Kaupungin uhat
”Ihmiset tulevat kaupunkiin etsiäkseen tuloja ja elantoa, mutta jäävät sinne elääkseen hyvän elämän.” Näin totesi Aristoteles jo 2300 vuotta sitten. Muutama viikko sitten Aalto-yliopiston tutkijat julkaisivat tutkimuksen, jonka tulosten mukaan ”asukkaiden kokemukset asuinalueistansa ovat pääsääntöisesti sitä parempia, mitä tiiviimmin rakennetussa ympäristössä he asuvat”. Aristoteleen ajattelulle näyttää siis löytyvän kaikupohjaa myös tänään. Työ ja talous muodostavat edelleen kaupunkien olemassaolon perustan, mutta kaupungeissa syntyy monia muitakin arvoja, jotka liittyvät mm. sosiaalisiin suhteisiin ja yhteisöllisyyteen.
Kaupunki elää ihmisten välisistä kohtaamisista, yöllä ja päivällä, kaduilla, toreilla ja kauppakeskuksissa, toimistoissa, konttoreissa, kouluissa ja bussipysäkeillä. Näistä kohtaamisista syntyvät ja niihin liittyvät viime kädessä kaikki kaupungin rakenteet ja toiminnot. Kaupungin vetovoima ja kaupunkikulttuuri elää ihmisten jatkuvan ja myönteiseksi koetun vuorovaikutuksen voimalla. Siinä on myös onnellisen kaupungin vahva ydin. Ihmiset jäävät kaupunkiin elääkseen hyvän elämän.
********
Kaupunki on toiminnallisena yksikkönä muuttunut Aristoteleen ajoista paljon maailman muutoksen mukana. Kaupungit ovat muovautuneet varsin erilaisiksi. Ympäröivän yhteiskunnan muutokset ovat vaikuttaneet siihen, miten kaupungit eri maissa ja eri alueilla ovat ihmisten toiminnan tuloksena kehittyneet.
Seminaarimme otsikkona on tänään ”uhattu kaupunki”. Aihe on mielenkiintoinen ja näkökulmia avaava, kaupunkihan ei tosiaan ole staattinen tai paikallaan seisova monumentti. Se on pikemminkin ikään kuin elävä organismi, joka kehittyy jatkuvasti. Tekemillämme päätöksillä ja maailman menolla on siis vaikutus kaupunkiin. Kaupunki ei koskaan ole valmis.
Vaikutus voi tietenkin olla ja monesti onkin positiivinen. Kehitys voi kuitenkin kulkea myös poispäin Aristoteleen kuvailemasta ”hyvän elämän” ideaalista kohti elämältään ja sosiaalisilta kohtaamisiltaan taantuvaa kaupunkia. Välttääksemme tällaisen kehityksen, tulee meidän tunnistaa päätöstemme vaikutukset ja säilyttää herkkyys nähdä, miten maailman meno kaupunkiin vaikuttaa. Vain tätä kautta kaupunki voi vastata Aristoteleen ajan haasteeseen.
********
Uhatun kaupungin pohtiminen on erityisen perusteltua aikana, jolloin kaupankäynti on muuttunut.
Kauas taaksepäin katsottaessa kaupankäynti keskittyi kaupunkien keskellä sijaitseville toreille. Vähitellen kauppa valtasi alueita toisen julkisen tilan, kadun, varrelta. Kauppa keskittyi vähitellen tietyille, liikenteellisesti vilkkaimmille ja helpoimmin saavutettavissa oleville kaduille.
Menestyäkseen se muokkasi tarpeisiinsa siihen rajautuvia kortteleita ja työnsi asumista kauemmaksi. Mainosvalot alkoivat viestittää uusista vetovoimakeskuksista. Uusien mahdollisuuksien ja vielä enemmän unelmien maailma avautui kaupunkilaisille näyteikkunoiden somisteissa. Modernin kaupunkielämän ja kulutuskulttuurin yhteys alkoi vahvistua.
Katutila erilaistui suurimmissa kaupungeissa muutoinkin. Kaupunkiporvariston vahvistumisen myötä niihin ilmestyivät uudenlaiset urbaanit tilat, puistokadut, arkadit ja pasaasit. Ne olivat näyttäytymisen paikkoja, joista on johdettavissa suora yhteys moniin tämän päivän kaupan ja kaupunkikulttuurin vuorovaikutusilmiöihin.
Arkadit ja pasaasit olivat sekoitus yksityistä sisätilaa ja julkista katutilaa, joissa maleksimista on alettu kutsua flaneeraukseksi. Perinteisten arkadien elinkaari päättyi 1930-luvun lamaan ja maailmansotaan, mutta niitä pidetään tavaratalojen ja kauppakeskusten edeltäjinä. Kauppakeskusten yksi perustyyppi, kauppagalleria on jopa lainannut läpikäveltävän ja lasikattoisen perusratkaisunsa näiltä historiallisilta arkadeilta.
********
Sittemmin historiasta tähän päivään tultaessa kehitys on jatkanut kulkuaan kaupunkikeskustojen elämän ja sosiaalisten kohtaamisten kannalta katalaan suuntaan. Kaupunkikeskustoille oli käydä huonosti menneinä vuosikymmeninä. Torit ja kadut olivat menettää merkityksensä urbaaneina tiloina ja elämyksinä, kun autoistuminen yksipuolisti niiden käytön. Kaupunkien keskustat alkoivat rämettyä ja niiden vetovoima hiipui. Samaan aikaan kaupan ja kaupungin suhde alkoi väljähtyä. Päivittäistavarakaupan verkko harveni ja keskittyi yhä isompiin yksiköihin ohikulkuteiden ja sisääntuloväylien varteen.
Tilanne loi vahvan kysynnän keskustojen kehittämiselle ja käynnisti sittemmin myös monta menestystarinaa, ei vähiten siksi, että kunnat, elinkeinoelämä ja kiinteistönomistajat löysivät ahdingossaan toisensa. Vaativaa ja vaikeaa yhteistyötä on sittemmin opittu tekemään kymmenissä kaupungeissa, ja hyviä esimerkkejä on eri puolilla Suomea. Paluu kaupunkikehitykseen, jossa keskustakin on hyvä paikka asua ja jonka palvelut tukevat ihmisten halua näkyä, kokea ja kohdata, on uskoakseni hyvässä vauhdissa.
Keskustojen uudistaminen ei kuitenkaan ole poistanut uhkaa, josta sen tarve lähti liikkeelle. Vaikka kaupan kaavoitusta on ohjattu jo toistakymmentä vuotta, vähittäiskaupan suuryksiköt pyrkivät yhä edelleen lain tavoitteiden vastaisesti keskustojen ulkopuolelle imuroimaan asiakkaita koko seudulta ja kauempaakin.
Tällaisen kehityksen jatkuminen on uhka etenkin maakuntakeskusten ja sitä pienempien kaupunkien keskustoille. Yksikin väärin sijoittuva ostosparatiisi saattaa niissä tehdä tyhjäksi keskustan elinvoiman ylläpitämiseksi tehdyn työn ja käynnistää alueen hiipumisen uudelleen.
Tilanne on muuttunut erityisen hankalaksi, kun suurimpien kauppakeskusten koko on nyt muutamassa vuodessa kymmenkertaistunut ja riittävää asiakaspohjaa haetaan maakunnan laajuiselta alueelta. Yhteiskunnan ohjaustarve on samalla laajentunut kestävästä yhdyskuntakehityksestä ja palvelujen saatavuudesta ilmastomuutoksen hillintään ja varautumiseen väestön ikääntymiseen.
Viimeaikaisessakin julkisessa keskustelussa kovasti kiistellyn kaupan ohjauksen ja sitä koskevan lainsäädännön perusviesti on selkeä. Tavoitteena on kauppapalvelujen saatavuuden ja saavutettavuuden turvaaminen, keskustojen aseman tukeminen kaupan sijaintipaikkana sekä seudullisen näkökulman vahvistaminen palveluverkon kehittämisessä ja muutosten hallinnassa. Vähittäiskaupan suuryksiköiden oikea paikka on yhdyskuntarakenteiden osana, ei niistä irrallaan olevina saarekkeina. Peltomarkettien aika on ohi.
Vaikka onnistuisimmekin välttämään kaupan rakenteen pirstoutumisen, vaikuttaa kaupunkeihimme kuitenkin jo seuraava kaupan globaali kehitystrendi Internet-kaupan kasvattaessa markkinoitaan vuosi vuodelta voimakkaammin. Nettikauppa säilyttää kuitenkin ihmiset ja palvelut kaupungeissa, mutta kaupankäynnin sosiaalinen luonne muuttuu. Tämä kehitystrendi on varmasti nähtävänä uhan lisäksi mahdollisuutena kaupungeille täyttää asukkaidensa elämää yhä enemmän muulla sosiaalisella sisällöllä.
********
Kaupan kehityksen ohella kaupunki kokee kuitenkin myös laajemman elinkeinorakenteen muutoksen, joka uhkaa kaupunkiamme kenties kauppaakin voimakkaammin. Tämä muutos ei kuitenkaan ole yhtä läpinäkyvä.
Aluetaloudesta johdetun teorian mukaan kaupunkien olemassaolo perustuu kolmeen päätekijään: absoluuttisen tai suhteellisen edun olemassaoloon, tuotannon mittakaavaetuun ja kasautumisen tuomaan hyötyyn. Absoluuttisen tai suhteellisen edun merkitys alueiden välillä liittyy mm. asiakkaiden läheisyyteen, työvoiman saatavuuteen ja osaamiseen sekä tuottavuuteen. Erot kannustavat erikoistumaan ja kaupankäyntiin. Kauppa ja liikenne ovat olleet ja ovat yhä kaupunkien synnyn ja menestyksen perusedellytyksiä. Historiasta vauhtia hakien Hansa-kaupungit ovat olleet tästä oiva esimerkki.
Tuotannon mittakaavaedun mukaisesti yritykset kasvavat lisätäkseen tuotantovolyymiaan ja alentaakseen tuotteidensa yksikkökustannuksia. Tarvittava henkilöstö pyrkii asettautumaan kohtuullisen työmatkan päähän ja vetää samalla tarvitsemiaan palveluja alueelle. Kuitenkin jos tällainen kaupunki ei kykene uudistamaan elinkeinopohjaansa ketterästi kilpailuedussa tapahtuvien muutosten johdosta, sen kehitys pysähtyy ja kaupunki ja ympäröivä seutu alkavat taantua. Ns. Kiina-ilmiö onkin haastanut monet suomalaiset kaupungit miettimään olemassaolonsa perustaa, kun merkittävä tuotantolaitos on suljettu ja siirtynyt ulkomaille. Nyt kysytään ketteryyttä sopeutua uuteen tilanteeseen löytäen kilpailuedun lähteitä uusilta alueilta.
Kasautumisetuja tutkitaan tällä hetkellä eniten osaamisen merkityksen kautta. Taloustieteen nobelistin Robert Lucasin mukaan kehittyneen talouden kasvun perimmäinen voimavara on inhimillinen pääoma. Se taas tarvitsee kukoistaakseen suotuisan ympäristön. Richard Floridan mukaan kaupunkien menestykseen vaikuttaa niiden sisäinen kirjavuus ja sen myötä vahvistuva suvaitsevaisuus erilaisuutta kohtaan. Tällainen ympäristö vetää puoleensa ns. luovaa luokkaa, jonka kautta inhimillinen pääoma vahvistuu ja lisää seudun menestystä. Kysymys on myös hiljaisen tiedon liikkumisen logiikasta. Mitä suurempi määrä saman alan ihmisiä on toistensa lähellä, sitä suurempi todennäköisyys on, että tiedot ja ideat syntyvät ja leviävät kaikkia hyödyttävällä tavalla. Uuden talouden yritykset näyttävätkin syntyvän lähinnä suuriin keskuksiin, koska siellä on tarvittava osaaminen ja riittävästi vuorovaikutusten areenoita.
Kaupunkien kehittämisen suuri haaste aluetalouden näkökulmasta on, miten mahdollistaa ja säilyttää nämä kaupunkien kilpailukykyyn liittyvät kasautumisedut, mutta samalla minimoida niihin liittyvät negatiiviset ulkoisvaikutukset, kuten asumisen kalleus, liikenteen ruuhkautuminen ja ylipäänsä vastata kestävän kehityksen vaatimuksiin. Mikäli tässä ei onnistuta, on kaupunkien tulevaisuudenkuvana joko taantua ja näivettyä vailla kilpailukykyä tai vaihtoehtoisesti negatiivisten ulkoisvaikutusten johdosta mahdollistaa yhä harvemmille tähän taloudellisen taustan omaaville aidosti hyvä elämä.
Taistelua elinkeinorakenteen muutosten aiheuttamia uhkia vastaan tulee käydä laajalla rintamalla. On mahdollistettava kaupungin laajentuminen ja tarvittava asuntotuotanto kohtuuhintaisen asumisen mahdollistamiseksi kaikille, liikennejärjestelmää on rakennettava yhteiskunnan investointien sekä joukkojen liikutteluun soveltuvien ratkaisujen varaan ja elinkeinopolitiikan on oltava fokusoitua ja vaikuttavaa huomioiden kasautumisetujen mukanaan tuomat mahdollisuudet.
********
Globalisaation ja kansainvälisen kilpailun lisäksi kaupunkien kehitykseen vaikuttaa myös teknologinen kehitys. Kaupungit ja niiden toiminta paitsi laajenee, myös monimutkaistuu. Teknologian ja osaamistason nousun kautta osaamme varautua entistä paremmin perinteisiin kaupunkielämän uhkakuviin ja vaaroihin. Tästä hyvänä esimerkkinä mainittakoon liikenneonnettomuuksien ennaltaehkäisy älykkään liikennesuunnittelun ja uusien teknisten sovellusten avulla. Kuitenkin perinteisten uhkakuvien rinnalle on kehityksen myötä syntynyt myös uusia, usein vaikeammin määriteltävissä olevia, uhkakuvia. Teknistyvä kaupunkimme on monelta osin haavoittuvampi kuin aikaisemmin.
Kaupunkien ja niiden toiminnan teknologistuessa huoli kiteytyy kolmeen kysymykseen: Tunnistammeko koko kaupungin toiminnan kokonaisuuden kannalta kaikkein kriittisimmät kohdat? Osaammeko arvioida näihin kohdistuvat uhat oikein ja huomioida ne? Miten teknologinen kehitys vaikuttaa yleisellä tasolla ihmisiin ja elämään kaupungissa?
Ensimmäinen kysymys siis liittyy siihen, kykenemmekö ymmärtämään teknologistuvan kaupungin toimintaa kokonaisuutena kyllin hyvin. Pienessä mittakaavassa, eikä edes kovin teknologisessa, esimerkiksi käy viime viikon torstaina Helsingissä Lasipalatsin aukiolla sattunut liikennejärjestelmän häiriö. Yhden kuorma-auton lavan katkaistessa muutamia raitiovaunujen ajolankoja, oli keskustan autoliikenne ja koko raitiovaunuverkkomme hetkessä sekaisin. Tilanne palautui normaaliksi vasta perjantaiaamuna. Häiriön suorat vaikutukset olivat varmasti moninaiset, kun useiden työmatkalaisten kotimatka pitkittyi. Uskon myös kerrannaisvaikutusten olleen merkittäviä, kun ihmiset myöhästyivät esimerkiksi sopimistaan palveluista.
Helsingin raitiovaunuliikenteen osalta Lasipalatsin ympäristö on tunnistettu kriittiseksi kohdaksi jo kauan sitten. Toinen kysymys tässä esimerkissä on kuitenkin olennaisempi. Olemmeko tunnistaneet oikein uhat ja riskitekijät ja ottaneet ne huomioon? Uhan, tässä tapauksessa liian korkean kuoma-auton nostolavan, tunnistaminen mahdolliseksi häiriötekijäksi voi sinänsä olla helppoa. Kuitenkin tämän riskin huomioon ottaminen ja ennaltaehkäisy onkin jo paljon vaikeampaa.
Tässä esimerkissä kyseessä oli vain yksi liikennejärjestelmämme solmukohta ja siihen kohdistunut kuitenkin verraten pieni häiriö, joka luultavasti johtui inhimillisestä virheestä. Kuitenkin yhä teknologistuvassa yhteiskunnassa esimerkiksi kaupungin sähköverkko ja tietoliikenneyhteydet muodostavat sellaisia kokonaisuuksia, joiden haavoittuminen onnettomuuden tai tahallisen teon seurauksena voi todella uhata koko kaupungin toimintaa.
Miten voimme tunnistaa onnettomuuksien tai ihmisten tekojen kriittisimmät kohteet, kun kaupungin toiminta ja kaupunkielämän eri osa-alueet on sidottu toisiinsa lukuisilla tekniikkaan nojaavilla järjestelmillä? Miten oikein osaamme ennakoida uhkakuvia ja varautua niihin tällaisessa monimutkaisessa vaikutussuhteiden verkossa? Tässä myös kaupunkisuunnittelulla ja kaupungin kehittämisellä riittää varmasti pohdittavaa tulevaisuudessa. Se, että uhkakuvat eivät nykymaailmassa ole selkeitä ja helposti määriteltäviä, alleviivaa niiden huomioimisen ja analysoinnin tärkeyttä entisestään.
Kolmas kysymys, teknologisen kehityksen vaikutukset ihmisten toimintaan, on varmasti kaikkein laaja-alaisin. Teknologisen kehityksen mahdollistamien keinojen muokatessa ihmisten sosiaalista kanssakäymistä ja elämää voimme laajentaa kysymystä edelleen ja pohtia hyvinkin perustellusti sitä, minkä varaan elämä kaupungeissa tulevaisuudessa oikein rakentuu?
Verkkomaailmalla, jossa yksittäisellä suositulla sosiaalisen kanssakäymisen sovelluksella on suomessa yli 1,7 miljoonaa käyttäjää, on päivä päivältä suurempi vaikutus myös ihmisten sosiaaliseen kanssakäymiseen tosielämässä. Verkkomaailmalla, jonka kautta suomalaiset kuluttajat ostavat vuosittain yli 4,5 miljardilla eurolla tuotteita ja palveluita ja jonka arvo on yli seitsenkertaistunut kolmen vuoden sisällä, on päivä päivältä suurempi vaikutus kaupankäyntiin ja talouteen joiden varaan kaupungit ovat historiassa rakentuneet.
Verkkomaailman kehitys luo varmasti uhkakuvia kaupungille, mutta se avaa myös uusia mahdollisuuksia. Kehityksestä ei myöskään pidä vetää liian suoraviivaisia päätelmiä, sillä esimerkiksi verkon sosiaalisten medioiden vaikutukset tosielämän kanssakäymiselle eivät ole yksiselitteisen selkeitä. Joka tapauksessa kaupunkien tulee katsoa tulevaisuuteen myös ihmisten käyttäytymisessä tapahtuvien trendien näkemiseksi. Elinvoimainen kaupunki joutuu varmasti tulevaisuudessa hakemaan sisältöjään ja suuntaansa näistä trendeistä. Kuitenkin se voi myös pyrkiä ohjaamaan kehitystä sekä tarjoamaan asukkaidensa elämään tosielämän vuorovaikutusta ja uudenlaista sisältöä verkkomaailman ulkopuolella. Arkielämän viihtyvyys ei kuitenkaan onneksi rakennu useimmilla, ainakaan vielä, verkkomaailman vaan fyysisen maailman kokemusten varaan.
********
Antti Karisto on kuvannut osuvasti ihmisten arkielämän viihtyvyyden ja kaupunkiympäristön yhteyttä Sisäasiainministeriön julkaisussa ”Kaupunkiseutujen kasvun aika”. Kaupungin toiminnallisuuteen liittyvien uhkien, kuten kaupan ja elinkeinorakenteen muutosten, sekä kaupunkiympäristön teknistymisen synnyttämän haavoittuvuuden lisäksi moderni kaupunki kohtaa haasteen siinä, miten rakentua arjen elämänrytmiltään ihmiselle viihtyisäksi elinympäristöksi.
Allekirjoitan Kariston huomion siitä, että yritystoiminnan aikaansaama hyvinvointi ja ihmisten arkinen hyvinvointi elinympäristössään ovat kaksi eri asiaa. Taloudellisen suorituskyvyn ja elinvoiman lisäksi myös tämä arkiviihtyvyys voi olla merkittävä kilpailutekijä kaupungille ja vastaavasti sen puute merkittävä uhkakuva.
Karisto tunnistaa oivallisesti suomalaisten kaupunkien saasteettomuuden, synnittömyyden, riskittömyyden sekä ruuhkattomuuden. Suomalaisessa kaupungissa ei todella tarvitse juurikaan viettää aikaa autojonoissa, käyttää hengityssuojaimia, pelätä terroritekoja, huumeväkivaltaa tai tappavia tauteja. Tämä ei kuitenkaan vielä riitä arkiviihtyvyyden aikaansaamiseksi, jos kaupungit koetaan samalla tylsiksi, tapahtumaköyhiksi, persoonattomiksi tai esteettisesti latteiksi paikoiksi.
Mennessään ulkomaille suomalainen kadehtii turistikaupunkien tori- ja katuelämää. Kaupunkielämälle haasteen aiheuttamasta kylmästä ilmastosta huolimatta voimme perustellusti kysyä, olemmeko tehneet kaupunkiemme suunnittelussa kaikkemme kaupunkielämän aikaansaamiseksi kaduillemme ja toreillemme? Olemmeko priorisoineet tämän tavoitteen tarpeeksi korkealle kaupunkejamme kehittäessämme? Onnistuneen kaupunkitilan määritelmänä tulisi olla ennen kaikkea se, miten intensiivisesti tilaa ihmisten toimesta käytetään.
Ihmiset kaipaavat kaupungilta identiteettiä, joka rakentuu kaupungin luonteen ja tunteita herättävien paikkojen varaan. Tällaisen kaupungin pahin uhkakuva on anonyymi tila tai ”ei-kenenkään maa” kuten Karisto nimittää anonyymiä tilaa artikkelissaan. Merkityksellisten paikkojen ja onnistuneen kaupunkisuunnittelun ohjenuorana ei voikaan toimia tasaisuuden tavoittelu vaan sen tulee rakentua hallitun riskinoton varaan. Kyse ei ole kauneudesta tai rumuudesta vaan siitä, herättääkö kaupunki tunteita ja sytyttääkö kaupunkitila ihmisiä.
Viimeaikoina tämä on onneksi yhä useammin ymmärretty kaupunkiemme kehittämisessä. Silti takerrumme vieläkin liian usein ajatteluamme tarpeettomasti rajaaviin kaavoihin. Mielestäni viimeisen vuoden aikana Katajanokalle suunnitellusta hotellihankkeesta käyty keskustelu kertoo, että tässä hankkeessa ainakin tunteiden herättämisessä oli onnistuttu.
Toivon myös tulevina vuosina kaupunkisuunnittelijoilta ja arkkitehdeiltä edelleen rohkeutta tällaisissa avauksissa. Tarpeeksi rohkealla suunnittelulla, nimenomaan ihmisiä ja elämää varten rakentuvalla kaupunkitilalla ja kyllin vahvoilla kaupunkiin liittyvillä identiteeteillä voimme taistella harmaata, lattealta tuntuvaa ja kliinistä kaupunkia vastaan.
********
Viime vuosina on käyty vilkasta keskustelua yhdyskuntarakenteen kehittämisperiaatteista. Ainakin minä kieltäydyn hyväksymästä epä-älyllistä ja populistista vastakkainasettelua betonikaupunkien ja puutarhakylien välillä. Kumpikin voi olla osa onnellista kaupunkia, mutta myös tulos onnettomasta suunnittelusta.
Maassamme edelleen elävää kaupunkivastaisuutta on selitetty sillä, että Suomi on ainoa maailman maa, jossa luonnonläheisyys on merkittävämpi arvo kuin sosiaalisuus. Itse kuitenkin uskon vahvasti, että nämä eivät ole ristiriidassa keskenään.
Poliitikkojen tehtävä ei ole kertoa ihmisille, miten näiden tulevaisuudessa tulisi asua. Meillä jokaisella on omat mieltymyksemme. Joku pitää puutarhasta, toinen kivestä, lasista ja sementistä. Mutta jokaista meistä koskevat samat realiteetit ja tosiasiat. Meidän on vähä vähältä mukauduttava tilanteeseen, jossa polttoaine ja energia ovat entistä kalliimpaa ja jossa ilmastonmuutos otetaan tosissaan myös yhdyskuntasuunnittelussa. Siksi aivan kaikenlaiset asumisen mallit eivät enää ole kestäviä eivätkä mahdollisia.
Suomeen mahtuu ja kuuluu niin kaupunkeja kuin maaseutuakin. Se mitä meidän sen sijaan pitäisi välttää, on liian kaupunkimainen maaseutu tai maaseutumainen kaupunkirakenne.
Kaupungeissamme ja niiden lähialueilla asuu nuorempia ja vanhempia, varakkaampia ja vähemmän varakkaita, sinkkuja ja suurperheellisiä, enemmän ja vähemmän urbaaneja ihmisiä. Yhteiskunnan tehtävä ei ole kertoa miten itse kunkin heistä pitää asua, vaan tarjota erilaisia vaihtoehtoja kuitenkin siten, että itse yhdyskuntarakenne pidetään kasassa, kaupunkikeskustat elävinä ja lähipalvelut kunniassa.
Kaupungin ja kaupunkiseudun – isommankin sellaisen – pitää olla ihmisen kokoinen, suvaitseva ja valinnanvapautta suosiva, mutta samalla ilmastosta aidosti vastuuta kantava eheä kokonaisuus, jossa liikkumisen tarvetta vähentämällä ja luontoarvoja säästämällä luodaan edellytykset toimivalle elinympäristölle ja ennen kaikkea: hyvälle ja onnelliselle elämälle!