Blogi

Mitä pahaa on yhteisöllisyydessä?

Presidentti Sauli Niinistön nimeämän työryhmän väliraporttia seurannut keskustelu on ollut vähintäänkin hämmentävää. Vaikea on ollut välttyä vaikutelmalta, että ainakin osa keskustelijoista käy vielä presidentinvaalien toista kierrosta. Kovin vaikeaa on myös ollut ymmärtää, kuinka toisista ihmisistä välittämiseen on lyöty ideologisia leimoja. Ainakin minusta välittäminen lähimmäisistä on kristilliseen etiikkaan liittyvä itsestään selvä arvovalinta, ei puoluepoliittinen kysymys.

Presidentin asettama työryhmä peräänkuuluttaa yhteisöllisyyttä ja heitä arvostellaan siitä, ettei välittäminen ratkaise rakenteellisia ongelmia. Ei kukaan niin väittänytkään. Eipä resurssien jakaminen tosin taida edes kuulua presidentin toimivaltaan.

Arvojohtajuus sen sijaan kuuluu.

Ohjeet on koonnut työryhmä, joka edustaa juuri niitä tahoja, jotka kohtaavat lasten ja nuorten hätää päivittäin. Nyt he ovat kohdanneet varsin kohtuutonta kritiikkiä tärkeästä työstään.

Ihan tavallisia asioita – kampanja esittelee pieniä arkisia ehdotuksia. Suurimmalle osalle meistä ne ovat jo ennestään tuttuja ja hyväksi havaittuja. On itsestään selvää, ettei ehdotetuilla arjen askareilla yksinään ratkaista nuorten syrjäytymistä. Aivan samalla tavalla pitäisi olla itsestään selvää, että juuri näillä keinoilla on mahdollista tuoda monen nuoren arkeen sellaista rutiinia ja turvaa, mikä saattaa ehkäistä heidän syrjäytymistään.

Yhteisöllisyys ja vastuunkanto ovat ehkä kuluneita sanoja. Silti ne pitävät sisällään suurta viisautta. Juuri niitä yhteiskuntamme tarvitsee. Köyhyyden ja syrjäytymisen on todettu periytyvän ja on varmasti totta, että tähän puuttuminen vaatii myös yhteiskunnallisten keinojen uudelleentarkastelua. Samaan tapaan myös rutiinittomuus, näköalattomuus ja turvattomuus periytyvät. Tätä kierrettä voimme pyrkiä katkaisemaan juuri arjen pienillä teoilla.

Resurssien vaatiminen on tietysti helpompaa. Maailmassa riittää aina tärkeitä asioita, jotka kaipaisivat lisää rahallista tukea. Hieman vaikeampaa on esittää kestävästi, mistä tarvittavat lisävarat voitaisiin vähentää aiheuttamatta uusia ongelmia toisaalle. Eikä helppoa ole esittää sitä, miten rahat tulisi tehokkaasti käyttää. Varsin suurista rahallisista panostuksista ja varsin suuresta yhteiskunnan mukanaolosta huolimatta olemme aika lailla epäonnistuneet syrjäytymisen torjunnassa.

Kysymys on kokonaisuudesta. Ja oikeasta asenteesta. Osoittaa melkoista ylimielisyyttä nostaa kritisoitavaksi yksittäisiä ajatuksia työstä, jota kokonaisuutenakaan ei ole tarkoitettu ratkaisemaan koko ongelmaa, vaan ehkäisemään edes osa sitä. Voiko joku väittää, että maassamme on jo tarpeeksi yhteisöllisyyttä?

Yhteiskunnan tehtävänä on toki huolehtia kaikkein heikoimmista, mutta ehkä osan vastuusta voisi palauttaa myös ihmisille itselleen. Ei välittämistä voi ulkoistaa.

Miksi emme siis yrittäisi parantaa tilannetta myös sellaisilla pienillä keinoilla, jotka eivät maksa miljoonia ja joihin voimme kaikki osallistua? Ei välittämistä ole tarjottu vaihtoehdoksi julkisille palveluille, vaan niitä täydentämään. Tämän on työryhmäkin tuonut ilmi. On pikkumaista ajatella, että vastuuta perätään vain säästösyistä. Pienilläkin asioilla on merkitystä, ne tuovat luottamusta ja luovat toivoa. Tilanne, jossa lähin omainen on viranomainen, on kaikkea muuta kuin toivottava asiaintila. Epäilenpä, että läheisistä välittämisellä ja yhteisellä tekemisellä voi olla varsin ratkaiseva merkitys nuoren pysymisessä elämänsyrjässä kiinni.

Vai pitäisikö asian itse asiassa olla jopa toisin päin. Ehkä välittämisen ei pitäisi täydentää julkisia palveluja, vaan julkisten palvelujen pitäisi täydentää välittämistä.

Niin tai näin, nuorten syrjäytymistä ei ehkäistä pelkillä arjen teoilla, mutta ei monitasoista ongelmaa ratkaista myöskään pelkällä resurssoinnilla tai lainsäädännöllä – sen on jo historia osoittanut.

Yhteisiin talkoisiin kaivataan meitä kaikkia. Keskinäinen irvailu ei auta yhtäkään nuorta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *