydennetään yksityisen rahoitusmarkkinan puutteita ja jaetaan vientikauppoihin liittyvää riskiä yksityisten koti- ja ulkomaisten luotto- ja rahoituslaitosten kanssa. Suomalaisilla yrityksillä on oltava kilpailijoihin nähden käytössään vastaavat työkalut.
Valtion riskien kasvaminen yritysten vientitakuiden kautta onkin pääasiassa myönteinen asia. Turun yliopiston viime syksynä tekemän selvityksen mukaan viimeisen viiden vuoden aikana vientitakuita saaneiden kauppojen kokonaistuotantovaikutus Suomessa oli kymmenen miljardin euron luokkaa ja niiden ansiosta syntyi kokonaisuudessaan uutta työtä noin 170 000 henkilötyövuoden edestä. Positiivista on myös se, että Finnverasta tehdyn kansainvälisen arvioin mukaan, viennin rahoituksen riskien arviointi on meillä kansainvälisestikin korkealla tasolla.
Valtiovarainministeriön ja VTV:n käynnistämästä keskustelusta on kuitenkin syytä ammentaa viisautta. VM:n tuoreen arvion – jollei muuta, luulisi toppuuttelevan ainakin suurieleisimpiä vaatimuksia valtiontalouden kehystä kiertävistä uusista vaatimuksista ja vastuista. Ainakaan niitä, jotka on tehty ilman syvällisempää analyysiä kokonaisuudesta tai todellisista tarpeista.
Esimerkiksi julkista keskustelua yritysrahoituksen puutteista VM:n raportti suhteuttaa hyvin. Mikäli kritiikki kohdistuu enenevässä määrin siihen, että valtion vastuita on lisätty yli todellisen kantokyvyn, on vaikea perustella väitteitä valtion liian pienistä panoksista yritysrahoitukseen.
Juha Sipilän esillä pitämä kasvurahastoajatus ei näidenkään tietojen perusteella osu todellisen ongelman ytimeen. Valtiovarainministeriön ja VTV:n havainnot päinvastoin korostavat ja alleviivaavat sitä, että kokonaisuutta on pohdittava entistä tarkemmin ja vastuita mieluummin jopa rajattava kuin lisättävä. Tulevalla hallituskaudella onkin muodostettava selkeä käsitys siitä, missä määrin viennin- ja muun yritysrahoituksen vastuita voidaan ja toisaalta on tarkoituksenmukaista edelleen laajentaa.
Erityisen relevantti kysymys on tilanteessa, jossa pankkiala itse vakuuttaa pystyvänsä hoitamaan valtaosan yritysten rahoitustarpeista, kunhan poliitikot vain tekevät sääntelyn ja verotuksen suhteen oikeita ratkaisuja. On nurinkurista, että poliittinen järjestelmä ensin ylisääntelyllä jähmettää rahoitusmarkkinaa ja tämän jälkeen kasvavin julkisin vastuin itse sitä paikkaa. Varsinkin kun paikkauksen idea alun perinkin on ollut kattaa vain yksityisen markkinan puutteita.
Vielä rahoitusmarkkinan jähmeytymistäkin suurempi ongelma on hyvien investointikohteiden puute. Tähänkään vastausta on aidosti vaikea löytää julkista rahanmenoa – oli se sitten elvyttävää finanssipolitiikkaa, julkisia investointeja tai valtiontukia lisäämällä. Hokkuspokkuskonstien sijaan korostuvat politiikan pitkäjänteiset valinnat.
Olennaisinta on enenevässä määrin kiinnittää huomiota yritysten investointihalukkuuden ja kilpailukyvyn vahvistamiseen – johdonmukaisen ja ennustettavan, virkavastuulla tehtyihin arvioihin perustavan talouspolitiikan, kannustavan verotuksen, järkevän sääntelyn sekä riittävien t&k- ja osaamispanostusten kautta.
Loppujen lopuksi on kuitenkin niin, että valtion tasekin vahvistuu kestävällä tavalla vain ja ainoastaan kilpailukykyisen ja menestyvän yksityisen sektorin tuottaman arvonlisän kasvulla.