Puheet

Elinympäristö ja yhdyskunnat –neuvottelupäivät, Helsinki

Kaupunkisuunnittelun eri toimijat – tai ainakin kasvava osa heistä on oivaltamassa, että vanhat toimintamallit eivät enää riitä. Tarvitaan uusia innovatiivisia ratkaisuja, joita myös ilmastopolitiikan onnistuminen edellyttää. Samaan tulokseen on tultu useissa viimeaikaisissa tutkimushankkeissa. Nämä tutkimukset ovat tuottaneet runsaasti ehdotuksia uudenlaisista menettelytavoista sekä kaupunkien että maaseudun suunnittelussa ja rakentamisessa. Nyt pyrimme ympäristöministeriössä eri tavoin edistämään niiden soveltamista käytäntöön. Odotettavissa on julkisten ja yksityisten toimijoiden yhteistyön kehittymistä – kansalaisten ääntä unohtamatta, kaavoitus- ja rakentamisprosessien saumattomuutta, elinkaariajattelun sisäistämistä ja mahdollisten konfliktien hallintaa viisaalla neuvottelumenettelyllä. Tai ainakin kehitystä tähän suuntaan.

Miksi sitten tarvitsemme näitä uusia toimintamalleja?

Syitä on monia. Yksi syy on se, että urbaanin kaupunkiympäristön asumisihanteet ovat muuttuneet ja monipuolistuneet. Tähän uuteen tilanteeseen on voitava joustavasti vastata. Osa kaupunkilaisistakin pitää edelleen asumisen ihanteena kookasta omakotitaloa väljällä tontilla. Samaan aikaan asuntomarkkinoille ovat tulleet ensimmäiset aidosti urbaanit sukupolvet, jotka haluavat asua ja elää kaupungin sykkeessä keskustassa tai tiiviisti rakennetuissa esikaupungeissa.

Kyse ei ole vain sinkuista tai paluumuuttavista eläkeläispariskunnista. Monet lapsiperheetkin arvostavat urbaania ympäristöä ja ovat valmiita tinkimään asuntoneliöistään voidakseen elää kaupungissa ja välttyäkseen kahden auton ylläpidolta. Tilastot kertovat muun muassa sen, että syntyvyys on viime vuosina ollut hienoisessa nousussa esimerkiksi Helsingin kantakaupungissa.

Hyvään urbaaniin ympäristöön kuuluu mm. tiheä puistikoiden verkko, viihtyisät kävely- ja pyöräilytiet sekä asuinkortteleihin liittyvät lähivirkistysalueet. Sen lisäksi että viherympäristöllä on monia suotuisia vaikutuksia kaupunkikuvaan ja ilmanlaatuun, puistot osaltaan kompensoivat kaupunkiasuntojen tiukkaa mitoitusta. Onkin ollut hauska havaita, että hiekkalaatikoilla seurustelevat lasten vanhemmat eivät kuulu pelkästään lähiöelämään vaan heitä näkee nykyään yhä enemmän myös keskustojen leikkipaikoilta.

Urbaani kaupunkiympäristö voi olla hyvä ympäristö myös lapselle. Lyhyet välimatkat kannustavat omaehtoiseen liikkumiseen ja ympäristön käyttämiseen monipuolisella tavalla. Lasten ja nuorten suhteesta kaupunkiympäristöönsä on saatu aivan uudenlaisia tutkimustuloksia, kun on hyödynnetty tutkimuksissa innovatiivisesti uutta teknologiaa. Näin on pystytty keräämään arvokasta ensikäden tietoa niin lasten laatupaikoista kuin vaaranpaikoistakin, ja tästä tiedosta on varmasti hyötyä ympäristöjen kehittämisessä – muillekin kuin lapsille.

Tässä yhteydessä on pakko kysyä: Miten hyvin kaupungeissamme on tunnistettu urbaanin asumisunelman olemassaolo ja urbaanin ympäristön tarjoamat hyvän elämän mahdollisuudet? Meillä ei pitäisi olla varaa jättää kehittämättä olemassa olevia kaupunkiympäristöjämme, jotka helposti mahdollistavat kestävän elämäntavan valitsemisen. Mutta jos palvelut päästetään kaikkoamaan ja joukkoliikenne rapistumaan eikä huomioida eri väestöryhmien tarpeita, kaupunkiympäristön vetovoima heikkenee vääjäämättä.

Toinen syy uusiin toimintamalleihin on uusien toimijoiden esiintulo.

Aktiiviset asukasryhmät eivät ole jääneet odottamaan isojen organisaatioiden havahtumista vaan ovat lähteneet itse toteuttamaan asumisunelmaansa nimenomaan kaupunkiin. Nämä uudet asukaslähtöiset rakentamisen muodot kuten ryhmärakentaminen ovat haasteellisia niihin osallistuville asukkaille, mutta ne haastavat myös kuntien hallinnon. Eräät kaupungit ovat jo ripeästi reagoineet kysyntään, ja esimerkiksi Helsingin kaupunki on ryhtynyt varaamaan tontteja erityisesti ryhmärakentamista varten.

Tavanomaisesta poikkeavat menettelytavat edellyttävät uudenlaista joustavuutta mm. kaupunkisuunnittelusta, kiinteistöistä ja rakennusvalvonnasta vastaavilta kuntien toimijoilta. Uudentyyppisen hankkeen kohdalla ei pitäisi tyytyä vain toteamaan, ettei näin ole ennenkään tehty. Sen sijaan tulisi kysyä, vastaako hanke kunnan tavoitteisiin hyvästä elinympäristöstä, monipuolisesta rakennuskannasta, energiatehokkuudesta, saavutettavuudesta jne. Mikäli vastaus on myönteinen, tulisi hallinnosta löytyä keinot jopa täysin uudentyyppisten hankkeiden tukemiseen.

Kolmas syy, joka vaatii uudenlaisia toimintatapoja, on kaupan paluu kaupunkiin.

Olemme olleet Suomessa kovin valmiita hyväksymään sen, että kauppa siirtyy kaupunkien ytimistä kehäteiden varsille ja valtateiden liittymiin. Viestit maailmalta kertovat kuitenkin myös toisen suuntaisesta kehityksestä: nyt kehitetään kaupan tiloja keskustoihin sopiviksi. Tähän kehityssuuntaan tulisi Suomessakin kuntien, liikekiinteistöjen kehittäjien ja kaupan tarttua ajoissa. Tämä saattaa edellyttää toisaalta uusia palvelukonsepteja sekä toisaalta uudenlaisia ohjauskeinoja ja uudenlaisia malleja tilojen hallinnointiin.

Palvelujen säilyttäminen keskustoissa on yksi tärkeä keino valmistautuessamme edessä oleviin ilmastonmuutoksen hillinnän velvoitteisiin. Näin lisätään keskustojen vetovoimaisuutta ja samalla mahdollistetaan tehokas liikennejärjestelmä. Kuulemme aiheesta lisää päivän aikana.

Unohtaa ei sovi väestön ikääntymistäkään. Ikäihmisten määrän dramaattisesti lähivuosina kasvaessa myös niiden ihmisten määrä kasvaa rajusti, jotka ovat poikkeuksellisen riippuvaisia keskeisten palvelujen läheisyydestä sekä hyvistä ja vaivattomista liikenneyhteyksistä.

Uusien toimintamallien tarpeen taustalla on tietenkin keskeisenä tekijänä yhteinen huolemme ilmastonmuutoksesta. Ilmastonmuutos on haastanut vakavalla tavalla modernin maailman tuotantotavat ja kulutustottumukset – lyhyesti sanoen koko elämäntapamme. Yhdyskuntarakenteen ja arkielämän näkökulmasta ilmastonmuutoksen hillintä kulminoituu kysymykseen siitä, kuinka paljon rakennuskanta ja liikenne kuluttavat fossiilista energiaa ja sen myötä aiheuttavat kasvihuonekaasupäästöjä.

Meillä on väestömäärään nähden runsaasti maata ja sitä on käytetty ja käytetään osin edelleen tuhlaillen. Asutusrakenteemme on vuosikymmenten saatossa levittäytynyt laajalle, kaupunkien keskustoista niiden reuna-alueille ja vähitellen myös niitä ympäröivälle maaseudulle.

Olennaista ilmastonmuutoksen hillinnässä ei ole yhdyskunnan tai asumisen muoto sinänsä. Eläminen kaupungissa tai maaseudulla, pientalossa tai kerrostalossa voi olla ympäristön kuormituksen kannalta yhtä haitatonta tai yhtä haitallista. Lopputulokseen vaikuttavat niin rakennusten tekniset ominaisuudet kuin asukkaiden elämäntavoista aiheutuvat päästötkin. Ratkaiseva vaikutus on asumisen sijainnilla suhteessa yhdyskunnan muihin toimintoihin, ennen kaikkea työpaikkoihin, palveluihin ja vapaa-ajan alueisiin.

Ilmastonmuutokseen varauduttaessa on syytä muistaa, että kaupungistuminen joka tapauksessa jatkuu ja voimistuu, väestö ikääntyy, perhekoko pienenee ja yksinasuminen eri elämänvaiheissa yleistyy entisestään. Asumisen toiveet ja tarpeet monipuolistuvat ja yksilöllistyvät. Ratkaisujenkin on oltava erilaisia kaupunkien keskustoissa ja niiden reuna-alueilla, pienemmissä taajamissa tai maaseudulla. Saman kaupungin eri kaupunginosissakin tulee hakea erilaisia ratkaisumalleja. Erityyppisten yhdyskuntien kehittämishaasteeseen voidaan vastata juuri entistä joustavammilla toimintatavoilla.

Tämän johdosta näillä kaksipäiväisillä neuvottelupäivillä paneudutaan sekä kaupunkien että maaseutualueiden uudenlaiseen suunnitteluun ja rakentamiseen. Tänään tarkastellaan kaupunkien tulevaisuutta monesta eri näkökulmasta ja huominen osuus keskittyy maaseudun kestävään rakentamiseen.

Maaseutuasumisen vetovoima koostuu monista tekijöistä: asumisen väljyydestä, luonnonläheisyydestä, mahdollisuuksista omatoimiseen ja yhteisölliseen elämäntapaan sekä ekologisesti kestävään rakentamiseen ja energiankäyttöön. Kun sitten ihmiset muuttavat näiden ihannekuvien perässä kaupunkien reuna-alueille ja niitä ympäröivälle maaseudulle, yhdyskuntarakenne hajautuu ja energiankulutus kasvaa. Tämä on erityisesti kasvavien kaupunkiseutujen ongelma.

Suunnittelemattoman haja-asutuksen haittana on usein maaseutumaiseman hallitsematon muutos sekä arkielämän hankaloituminen pitkien työ-, asiointi- ja harrastusmatkojen vuoksi. Tällöin vetovoimatekijät menetetään, mistä taas seuraa, että petytään maaseudulla asumiseen.

Kehitykseen voidaan vaikuttaa kahdella tavalla:
1) Kehitetään kaupunkiasumisen muotoja niin, että ne paremmin vastaavat ihmisten niitä asumispreferenssejä, joiden uskotaan toteutuvan vain maaseudulla omakotitalossa. Näin paine muuttaa kauemmas vähenee.

2) Ohjataan maaseuturakentamista kyliin, jolloin palveluja ja teknisiä järjestelmiä on helpompi ja halvempi toteuttaa. Kun tämä tehdään suunnitelmallisesti, voidaan samalla vaalia maaseutuasumisen vetovoimatekijöitä, kuten maisemaa, luonnonarvoja ja perinteistä rakentamistapaa. Arkielämäkin helpottuu, kun kylässä voidaan haja-asutusta paremmin ylläpitää lähipalveluja ja järjestää joukkoliikennettä tai muita kuljetuspalveluja.

Kylärakentamisen edistämiseksi ympäristöministeriö on käynnistänyt yhdessä maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän maaseutuasumisen teemaryhmän ja seitsemän pilottikunnan ja -kylän kanssa kyläkaavoituksen kehittämishankkeen, jonka tuloksista kuulemme huomenna. Ympäristöministeriössä on ilolla pantu merkille kuntien ja kylien suuri kiinnostus kylien kaavoittamiseen.

Kyläkaavoituksen kehittämishankkeen yhteydessä on tullut korostetusti esiin kolme kaavoituksen prosessiin liittyvää asiaa:
– Kylien suunnittelu tulisi kytkeä koko kunnan kehitykseen ja strategisiin tavoitteisiin
– Kaavoituksessa tulisi hyödyntää kylien omaehtoista halua kylänsä kehittämiseen. Esimerkiksi kylien laatimat kyläsuunnitelmat ovat hyvä lähtökohta suunnittelulle ja samalla myös kylien ja kuntien yhteistyölle ylipäänsä.
– Kylässä osallisia on kohtuullinen määrä ja vuorovaikutus tyypillisesti intensiivistä. Kyläläisten aktiivisuus on rikkaus myös vuorovaikutukselle ja perustietojen keruulle. Kyläläiset ovat usein tehneet historiallisia yms. selvityksiä, joita kaavoituksessa on mahdollista hyödyntää.

Suunnittelulla riittää siis haasteita kaikentyyppisissä yhdyskunnissa.

Elinympäristön kestävyyden, terveellisyyden, turvallisuuden ja kilpailukyvyn edistäminen edellyttää, että yhdyskuntien suunnittelussa ollaan entistä herkemmin valmiita ylittämään hallinnollisia ja virallisia rajoja sekä kuuntelemaan ihmisiä heidän toiveissaan. Ohi on myös aika, jolloin ei erityisesti tarvinnut panostaa asuntojen ja asuinympäristöjen suunnittelun laatuun, koska kaikki meni joka tapauksessa kaupaksi. Nyt on annettava ihmisten asumistoiveille aivan uusi painoarvo. Asukaslähtöisyys ja monimuotoisuus ovat keskeisiä avainsanoja, kun taantuman jälkeen ryhdytään etsimään keinoja asuntorakentamisen laajaan uudelleen käynnistämiseen.

Vastuuta hyvästä ja eheästä ympäristöstä ei kuitenkaan voi sälyttää vain yksittäiselle kansalaiselle, joka joutuu usein tekemään isoja ratkaisuja lyhyen tähtäimen edullisuuden perusteella. Vastuu eri ratkaisujen elinkaaren aikaisista kustannuksista ja ympäristökuormituksesta on viime kädessä kunnalla: kunnan maapolitiikalla, kaavoituspolitiikalla, asuntopolitiikalla jne. rohkaistaan aina vaihtoehtoisesti joko lyhytnäköiseen tai kestävään toimintaan. Lisäksi myös valtio voi suunnata tätä kehitystä esimerkiksi taloudellisilla ohjauskeinoilla.

Yhdyskuntasuunnittelun päätökset ovat vaikutuksiltaan poikkeuksellisen pitkäkestoisia. Näin ollen myös vastuu ratkaisujen onnistumisesta on poikkeuksellisen suurta. Tehtyjä virheitä on vaikea, joskus jopa mahdoton korjata. Hajautuneeksi kehittyneen kaupunkirakenteen eheyttäminen täydennysrakentamisella on hyvä ja tarpeellinen ratkaisu, johon myös valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet velvoittavat. Samalla nousee lisää haasteita. Kun jo olemassa olevaa kaupunkirakennetta muokataan, suunnittelun osallisten joukko kasvaa. Ja mitä urbaanimpi alue, sitä moninaisempi on osapuolten joukko ja sitä herkemmin eri toimijoiden tavoitteet ja intressit ovat keskenään ristiriitaisia. Näkemyseroilta ja törmäyksiltä on mahdotonta kokonaan välttyä. Uusien toimintamallien tuleekin perustua avoimeen, rakentavaan ja osapuolten oikeudenmukaiseksi kokemaan prosessiin.

Haluan jälleen kerran korostaa, ettemme kaipaa jyrkkiä vastakkain asetteluja kaupungin ja maaseudun kehittämisen välillä. Ihmiset haluavat ja tarvitsevat erityyppistä asumista erilaisissa elämäntilanteissaan. Tärkeätä on kehittää eri ympäristöjä kestävästi niiden omista lähtökohdista käsin. Tämä on mahdollista silloin, kun ensin ymmärretään mikä kussakin elinympäristössä on parasta ja sille ominaisinta, ja sen jälkeen toimitaan juuri näiden laatutekijöiden lisäämiseksi ja edistämiseksi, yhteistyössä eri toimijoiden kanssa. Laadukkaasti suunniteltu elinympäristö tarkoittaa tänä päivänä muiden ominaisuuksien lisäksi sitä, että se mahdollistaa myös kestävän elämäntavan. Ennustan, että tämä tulee olemaan yhä merkittävämpi valtti kaupunkien ja alueiden välisessä kilpailussa vetovoimaisuudesta.