Verohallitus on päättänyt nostaa tonttien verotusarvoja mm. pääkaupunkiseudulla. Tämän seurauksena kiinteistövero on nousemassa huimasti, joidenkin tonttien osalta jopa kaksinkertaiseksi. Siis kaksinkertaiseksi! Lopputulos on täysin kohtuuton. Lisäksi se on mitä suurimmassa määrin järjenvastainen.
Suomessa ollaan liikuttavan yksimielisiä siitä, että asuntojen viimeaikainen hintakehitys on iso ongelma erityisesti pääkaupunkiseudulla. Varsinkin Helsingin ylikorkeat asuntohinnat aiheuttavat ei-toivottavaa alueen sisäistä muuttoliikettä, vaikeuttavat osaavan työvoiman saantia ja vaikuttavat kielteisesti koko seudun kilpailukykyyn. Inhimilliset seuraukset tavallisten kansalaisten tasolla ovat luonnollisesti vielä suuremmat. Lopputuloksena seudulla asutaan kovin ahtaasti – tai muutetaan kauemmaksi sieltä, missä itse asiassa haluttaisiin asua. Samalla etäisyydet pitenevät, liikenne, ruuhkat ja päästöt lisääntyvät ja ympäristö kärsii.
Julkisen sektorin tehtävänä tulisi olla lieventää näitä ongelmia, eikä omilla toimillaan vain syventää kohtuuhintaista asumista etsivien ihmisten ahdinkoa. Mutta mitä tekee valtio? Nostaa omilla toimillaan asumisen hintaa entisestään siellä, missä se on suurin ongelma. Lisää ruuhkia siellä, missä ne jo ovat pahimpia. Harjoittaa kestävän kehityksen vastaista politiikkaa.
Verottajalla ei tunnetusti ole sielua eikä sydäntä. Silti verotuksella on muitakin tavoitteita kun varojen kerääminen. Ja verotuksella on joka tapauksessa aina muitakin seurausvaikutuksia. Jos nämä vaikutukset eivät ole yhteiskunnan kokonaisedun mukaisia, verotusta tai sen perusteita tulee yksinkertaisesti muuttaa.
On totta, että maan arvo pääkaupunkiseudulla on noussut huimasti. Kiinteistöverotuksen alkuperäinen tarkoitus ei kuitenkaan ole ollut muodostaa varallisuuden arvoon perustuvaa veroautomaattia, jonkinlaista kuopatun varallisuusveron kaltaista kateusveroa, vaan kerätä varoja mm. katujen hoitoa ja korjausta varten. Eivät nämä kustannukset siitä nouse, että maan arvo nousee! Asumiseen maan arvon kautta kohdistuva varallisuus on sitä paitsi luonteeltaan kovin laskennallista. Ja maan verottaminen kohdistuu aina paitsi omistus myös vuokra-asumiseen, eli koskee kaikkia asukkaita asumismuodosta, tulotasosta ja varallisuustasosta riippumatta.
Niin asumis- kuin elinkustannukset ovat pääkaupunkiseudulla huomattavasti korkeammat kuin muualla maassa. Osin tämä on väistämätöntä. Mutta valtion ei enää entisestään pitäisi syventää tätä kuilua. Siksi kiinteistöverojärjestelmämme on remontoitava sellaiseksi, että se ottaa huomioon muunkin kuin maan laskennallisen arvon. Tehtävä ei ehkä ole helppo. Mutta se on varmasti mahdollista, jos tahtoa vain riittää.
Ellei muuta keksitä, kuntien harkintavaltaa ja alueellisten näkökohtien parempaa huomioimista voidaan edistää alentamalla alimpia kiinteistöveroprosentteja tai poistamalla mainitut minimiveroprosentit kokonaan. Tämän ei edes pitäisi olla valtiolle ongelma, tulevathan verotuotot juuri kunnille. On muutoinkin omituista, että kiinteistöverolle on määrätty valtion toimesta alaraja, kun sitä ei ole määrätty kunnallisverollekaan.
Mutta riittääkö tahtoa? Ensi vaiheessa sitä voi kysyä ministeri Heinäluomalta, onhan verohallitus hänen johtamansa ministeriön alainen virasto ja kuuluvathan isot verokysymykset aina valtiovarainministerille.