”Nato-keskustelu on Suomessa aivan kummallista”. ”Nyt jos mainitseekin sanan Nato, leimakirves heilahtaa”. ” Tunnelma on nyt samanlainen kuin 1970-luvulla. Silloin henkilö luokiteltiin neuvostovastaiseksi, jos edes aivasti kohti itää”.
Kaikki mainitut sitaatit ovat puolustusministeri Wallinilta tämän päivän Helsingin Sanomista. Olen Wallinin kanssa tismalleen samaa mieltä.
Olen kuulunut Nato-jäsenyyden kannattajiin niin kauan kun muistan. 2000-luvun alkupuolella kirjoitin nuorena kansanedustajana aiheesta pitemmän mielipidekirjoituksenkin Helsingin Sanomiin. Perusteesini oli – ja on edelleen – että jäsenyys vahvistaa sekä Suomen turvallisuutta että kansainvälistä asemaa.
Vaikka aihe ei ollut valtavan suosittu silloinkaan, silloin siitä kuitenkin keskusteltiin ja osin jopa varsin älyllisesti. Nyt ei keskustella. Ei sovi keskustella. Ei saa keskustella. Ja jos joku yrittää, heti ”leimakirves heilahtaa”.
Onneksi puolustusministereillä sentään on tapana ainakin ministerikaudellaan pitää keskustelua edes jotenkin vireillä.
Toki toisinaan joku muukin rohkaistuu. Euroopan sotahistorian dosentti Markku Salomaa käsitteli viikonlopun Suomen Kuvalehdessä aihetta mainiosti. Otsikolla ”Takarivin taaviksi turvaneuvostoon” Salomaa kysyy: ”Erityisen ajankohtainen on kysymys, millä keinoilla liittoutumaton Suomi aikoo rauhan ja turvallisuuden tavoitteita ajaa, kun se on täysin ulkona koko läntisen maailman merkittävimmästä rauhan ja turvallisuuden organisaatiosta Natosta.”
Wallin ilmaisia asian toisin. Wallinista Nato on ”sivistyneiden valtioiden yhteistyöelin”.
Näin on. Kovin outoa ja kummallista kuitenkin on, että tästä järjestöstä, jonka jäseniä suurin osa kaltaisistamme demokraattisista, länsimaisista demokratioista on, ei saa keskustella ilman, että maassa alkaa valtaisa pelottelu-, ihmettely- ja paheksumiskampanja.