Blogi

Yhteistyötä vai liitoksia?

Lehtiä lukiessa hämmästyy aika ajoin, useistakin eri syistä. Harvemmin kuitenkin joutuu hämmästymään lukiessaan omia haastattelujaan. Tänään olen sitten kokenut tämänkin.

Sekä Helsingin Sanomissa että Hufvudstadsbladetissa oli tänään laajempi uuteen ministeripostiini liittyvä haastattelu. Helsingin Sanomien mukaan ”Vapaavuori yhdistäisi pääkaupunkiseudun”. Hufvudstadsbladetin mukaan sen sijaan olen sitä mieltä, että ”vapaaehtoinen yhteistyö on parasta Helsingin seudulla”.

Jos lukee molemmat haastattelut lukematta niiden otsikoita, jutuissa ei ole ristiriitaa. Niin tein minäkin eilen, kun sain haastattelut tarkastettavakseni.
Samaa tarinaa enemmän tai vähemmän molemmat. Mutta niin se on elämä ihmeellistä, että käytännössä katsoen samasta haastattelusta voi vääntää kaksi kovin erilaista otsikkoa.

Olen vahvasti siinä uskossa, että meidän tulee vaalia eheitä yhdyskuntarakenteita. Mitä pitempiä ovat keskimääräiset etäisyydet, sitä enemmän meillä on liikennettä, sitä pienempi osuus tästä perustuu joukkoliikenteeseen, sitä enemmän meillä on ruuhkia ja päästöjä. Hajautuva yhteiskuntarakenne on täten erittäin merkittävä ilmasto-ongelma.

Hajautuva yhdyskuntarakenne merkitsee myös suuria kansantaloudellisia tappioita ja heikentää seudun kilpailukykyä. Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpisen tuoreen raportin mukaan se vaikuttaa myös nostavasti asuntojen hintoihin. On siis monta syytä vastustaa hajautuvaa ja pyrkiä edistämään eheytyvää yhdyskuntarakennetta.

Minusta on selvää – ja sen sanoin molemmille haastattelijoille – että kuntarajat vaikeuttavat tällaisen eheämmän rakenteen vaalimista. Tämä perustuu ennen kaikkea siihen, että eheämpi rakenne edellyttää puhtaasti seudullisen näkökulman ottamista, kun taas kunnat lähtökohtaisesti tarkastelevat asiaa omasta näkökulmastaan. Kunnilla on myös keskenään erilaisia intressejä ja erilaisia strategioita.

Niin yhteiskunnan yleisten etujen kuin erityisesti kestävän kehityksen edellyttämä eheämpi yhdyskuntarakenne edellyttää siksi uudenlaisia toimintamalleja. Vaihtoehtoja on periaatteessa ainakin kolme: tiivistyvä vapaaehtoisuuteen perustuva yhteistyö, kuntaliitokset tai jonkinlainen seutu- tai metropolihallinto. Asian ydin on kaikissa sama: kuntarajoja pitää ainakin madaltaa.

Pääkaupunkiseudun kaupungeissa on yhteisillä päätöksillä lähdetty tiivistyvän vapaaehtoisen yhteistyön mallista. Kaupungit ovat kuitenkin itsekin kirjanneet, että yhteistyön toimivuus arvioidaan vuonna 2008 ja tämän jälkeen päätetään mahdollisen kuntaliitoksen selvittämisestä, elleivät yhteistyön tulokset siis ole riittäviä. Seutuhallintomallin kaupungit ovat jo lähtökohtaisesti hylänneet.

Helsingin Sanomissa totesin, että ”on välttämätöntä, että rajoja ainakin madalletaan tai niistä jossain vaiheessa luovutaan jopa kokonaan”.
Hufvudstadsbladetin mukaan ”haluan panostaa todelliseen yhteistyöhön ja vasta ellei tässä onnistuta, haluaisin lyödä kaupungit yhteen.” On makuasia, minkälaisen otsikon näistä vääntää. Vai onko?

Ihan riippumatta siitä, miten pääkaupunkiseudun kuntarakenne järjestetään, on kuitenkin välttämätöntä, että yhteistyö valtion ja seudun kuntien välillä paranee. Varsinkin asumiseen, maankäyttöön ja liikenteeseen liittyvissä kysymyksissä todellisia tuloksia voidaan saada aikaan vain, jos valtio ja kunnat sitoutuvat samoihin tavoitteisiin ja puhaltavat yhteen hiileen.
Yhteistyön pitää perustua aitoon kumppanuuteen, kuten pks-kaupungit ennen vaaleja vaativat. Tähän on nyt hyvät edellytykset, kun sama konsepti on kirjattu myös tuoreeseen hallitusohjelmaan.