Politiikassa on tapana todeta kulloinkin alkamassa olevan kevään olevan poikkeuksellisen mielenkiintoinen. Ehkä näin onkin, vuosi vuoden jälkeen. Tai sitten kyse on vain hengen luomisesta kannattajien ja äänestäjien joukossa.
Helsingin Sanomien toimittaja kirjoitti tänään politiikan superkeväästä. Aiheena moiseen ylisanaan on tietty Keskustan puoluekokous ja puheenjohtajan vaihtuminen. Tekeekö tämä keväästä superkevään?
Jos oletetaan, että kolmella suurella puolueella vaihtuu kullakin puheenjohtaja seitsemän vuoden välein, lähes joka toisesta keväästä tulisi tällä logiikalla superkevät. Eduskuntavaalit taas tekevät joka neljännestä keväästä niinikään supersellaisen. Ja presidentivaalit joka kuudennesta oikein supersuperkevään.
Näin se tulee helposti superkevät jokaisesta keväästä.
Jännittävää ja ennen kaikkea surullista on, että superkevät edellyttää toteutuakseen aina henkilövalintoja. Asiasyin sellaisia ei kukaan halua mieltää.
Hesarissa oli tänään myös laaja juttu tutkijasta, joka oli sitä mieltä, että Keskustan pitää valita puheenjohtaja äänestäjiä, ei mediaa varten. Niinpä! Nyt uutinen saadaan lähes päivittäin jopa siitä, että joku puolivarteenotettava ehdokas pohtii koska hän päättää ehdokkuudestaan jotain.
Väkisinkin tulee mieleen Esko Ahon lausahdus 1990-luvun puolivälistä, kun hän totesi politiikan henkilöityvän, viihteellistyvän ja pinnallistuvan. Aho oli oikeassa – ikävä kyllä.