Länsiväylä uutisoi viime viikolla hallituksen suunnitelmista pakolla yhdistää pääkaupunkiseutu. Juttu oli ns. uutisankka, eikä pitänyt paikkaansa. Harmi sinänsä.
Yhdistämisajatuksesta voi hyvin olla montaa mieltä. Siitä ei kuitenkaan pitäisi olla eri mieltä, että asia kannattaa juurta jaksaen selvittää. Näin ei kuitenkaan ole. Osa seudulla vastustaa henkeen ja vereen asian selvittämistä ja osa jopa siitä puhumista. Se siitä avoimesta suomalaisesta keskustelukulttuurista!
Suomessa selvitetään – pääosin veronmaksajien varoilla – päivittäin kymmeniä, ellei jopa satoja asioita. Näistä ainakin 99 % koskee pienempiä ja vähemmän selvittämistä vaativia asioista kun mistä pääkaupunkiseudun yhdistämisessä on kyse. Olisi kuitenkin väärin ajatella – vai onko joku eri mieltä – että vain pieniä asioita pitää selvittää ja isot asiat tulee ratkaista tunnepohjalta.
Miten ihmeessä voisimme käydä kunnollista kansalaiskeskustelua asiasta, jos sille ei anneta edellytyksiä? Millä perusteella ratkaisut tulisi tehdä, jos edes faktojen keruu kielletään? Ja ennen kaikkea: mitä pelättävää selvittämisessä oikein on?
Vaikea onkin välttyä vaikutelmalta, että selvittämistä vastustetaan sen takia, että sen pelätään johtavan ”väärään” lopputulokseen. Kysyä vain sopii kuinka vastuullista on vastustaa selvitystä sillä perusteella, että sen oletetaan paljastavan, että yhdistäminen olisikin järkevää. Eikö oikeille ratkaisuille haluta antaa edes mahdollisuutta? Eikö politiikassa ja kunnallishallinnossa pyritäkään järkeviin päätöksiin?
Yhdistämisestä on käyty vaihtelevaa keskustelua jo vuosia. Sen aikana on esitetty monta hyvää perustetta sekä yhdistämisen puolesta että sitä vastaan. Koko aikana en kuitenkaan ole kuullut yhtään edes puolijärkevää argumenttia sille, ettei asiaa saisi selvittää.
Minulle on toki väitetty, että suur-Helsingistä tulisi niin iso, että se olisi tehoton tai epädemokraattinen. Olen kuullut myös kymmeniä muita vastaväitteitä yhdistämiselle. Niin tai näin, niin selvittämällähän näihin kysymyksiin vastaukset saataisiin. Niin päättäjillä kun kansalaisillakin tulisi olla oikeus tietoon – tietoon joka on arvolatautumatonta ja puolueetonta.
On myös esitetty, että olennaisempaa olisi selvittää koko Helsingin seudun rakenteita. Nämä eivät kuitenkaan ole ristiriidassa keskenään, vaan kaksi ihan eri asiaa. Ne joilla asialliset argumentit ovat kokonaan hakusessa, ovat jopa väittäneet, että jo selvittämisestä puhuminen vaarantaa pääkaupunkiseudun yhteistyön. No ei kai nyt sentään! Näin lapsellisiin väitteisiin ei törmää enää edes esikoululaisten hiekkalaatikoilla. Ajatelkaa nyt: voiko kukaan vastuullinen päättäjä oikeasti asettaa yhteistyön ehdoksi sen, että joidenkin asioiden järkevyyttä ei saa edes selvittää?
Kohtuullisen suurella varmuudella voin – asiasta kokemusta omaavana – ennustaa, että tämä kolumni saa taas hihat palamaan tietyissä piireissä. Mutta miksi? Minkälaista maailmankäsitystä edustaa sellainen kanta, ettei ministeri saisi vaatia sitä, että maan ainoan metropolialueen kannalta joka tapauksessa ison asian järkevyys tulisi selvittää? Itse asiassa jo pääkaupunkiseudun valtava kansantaloudellinen merkitys, monista muista seudun haasteista puhumattakaan suorastaan velvoittaa hallituksen jäseniä pohtimaan näitä asioita. Huomattavasti älyllisempää olisikin kritisoida ministereitä siitä, etteivät he hoitaisi tehtäviään, jos he eivät tällaista keskustelua kävisi.
Selvityskielto selvityksestäpuhumiskiellosta puhumattakaan ei ole tätä päivää. Se ole minkään hyvän hallinnon oppien eikä minkään demokratiakäsitysten mukaista. Ja kyllä se antaa kovin oudon kuvan seudusta, joka maailmalla markkinoi itseään yhtenä universumin dynaamisimmista ja edistyksellisimmistä alueista.
Jan Vapaavuori
asuntoministeri
kansanedustaja
kaupunginvaltuutettu
Kolumni Helsingin Uutisissa 22.2.2009