Osaammeko hoitaa talouttamme globalisoituvassa maailmassa
Suomi on tällä hetkellä yksi maailman rikkaimmista maista. Valtiontaloutemme on vahva ja kansallinen kilpailukykymme hyvä. Täytämme mm. EU:n kasvu- ja vapaussopimuksen kriteerit selkeästi. Hyvinvointimme onkin lähes kaikilla mittareilla aivan maailman kärkiluokkaa, niin historiallisessa kuin maantieteellisessä vertailussa. Alustukseni otsikkoon viitaten voi hyvällä syyllä todeta, että me olemme osanneet hoitaa talouttamme hyvin globalisoituvassa maailmassa, ja että Suomen osaamiseen perustunut globalisaatiostrategia on ollut menestystarina.
Maailma on kuitenkin muuttunut, muuttuu parhaillaan, ja muuttuu jatkossa todennäköisesti yhä nopeammin. Mitään takeita nykyisen olotilan pysyvyydestä ei ole olemassa. Tosiasia on, että kansakuntien hyvinvointierot ovat historian saatossa vaihdelleet huomattavasti. Kerran saavutettu ei ole ikuista ja kurjistakin oloista voidaan suotuisten olosuhteiden ja hyvän politiikan avulla kohtuullisen nopeasti ponnistaa aivan uusille tasoille. Esimerkiksi monet Etelä-Amerikan maat, kuten Argentiina, kuuluivat vielä maailmansotien välisenä aikana rikkaimpien maiden joukkoon. Toisaalta monet Itä-Aasian maat ovat parin viimeisen vuosikymmenen ajan olennaisesti parantaneet asemiaan. Itse asiassa Suomikin on vain muutaman sukupolven aikana noussut Euroopan reuna-alueen kehitysmaasta maailman eturivin tietoyhteiskunnaksi.
Globalisaatio ja väestörakenteen kehitys suurimmat haasteet
Se missä isänmaamme on nyt, perustuu historialliseen kehitykseen sekä aiemmin tehtyihin päätöksiin ja strategisiin valintoihin. Se missä isänmaamme on viiden tai kymmenen vuoden päästä perustuu kuitenkin niihin päätöksiin ja valintoihin, mitä me teemme nyt ja lähitulevaisuudessa.
Niin Suomen kuin muidenkin maailman maiden lähitulevaisuuden suurin haaste liittyy globalisaatioon ja erityisesti talouden kansainvälistymiseen. Tämän lisäksi länsimaiden ja erityisesti Suomen asemaan vaikuttaa oma väestörakenteemme ja sen koko ajan voimistuva epäedullinen kehitys.
Globalisaatio muuttanut elinkeinorakennetta ja muuttaa jatkossakin
Meneillään oleva talouden globalisaatiokehitys sai alkunsa jo sotien jälkeisenä aikana, mutta voimistui pääomaliikkeiden vapauttamisen vaikutuksesta 1980-luvun lopulla. Tämän jälkeen erityisesti tieto- ja informaatioteknologian kehitys on voimistanut kehitystä edelleen. Uutta maailmanhistorian aiempiin globalisaatioaaltoihin on se, että tällä erää se koskettaa koko maailmaa. Yhdessä teknologisen kehityksen kanssa tämä on tuonut myös yritystoimintaan uuden logiikan, jonka mukaan tuotannon maailmanlaajuinen hajauttaminen on paitsi mahdollista, myös tehokasta ja taloudellista.
Suomen viennin rakenne on voimakkaasti muuttunut. Elektroniikka- ja sähköteollisuuden esiinmarssin ohella on tosin hyvä huomata, että myös perinteiset metsä-, perusmetalli- ja energiateknologian klusterit ovat muuttuneet yhä enemmän teknologiaan ja osaamiseen perustuviksi. Muutos on perustunut osaamiseen, jota ovat tukeneet maan korkea koulutustaso ja vahva panostus tutkimukseen ja tuotekehitykseen. Muutoksen mukanaan tuoma menestys on perustunut siihen, että nämä panokset on osattu kohdistaa nopean kasvun aloille. Onnistuminen on myös edellyttänyt vahvaa kansainvälistymistä. Tämäkin on liittynyt osaamiseen, sillä mitä enemmän yrityksillä on koulutukseen ja teknologiaan liittyvää erityisosaamista, sitä todennäköisemmin ne kansainvälistyvät. Suuryritysten ohella monien pienten ja keskisuurten yritysten kansainvälistyminen on ollut vahvaa.
Muutos on ollut erittäin raju. Suomen ja sen elinkeinoelämän kansainvälistyminen on ollut huimaa. Kymmenen suurimman suomalaisyrityksen liikevaihdosta noin 90% on tänään vientiä tai ulkomaisten tytäryritysten liikevaihtoa. Helsingin pörssissä noteerattujen suomalaisyritysten osakkeiden arvosta noin puolet on ulkomaalaisilla. Maan 500 suurimmasta yrityksestä ulkomaisessa omistuksessa on noin kolmannes.
Markkinoiden avautuminen on tarkoittanut kiristyvää kilpailua. Suomen menestys maailmalla on nojautunut tähän. Kotimarkkinoilla tilanne on kuitenkin ja itse asiassa väistämättä ollut myös toisensuuntainen. Monilla aloilla työllisyys on olennaisesti pienentynyt ja yritysten voitot alentuneet. Suomessa esimerkkejä näistä ovat mm. rahoitussektori, maatalous, elintarviketeollisuus sekä eräät palvelutoimialat. Voittajien lisäksi on aina häviäjiä, vaikka kyse ei olekaan nollasummapelistä.
Ihmisen muisti on lyhyt. Monista tuikituntemattomista harvinaisuuksista on tullut nopeasti itsestäänselvyyksiä. Itse kunkin voisi olla hyvä hetkeksi pysähtyä miettimään sitä, koska hän hankki ensimmäisen kännykkänsä. Siitä tuntuu ehkä olevan ikuisuus, mutta onko sittenkään?
Muutosvauhti jatkossa saattaa vain kiihtyä. Jo viiden vuoden päästä elämämme arkipäiväisyyksiin kuuluu todennäköisesti asioita, joista useimmat meistä eivät tänään ole kuulleetkaan. Voittajia tulevaisuudessa ovatkin ne, jotka luovat tulevaisuutta, eivät ne, jotka pyrkivät mukautumaan jo tapahtuneeseen. Tämä koskee ihmisten ja yritysten ohella myös kansakuntia ja näiden kykyä hoitaa talouttaan. Muutokset lisääntyvät. Muutosvauhti kasvaa. Omistuksellinen keskittyminen jatkuu. Tuotannon hajauttaminen kiihtyy. Globaali verkottuminen etenee. Voitot ja tappiot korjataan kansakuntienkin tasolla aiempaa useammin ja aiempaa suurempina.
Suomessa OECD-alueen epäedullisin väestökehitys
Yleisessä tiedossa on, että maamme väestö vanhenee, ja että tämä aiheuttaa tiettyjä ongelmia. Kansantaloudellisesti kyse on ns. huoltosuhteen heikkenemisestä eli siitä, että yhä harvemman työikäisen tulee työllään kustantaa yhä useamman työmarkkinoiden ulkopuolella olevan hyvinvointi. Samalla näiden työmarkkinoiden ulkopuolella olevien aiheuttamat kustannukset uhkaavat nousta. Itsestään selvää on, että niin eläke-, terveys- kuin sosiaalimenoihinkin kohdistuu jatkossa huomattavat paineet. Suomi ei ole yksin tässä kehityksessä. Arvioiden mukaan Suomi on kuitenkin kaikista OECD-maista se, jossa epäedullinen väestökehitys on jatkossa nopeinta. Tulevaisuustutkija Mika Anttonen totesi pari päivää sitten Taloussanomissa, että ”ikääntyminen on suurin haaste Suomelle sitten toisen maailmansodan jälkeisen jälleenrakentamisen”.
Tämä asettaa omalta osaltaan suuren haasteen talouspolitiikallemme jo sinänsä. Väestökehitykseen liittyy myös toinen pulma. Työikäisen väestön vähetessä, meitä uhkaa todellinen työvoimapula, josta tosin on jo nyt eräitä merkkejä. Selviytyäkseen tästä meidän tulee pystyä nopeuttamaan työmarkkinoille tuloa eli lyhentämään opiskeluaikoja ja pidentämään työmarkkinoilla oloa eli nostamaan keskimääräistä eläköitymisikää. Ulkomaalaispolitiikassa on siirryttävä nihkeästä pakolaispolitiikasta aktiiviseen siirtolaispolitiikkaan. Koulutuspolitiikan ja työmarkkinoiden tulevan kysynnän väliseen yhteyteen tulee panostaa entistä enemmän.
Keinot uhkakuvien torjumiseen oltava ennakkoluulottomia
Suomen lähiajan haasteet liittyvät siis yhtäältä oman kilpailukykymme turvaamiseen yhä nopeammin kansainvälistyvillä markkinoilla, mutta toisaalta myös oman julkisen taloutemme kurissapitämiseen kasvavien menopaineiden puserruksessa. Erityisen ongelmallista on se, että keinot ja lääkkeet näiden ongelmien ratkaisuun eivät ole perinteisiä ja saattavat jopa olla ainakin näennäisesti ristiriidassa keskenään.
Ottaakseni vain yhden esimerkin, meidän on pakko alentaa verotustamme pärjätäksemme globaalissa kilpailussa, mutta samanaikaisesti meidän on huolehdittava julkisen talouden kestävästä rahoituspohjasta voidaksemme hoitaa mm. väestökehityksestä väistämättä aiheutuvat lisäkustannukset. Tämä tarkoittaa ennen kaikkea entistä luovempaa ajattelua sekä irrottautumista tietyistä ajatuspinttymistä ja pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon perinteisesti liitetyistä opinkappaleista.
Talouspolitiikan päätehtävänä oltava yritystoiminnan menestyksen edistäminen
Varsinkin ns. pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa on laajasti vallalla ihmeellinen illuusio, jonka mukaan valtio yksin tai yhdessä työmarkkinaosapuolten kanssa toimisi jonkinlaisena hyvinvoinnin lähteenä. Selvää on, että näilläkin on oma roolinsa. Vähintään yhtä selvää pitäisi olla, että kaikki hyvinvointi perustuu yritystoimintaan ja sen menestykseen. Ilman yksityisen sektorin yrityksiä ei olisi näiden työntekijöitä ja ilman näiden molempien maksamia veroja ei olisi koko julkista sektoria, julkisen sektorin työntekijöitä ja julkisia hyvinvointipalveluja tai -etuuksia. Ilman suomalaista yrittäjää – tai ulkomaista Suomessa toimivaa yrittäjää – järjestelmä ei yksinkertaisesti toimisi.
Globaalitaloudessa kansantaloudet ovat tulleet osaksi kansainvälistä systeemikilpailua, jossa valtiot kilpailevat toistensa kanssa mm. instituutioidensa tehokkuudella ja verotuksella. Tuottavuuden jatkuvasta kasvusta on tullut haasteista suurin koskien niin yksityistä kuin julkistakin sektoria. Kasvun lähteet ovat kuitenkin muuttuneet. Jatkossa kasvu perustuu yhä enemmän teknologiseen kehitykseen, innovatiivisuuteen ja yrittäjyyteen. Kyse on yhä enemmän kansantalouksien kilpailukyvystä. Kansallisesta elinkeino- ja talouspolitiikasta on tullut kilpailukykypolitiikkaa. Karkeasti yleistäen voi todeta kaikkein tärkeintä olevan, että Suomi on jatkossakin houkutteleva sijoittautumispaikka erityisesti korkean teknologian yrityksille – sekä suomalaisille että ulkomaisille.
Kansainvälistymiskehityksen myötä kansallisen talouspolitiikan mahdollisuudet ovat selvästi kaventuneet ja muuttaneet luonnettaan. Valtiovalta ei voi harjoittaa yritystoimintaa yritysten puolesta. Kyse onkin ennen kaikkea hyvien olosuhteiden luomisesta tai ns. suotuisan liiketoimintaympäristön luomisesta menestyvälle yritystoiminnalle.
Suotuisa liiketoimintaympäristö pitää sisällään monia erilaisia asioita alkaen toimivasta hallinnosta, hyvästä infrastruktuurista, julkisen sektorin, koulu- ja yliopistolaitoksen ja yrityselämän kitkattomasta yhteistyöstä päätyen yhteiskunnan peruspalvelujärjestelmän toimivuuteen, mahdollisimman vähäiseen rikollisuuteen ja maan yleiseen turvallisuustilanteeseen.
Sekä ansiotuloverotuksen että yritysverotuksen kilpailukykyä parannettava
Talouspolitiikan näkökulmasta kyse on kuitenkin ennen kaikkea verotuksesta ja erityisesti sen tasosta.
Henkilöverotuksen osalta Suomi on tällä hetkellä todellinen himoverottaja. Viime vuosina toteutetut useat vaikkakin pienet veronkevennykset ovat onneksi jo hieman helpottaneet kysymystä. Jatkossa keskimääräistä korkeampi verotuksemme merkitys kansallista kilpailukykyä heikentävänä tekijänä kuitenkin korostuu. Verotuksen yleisen tason ohella tämä vaatimus koskee ehkä jopa korostetusti hyvätuloisia palkansaajia. Yksi kansainvälistymiseen liittyvä piirre on se, että myös työvoima liikkuu entistä helpommin ja nopeammin paikasta toiseen, jolloin tuloverotuksen merkitys päätöksiä tehtäessä ei ole vähäinen. Ehkä vielä suurempi merkitys verotuksen tasolla on suurten monikansallisten yhtiöiden tehdessä investointipäätöksiä – olivatpa ne sitten suomalaisia tai ulkomaisia.
Kaiken kaikkiaan korkea verotuksemme on tällä hetkellä meille selkeä kilpailukykyhaitta, jota on pakko jatkossa ainakin lieventää.
Yritysverotuksen osalta tilanteemme on ollut parempi. Vuoden 1993 suuri pääomaverouudistus olikin monilla mittareilla arvioituna erinomaisen onnistunut. Kilpailukyvyn kannalta keskeinen nimellinen yhteisöverotasomme oli itse asiassa vielä kymmenen vuotta sitten koko OECD-alueen alhaisin. Myös osinkoverotuksemme oli ja on itse asiassa vielä hetken läntisen maailman alhaisimpia.
1990-luvun alun jälkeen suunta on kuitenkin ollut väärä. Samaan aikaan kun kilpailijamaamme ovat alentaneet verotusta, Suomi nosti kahteen otteeseen kilpailukykyisiä verokantojamme. Aivan näinä päivinä käsillä oleva kysymys yritysverotuksen kilpailukyvyn parantamisesta on koko maan ja sen osaamiseen perustuvan osaamisstrategian kannalta äärimmäisen tärkeä.
Panostaminen osaamiseen oltava jatkossakin keskipisteessä
Suomen menestys on perustunut selkeään osaamisstrategiaan. Tämä on näkynyt monella positiivisella tavalla ja myös hidastanut tai lieventänyt työpaikkojen siirtymistä halvemman kustannustason maihin. Työllisyysnäkökulmasta onkin hyvä havaita, että suomalaisten monikansallisten yritysten ulkomaiset investoinnit ovat kohdistuneet lähinnä tuotantoon ja markkinointiin. Pääkonttoritoiminnot ja T&K-toiminta ovatkin kansainvälistyneet vähemmän.
Koulutustasomme on yksi maailman parhaista. Hyvän politiikan tulokset näkyvät lisäksi läpi koko koulutusketjun alkaen loistavista lukutaitoluvuista ja päätyen osaamisstrategian kannalta tärkeään kysymykseen korkeasta tekniikan ja luonnontieteiden korkeakoulututkintojen määrästä. Erityisen tärkeänä on pidetty niin julkisen kuin yksityisen sektorin panostusta tutkimus- ja kehitysmäärärahoihin, joissa Suomi on Ruotsin ohella ainoa maa, joka ylittää EU:n oman sisäisen tavoitteen ja pystyy näiden t&k-menojen bkt-osuudella kilpailemaan esim. Yhdysvaltojen kanssa.
Tältä osin linjausten teko on helppoa: Jatkettua politiikkaa on yksinkertaisesti jatkettava.
Työttömyysongelma ei ratkea pelkällä osaamiseen panostamisella
Kansainvälisen työnjaon syvenemiseen liittyy olennaisesti se, että alhaista ammattitaitoa vaativien tuotteiden tuonti matalan kustannustason maista lisääntyy. Tämä puolestaan on kiinteässä yhteydessä siihen, että teollisuusmaiden työmarkkinoilla työvoiman kysyntä on yhä kasvavassa määrin kohdistunut suurimmaksi osaksi hyvin koulutettuihin. Useimpien arvioiden mukaan hyvin koulutettujen työntekijöiden kysyntä suhteessa vähän koulutettuihin kasvaa edelleen, vaikka heidän suhteellinen palkkansa nousee.
Koko kansaa ei kuitenkaan voi eikä kannata kouluttaa korkeakoulutasolle asti. Erityisesti kansantalouden kannalta hyvin raskaan työllisyyskysymyksen näkökulmasta onkin löydettävä myös muita keinoja. Tältä osin Suomi ei voi kehuskella saavutuksillaan.
Matalan tuottavuuden alojen sekä palvelusektorin työllisyyskysymystä tulee lähestyä sekä työvoiman kysynnän että tarjonnan näkökulmasta. Kysynnän kannalta kysymys on sekä työelämän pelisääntöjen joustavuudesta että työnantajan kokonaistyövoimakustannuksista. Meidän on ymmärrettävä ja hyväksyttävä se, että työelämän rakenteet ovat pysyvästi muuttuneet, ja että työllistämiskynnyksen alentaminen työelämälainsäädäntöä keventämällä luo paljon sellaisia työpaikkoja, jotka 2000-luvun taloudessa joka tapauksessa ovat epävarmoja. Kysymys ns. verokiilasta tai kannustinloukusta on niin ikään otettava tosissaan. Oikein tai väärin, valtaosa työttömistä ei kovin innokkaasti työllisty, jos työn vastaanottaminen ei nosta tai jopa laskee hänen käytettävissä oleviaan tuloja. Pienipalkkaisen työn verotuksen ohella jatkossa onkin pakko myös tarkastella erilaisten etuuksien tasoa, kestoa ja määräytymisperusteita.
Pidättyvään julkistalouden hoitoon palattava
Jokainen yrittäjä tietää, että pitkässä juoksussa firman tulojen ja menojen pitää olla tasapainossa. Julkistalouden hoidossa samat lainalaisuudet ovat kuitenkin liian usein unohduksissa. Varsinkin Keynesiläisen talouspolitiikan osalta halutaan ymmärtää vain kolikon toinen puoli. On totta, että huonoina aikoina voisi olla järkevää talouspoliittisin keinoin elvyttää taloutta jopa velkarahalla, mutta tämä edellyttää välttämättä sitä, että hyvinä aikoina pannaan vastaavasti rahaa sukanvarteen. Näin on kuitenkin tehty vain ajoittain.
Tiukka valtiontalouden hoito toimi Ahon hallituksen ja Lipposen ensimmäisen hallituksen aikana. Lipposen toisen hallituksen aikana linjasta ruvettiin kuitenkin jo pahasti lipsumaan (tavoite menojen pitämisestä koko vaalikauden reaalisesti vuoden 1999 tasoilla epäonnistui pahasti) ja sama kehitys näyttää jatkuvan.
Suomen osalta mainittu epäedullinen väestökehityksemme luo erityisen paineen ylijäämäiselle taloudelle. Tulevaisuuden menopaineemme ovat niin suuria, että niihin tulisi varautua jo nyt. Hyvinvointiyhteiskunnan jatkuvaan lisärakentamiseen komittoituneet poliitikot eivät tätä kuitenkaan ymmärrä tai halua ymmärtää. Tällaisia poliitikkoja on kaikissa puolueissa, eniten punamulta-akselilla.
OECD on Suomea koskevassa maaraportissaan sanonut asian hyvin selvästi. Myös IMF totesi omassa Suomea koskevassa maaraportissaan jo vuonna 2002, että kokonaismenojen kasvu on saatava pysähtymään ja menoja jopa pienentämään. Tämä tulisi nyt ottaa tosissaan.
Julkisen sektorin tehokkuuden parantaminen paras tae hyvinvointipalvelujen pysyvyydelle
Verotuksen ja hyvinvoinnin välillä on tietty yhteys. Se ei kuitenkaan ole niin selvä kuin yleisesti kuvitellaan. Veroasteen ja verotulojen kertymän ohella ja ehkä vielä tätä tärkeämpi kysymys on se, mitä verorahoilla saadaan aikaan.
Muun muassa OECD on keväisessä maaraportissaan todennut, että Suomen lähiajan isoin haaste on julkisen sektorin ja erityisesti kuntien palvelutuotannon tuottavuuden nostaminen laatua vaarantamatta. Eräät muut tutkimukset sanovat asian vielä tylymmin. Esimerkiksi EKP:n tuoreen raportin mukaan julkinen sektorimme on 39% tehottomampi kuin parhaimmat kilpailijamme Luxemburg ja Yhdysvallat. Myös oma valtiovarainministeriömme näkee julkistaloudessa olennaista tehostamisvaraa. Haaste on poikkeuksellisen tärkeä sen takia, että kansainvälisen kilpailukykymme vaaliminen edellyttää välttämättä sekä henkilö- että yritysverotuksen keventämistä. Tämän ei tarvitse tarkoittaa julkisen sektorin minkäänlaista alasajoa. Mutta se ei ole mahdollista ilman julkisen sektorin tuottavuuden olennaista kohentamista.
Keskuskauppakamari on omassa linjapaperissaan ilmaissut asian osuvasti. Sen mukaan ”Ongelmia pyritään liian usein poistamaan vaatimalla voimavarojen lisäämistä, vaikka suurimmat ongelmat voitaisiin hoitaa uudistamalla toimintatapoja ja -prosesseja sekä hyödyntämällä paremmin uuden teknologian tarjoamia mahdollisuuksia”. Jos ja kun yksityinen sektori toimii näin, mitään periaatteellista syytä sille, etteikö myös julkinen sektori voisi tehdä samoin, ei ole olemassa.
Julkisen sektorin tehottomuudessa kyse on muuten systeemin osaamattomuudesta, ei siellä toimivien työntekijöiden osaamattomuudesta. Kyse on poliittisten päättäjien kyvyttömyydestä kiinnittää huomiota oikeisiin asioihin ja johtavien virkamiesten kyvyttömyydestä viedä uudistuksia läpi.
Punamultahallituksen jäljet näkyvät jo
Nykyinen punamultahallitus on toiminut nyt puolisen vuotta. Rehellisyyden nimissä on todettava, että hallitus on tehnyt eräitä hyviäkin päätöksiä. Huolestuttavan monet asiat kulkevat kuitenkin väärään suuntaan.
Veropolitiikan osalta jo tehtyjä tuloveroalennuksia on kiitettävä. Tässä on kuitenkin nähtävissä ainakin kaksi huolestuttavaa piirrettä. Ensinnäkin hallituksen veronkevennykset näyttävät olevan ohi, vaikka vaalikausi on vasta aluillaan. Hallitusohjelmassa on määritelty selkeä euromäärä, jolla verotusta voi vaalikauden aikana keventää, ja tämä summa on nyt kutakuinkin käytetty. Esimerkiksi Sailaksen raportissa määritelty tarve yhden prosenttiyksikön suuruisiin veronalennuksiin vaalikauden jokaisena vuotena ei tule toteutumaan. Toiseksi, osaamisstrategian kannalta keskeisiä ylimpien marginaaliverojen alentamisia ei nyt julkaistussa yritysverouudistuksessa toteutettu. Tässäkin yhteydessä on hyvä huomata, että kyseistä uudistusta on esitetty ja vaadittu myös ylimmän virkamieskunnan toimesta. Tällä viittaan ns. Arvelan työryhmän keväiseen raporttiin, jossa esitettiin mm. korkeimpien marginaaliverojen olennaista leikkausta ja varallisuusveron poistamista, joille punamultahallitus viittasi kintaalla.
Nykypäivänä veronalennuksilta tavoiteltavasta suuruudesta antaa hyvän kuvan tällä hetkellä Saksassa käytävä keskustelu, jossa hallitus aikoo alentaa ylimmän veroprosentin 47:stä 42:een, ja jota silti arvostellaan liian maltilliseksi.
Hallituksen ajankohtainen yritysverouudistus sisältää osan hyviä esityksiä. Yhteisöveron lasku on positiivista, vaikka sitä olisi kilpailukykysyistä pitänyt alentaa enemmänkin. Myös sukupolven vaihdoksiin kaavaillut uudistukset ovat tervetulleita. Sen sijaan yhteisöverojen hyvitysjärjestelmästä luopumiseen ja osinkoverotuksen selkeään kiristämiseen ei olisi ollut mitään syytä. Tosiasia onkin, että uudistus alentaa varsinkin suurempien suomalaisten yritysten vakavaraisuutta ja korottaa listautumiskynnystä. Yhtiövero- ja pääomaverokannan eriyttäminen monimutkaistaa myös aiemmin selkeää järjestelmää tavalla, jota ei olisi suonut esitettävän. Kokonaisuutena uudistus ehkä parantaa yritysverojärjestelmämme kilpailukykyä hieman, mutta vain hieman. Häviäjiä on kuitenkin myös paljon.
Hallituksen panostus t&k-menojen korkeaan tasoon on hyvä asia. Osaamisen kannalta ongelmaksi uhkaa sen sijaan muodostua riittämätön panostus perusopetukseen, peruskouluista korkeakouluihin asti. Tulevaisuudessa uhkana saattaa olla myös osittainen ylikoulutus sekä koulutuksen luoman tarjonnan ja elinkeinoelämän muuttumisen mukanaan tuoman tarjonnan heikko kohtaanto. Esimerkiksi ammattikorkeakoulujärjestelmän kehittämisessä tulisi nyt olla hyvin huolellinen.
Valtiontalouden hoidon näkökulmasta näkymät ovat synkät. Hallitus on itse hallitusohjelmassaan linjannut, että sen tavoitteena on vaalikauden lopussa tasapainoinen valtiontalous. Tämä tavoite on kuitenkin sidoksissa sekä siihen, että tiukka menokuri pitää että siihen, että hallitus onnistuu tavoitteessaan 100.000 uuden työpaikan luomisessa. Molemmat näistä tavoitteista ovat vähintäänkin hataralla pohjalla.
Erityisen huolestuttavaksi tilanteen tekee jo edellä mainittu mm. OECD:n näkemys, jonka mukaan Suomen osalta julkistalouden tulisi epäedullisen väestökehityksen takia itse asiassa olla selkeästi ja pysyvästi ylijäämäinen, jotta tulevaisuuden haasteisiin voitaisiin vastata.
Ehkä kaikkein surullisimmat tulevaisuuden odotukset liittyvät hallituksen työllisyyspolitiikkaan. Hallituksen tavoite 100.000 työpaikan luomisesta tuntuukin lähinnä utopialta, varsinkin kun kysymykseen tuntuu liittyvän koko joukko ideologisia patoutumia ja valtapoliittisia kinasteluja. Tosiasia nimittäin on, että hallitusohjelmassa sovittiin sekä demareiden vaatimasta aktiivisen työllistämispolitiikan lisäämisestä että keskustan vaatimasta matalapalkka-alojen työvoimakustannusten alentamisesta, mutta syksyn budjetissa päätettiin vain demareiden vaatimuksen toteuttamisesta. Isänmaan kannalta olisi suotavaa, että keskusta onnistuisi hallituksen sisäisissä väännöissä jatkossa paremmin. Esimerkiksi Rankassa onnistuttiin välillisiä työvoimakustannuksia alentamalla luomaan satoja tuhansia uusia työpaikkoja, mutta missään päin maailmaa ei ole positiivisia kokemuksia tempputyöllistämisen kyvystä luoda uusia pysyviä työpaikkoja.
Hallituksen valmius välttämättömien rakenteellisten uudistusten tekemiseen tuntuu myös heikolta. Selvää kuitenkin on, että työelämän sääntöjä tulisi joustavoittaa, kannustinloukkuja purkaa ja kilpailua edelleen edistää. Aikanaan paljon parjattu Sailaksen paperi sisältää tältä osin monia hyviä ehdotuksia. Kansakunnan kannalta olisi hyvä, että ne toteutettaisiin.
Julkisen sektorin tehostaminen liittyy lähinnä kuntien toimintaan, eikä hallitusta juuri voi tämän osalta sen paremmin syyttää kuin kiittääkään. Tältä osin myös kunnalliset erot ovat suuria vieläpä siten, että suurimmat kaupungit ovat omassa työssään olleet ehkä kaikkein taantumuksellisimpia.