Hallitus pohjasi talouslinjansa tunnetusti ennusteita parempaan talouskasvuun. Kun tällä hetkellä näyttää todennäköisemmältä, että kasvu ennemminkin on aiempia ennusteita hitaampaa kuin nopeampaa, monet ovat ryhtyneet vaatimaan lisäleikkauksia ja uusia veronkorotuksia. Tämä on sinänsä ihan loogista.
Kun valtiovarainministeriö eilen julkisti budjettiesityksensä, päivän lehdet ja poliitikkojen kommentit keskittyvät kuitenkin voivottelemaan tehtyjä säästöesityksiä ja veronkorotuksia. Tämä on tietysti luonnollista. Kaikki säästöt ja veronkorotukset osuvat johonkin. Tottakai ne kirpaisevat. Tottakai hyvistä ja tarpeellisistakin asioista joudutaan tinkimään.
Säästetäänkö nyt siis liikaa vai liian vähän? Korotetaanko veroja liikaa vai liian vähän? Tasapainotetaanko taloutta sopivasti vai ei?
Niin tai näin, tyypillistä monille politiikan päätöksille on, että niitä samanaikaisesti moititaan molemmista suunnista. Osa on yhtä ja osa toista mieltä ja molemmat saavat oikeutetusti huomiota vaateilleen.
Vastuuta kantamattoman opposition etuoikeutena on kritisoida hallitusta kummasta suunnasta tahansa, tai vaikka molemmista suunnista samanaikaisesti. Tätäkin tullaan näkemään!
Markkinoiden luottamusta omaan päätöksentekokykyynsä tavoittelevan hallituksen tehtävänä ei nyt ole pikavauhtia paniikinomaisesti etsiä uusia säästöjä. Huomattavasti tärkeämpää olisi vauhdittaa hieman pitemmällä aikavälillä vaikuttavia rakenteellisia uudistuksia. Kuntaremonttia tulee määrätietoisesti ajaa eteenpäin. Työurakysymys tulee uudelleen ottaa agendalle. Nämä vain pari mainitakseni.
Kriisimaiden tilanne on se, että ne joutuvat tekemään pikaisia rajujakin päätöksiä siitäkin huolimatta, että se samalla hillitsee kasvua ja vaikeuttaa toisinaan maan asemaa entisestään. Hyvässä kunnossa olevien maiden sen sijaan tulee pyrkiä tukemaan talouskasvua, eikä hätäilevillä sopeutustoimilla vaarantaa tätä.
Silti peruslinjan on oltava selvä. Suomessakin. Suomi velkaantuu ensi vuonna nyt esiteltyjen säästöjen jälkeenkin lähes 7 miljardia euroa. Se on ihan järjetön määrä rahaa.
Itse asiassa meidän ei pitäisi näissä oloissa edes puhua säästöistä. Emme me mitään säästämässä ole, vaan tuhlaamassa hieman vähemmän niitä varoja, joita meillä ei ole olemassa. Elämme ensi vuonna siis vähän vähemmän tulevien sukupolvien kustannuksella kuin tänä vuonna.
Hiemankin pitemmällä aikavälillä ainoa lähtökohta voi olla se, että tulot ja menot ovat tasapainossa. Tähän on vielä pitkä matka! Tämän päivän ”säästöt” ovat siksi vasta alkua. Kysymys ei siksi ole siitä tuleeko säästää vai ei, vaan siitä millä aikataululla taloutemme tulee tasapainottaa.
Tähän ei varmaa vastausta tietenkään ole kenelläkään.