Jokainen vastuullinen perheenäiti tietää, että perheen tulojen ja menojen tulee olla tasapainossa. Jokainen vastuullinen aikuinen myös elää tämän mukaisesti. Käytännössä perheen yhteiset, omat ja lasten menot sovitetaan kulloisiinkin tuloihin.
Jos rahaa on enemmän, vaikka ylimääräisten veronpalautusten takia, sitä on enemmän käytettäväksi. Jos taas mätkyt osuvat kohdalle, vyötä vähän kiristetään. Palkankorotuksen napsahtaessa perheen hankintoihin tulee hieman väljempää. Mutta jos huonosti käy, ja vaikkapa työttömyys osuu kohdalle, sopeutetaan menot vaikka hammasta purren uuden elämäntilanteen mukaisiksi..
Useimmissa perheissä tämä on niin itsestään selvää, että tuntuu melkein typerältä kirjoittaa koko teemasta. Miten ihmeessä sitten on mahdollista, ettei sama logiikka toimi kansakuntien tasolla? Miksi koko Euroopasta saa hakemalla hakea maata, jonka talous on tasapainossa?
Perhettä ja valtiota ei tietysti suoraan voi taloudenpidon osalta verrata toisiinsa. Tai miksi ei voisi? Eikö logiikka ole ihan sama? Eikö tulojen pitäisi aina kattaa menot, oli sitten kyse yksilöstä, perheestä, yrityksestä, yhdistyksestä, kunnasta tai valtiosta? Ainakin hieman pitemmässä juoksussa.
Tilapäinen velkaantuminen on aina mahdollista varsinkin olosuhteiden nopeasti muuttuessa. Tilapäinen on kuitenkin tilapäistä. Tilapäinen ei kestä vuosia eikä vuosikymmeniä.
Myös investointiluonteinen velanotto on luontevaa, jopa järkevää. Suurin osa suomalaisperheistäkin ottaa jossain vaiheessa asuntolainaa. Lainoja maksetaan kuitenkin takaisin. Käytännössä tulojen tulee silloin kattaa paitsi muut menot myös lainojen korot ja lyhennykset. Ja näin myös tapahtuu.
Poikkeuksia toki löytyy. Myös ihan tavanomaista elämää rahoitetaan joissakin perheissä velalla. Itse kullekin on kuitenkin selvää kuinka turmiollista pikavippien säälimättömään maailmaan ajautuminen on.
Tästä huolimatta enemmistö Euroopan valtioista elää juuri nyt juuri tällaisessa kulutusluottokierteessä. Suomikin.
Valtiontaloudellisessa poliittisessa retoriikassa puhutaan usein erilaisista tarpeista. Menoja perustellaan menojen tarpeella ja tarpeellisuudella, mitä tällä sitten milloinkin tarkoitetaan. Tavallisilla itsestään ja perheistään vastuuta kantavilla perheenäideilläkin on tarpeita. Perheen menot määräytyvät kuitenkin tulojen perusteella.
Tarpeet ovat suhteellisia, tulot todellisia. Paljon pienemmilläkin menoilla on aikanaan pärjätty – ja vieläpä aika hyvin.
On valtion ja perheen taloudenpidossa vielä yksi ero. Perheillä on taipumus säästää ainakin jonkin verran, pienistäkin tuloista. Pahan päivän varalle. Vanhuuden turvaksi. Tai muuten vaan varmuuden vuoksi. Eivät kaikki näin tee, mutta useimmat.
Valtiot elävät näinä päivinä kuitenkin iloisesti tulevien sukupolvien kustannuksella.
Vastuulliselle perheenäidille olisi nyt kysyntää.