Eduskunta keskustelee tänään toista päivää valtion ensi vuoden budjetista. Keskusta-oppositio maalailee totuttuun tapaan, ellei nyt ihan maailmanloppua, niin ainakin suurta ”romahdusta ” ja ”alasajoa” milloin millekin sektorille.
Valtion budjetti on tunnetusti 7 miljardia euroa alijäämäinen. Tämä on itse asiassa järkyttävä määrä rahaa. Syyllistymme nyt itse samaan velkaantumiseen, josta monissa Etelä-Euroopan maissa maksetaan parhaillaan todella kovaa hintaa.
Hallitusta kasattaessa hallitus päätti sopeuttamistoimista velkaantumiskehityksen hillitsemiseksi; veroja korotetaan runsaalla miljardilla ja menoja leikataan niin ikään runsaalla miljardilla. Ilman näitä toimia, alijäämä olisi siis yli 9 miljardia.
Budjetissa on menoja yhteensä 52,2 miljardia euroa. Ilman mainittuja sopeuttamistoimia menoja olisi runsaat 53 miljardia. Tuloja (ilman uutta lainanottoa) puolestaan on noin 45 miljardia.
Nämä suuruusluokat on hyvä pitää mielessä, kun arvioidaan budjetin vaikutuksia. Ne on myös hyvä pitää mielessä, kun arvioi keskusta-opposition retoriikkaa.
Onko tosiaan niin, että kun menotaso lasketaan 53 miljardista 52 miljardiin, kyse on niin ”maatalouden ja maaseudun alasajosta”, ”puolustuksen romahduttamisesta”, ”yritystukien rajusta karsimisesta” kuin ”kuntatalouden kurittamisestakin”? Kun tulojakin siis on vain 45 miljardin verran.
Eivät kahden prosentin säästöt romahduta mitään. Eivät tietenkään. Mutta voihan niin silti väittää.
Joku tolkku pitäisi se olla kerjätessäkin. Tai ehkä kerjätessä onkin, mutta ei suomalaisessa oppositiopolitiikassa.
Sinänsä keskustalainen oppositiopolitiikan perusresepti on selvä. Eikä se muutu vuosikymmenten kuluessa mihinkään. Ei voi kuin kadehtia Keskustan kykyä jokaisen oman hallitustaipaleensa jälkeen ryhtyä syyttämään kulloistakin hallitusta ”eriarvoistavasta ja keskittävästä” politiikasta. Eihän se mihinkään perustu, mutta eihän sen sitä tarvitse tehdäkään.