Blogi

Oppositiopolitiikkaa pääkaupungin kustannuksella

Siinä ei Suomessa ole mitään uutta, että maassa tehdään politiikkaa pääkaupungin kustannuksella. Tätä on kautta aikain esiintynyt niin hallitusten kuin oppositioidenkin toimesta. Se, että Helsingin omat päättäjät alistavat kotikaupunkinsa asioiden hoidon oppositiopolitiikan alttarille, on kuitenkin uutta.

Tältä vaikutelmalta on lähes mahdoton välttyä kun tarkastelee demareiden toimintaa Helsingin viime viikonloppuisissa budjettineuvotteluissa.

Helsingin poliittiset ryhmät pääsivät sunnuntaina sopuun kaupungin ensi vuoden budjetista. Demarit jättäytyivät kuitenkin sen ulkopuolelle. Eivät toki ihan yksinään, sillä seuraa heille teki myös Suomen Kommunistinen Puolue.

Helsingissä asioita on monen vuosikymmenen ajan hoidettu Kokoomuksen ja SDP:n muodostamalla aseveliakselilla. Niin helpompina kuin vaikeampinakin aikoina. Vastuuta on kannettu varsinkin silloin, kun tilanne on ollut tavanomaista hankalampi. Viimeisen runsaan kymmenen vuoden ajan myös Vihreät ovat yhdessä olleet tätä vastuuta kantamassa. Useimmiten myös valtuuston pienet ryhmät ovat sopuun yhtyneet. Joskus neuvottelut ovat olleet helpommat, joskus vaikeammat, mutta aina on sopu syntynyt. Nyt siis ei syntynyt. Tai siis syntyi, mutta ei demareiden osalta. Eikä Suomen Kommunistisen Puolueen.

Varsinkin kun ottaa huomioon, että myös vasemmistoliitto oli sovussa mukana, demareiden käyttäytyminen näyttäytyy oudossa valossa. Historiallisessa perspektiivissä se näyttäytyy vielä omituisemmalta.

Demareiden päätavoite neuvotteluissa oli kunnallisveron korottaminen. Tässä he eivät onnistuneet. Onneksi.

Ovat demarit ennenkin vaatineet veronkorotuksia ja ovat he ennenkin tässä epäonnistuneet, mutta tuolloin he eivät kuitenkaan ole marssineet ulos neuvotteluista. Tällä kertaa siis toisin. Tämä tosin oli ennakoitavissa jo ennen varsinaisia neuvotteluja. Demarit olivat taktisen linjansa valinneet. Päätös siitä, että he ovat mukana vain sovussa, joka perustuu veronkorotuksiin lienee tehty jo aikaa ennen viimeisiä vääntöjä. Vaikea on myös uskoa, että missään vaiheessa edes kuvittelivat onnistuvansa vakuuttamaan muut puolueet näistä korotuksista.

On toki selvää, että demareiden olisi eduskunnassa ollut helpompi veisata virttään valtakunnan hallituksen veronalennuslinjan ”turmiollisuudesta” jos maan pääkaupunkikin olisi samassa yhteydessä korottanut verojaan. Mutta ei. Nyt heille ei tätä iloa suotu – eikä toki ollut tarpeenkaan. Mutta onko se riittävä syy marssia ulos neuvotteluista, joihin vasemmistoliittokin jäi vastuullisesti jatkamaan yhteisiä ponnistuksia ja samalla katkaista ikiaikainen perinne kaupungin isoimpien puolueiden kyvystä yhdessä ratkaista kaupungin keskeisimmät kysymykset?

Valtakunnan oppositiopolitiikan kannalta näin saattoi olla. Jos siis kaikki on alistettu sille. Enkä toki ole varma siitäkään, että edes tuo taktiikka oli loppuun asti mietitty. Mutta entä helsinkiläisten demareiden kotikaupungin kannalta?

Kuntatalouden kannalta hankalimmat ajat ovat vasta edessä. Näin myös Helsingin osalta. Tämänvuotinen näytelmä ei lupaa hyvää. Mutta ennen kaikkea se on ollut kovin surullista katsottavaa. Sillä ainakin tähän asti kotikaupungin asioiden vastuullinen hoitaminen on painanut vaakakupissa enemmän kuin erilaiset poliittis-taktiset näkökulmat.