Blogi Yleistä

Ehdotukseni asuntolainatakuusta sai ristiriitaisen vastaanoton

Esitin maanantaina Kauppalehdessä eräänlaista asuntolainatakuuta. Ehdotukseni mukaan valtio myöntäisi yhdessä pankkien kanssa tänä ja ensi vuonna otettaviin asuntolainoihin työttömyystakuun. Lainanottajan joutuessa työttömäksi, pankit sitoutuisivat olemaan perimättä lyhennyksiä ja vaatimatta lisävakuuksia. Valtio puolestaan maksaisi osan koroista, mikäli ne ylittäisivät lainanottajalle määriteltävän omavastuun, mikä muodostuisi alueen yleisen vuokratason perusteella. Alkuperäiseen lainajärjestelyyn palattaisiin taloustilanteen normalisoituessa ja viimeistään muutaman vuoden kuluttua.

Käytännössä työttömäksi joutuva ihminen perheineen siis ikään kuin muuttaisi tilapäisesti vuokralle omaan asuntoonsa. Tässä mielessä ajatukseni on vahvasti sukua puhemies Niinistön syksyisen ulostulon kanssa.

Aloitteeni sai ristiriitaisen vastaanoton. Sinänsä se on luonnollista. Paras tapa olla aiheuttamatta erimielisiä reaktioita on edelleen olla olematta mitään mieltä ja tekemättä mitään aloitteita. Tämä ei kuitenkaan ole tapani toimia.

Positiivisesti ehdotukseeni on suhtauduttu lukuisissa pääkirjoituksissa sekä myös eräissä pankkien kommenteissa. Mutta myös risuja on tullut, niin pankkisektorilta kun VM:n virkamieskunnasta. Hyvä niin. En olettanutkaan, että mallini olisi sellaisenaan valmis. Totesinkin jo Kauppalehden haastattelussa, että malli ei ole itsetarkoitus, vaan sen takana olevien päämäärien edistäminen. Ikävä kyllä näitä ei ainakaan kaikissa kriittisissä kommenteissa taidettu täysin ymmärtää.

Yhtenä vasta-argumenttina on käytetty sitä, ettei tällainen yksittäinen toimi saa hyytynyttä asuntokauppaa liikkeelle (Pasi Kuoppamäki, Sampo). Ei tietenkään saa. Tottakai tarvitaan useita toimia. Mutta jos jäämme odottamaan sitä ihmelääkettä, joka kerralla murtaa kaikki padot, saamme odottaa todella pitkään, koska sellaista lääkettä ei olekaan.

”Hintakehitykseen ja kauppoihin vaikuttaa nyt enemmän se, että ihmiset odottavat hintojen edelleen laskevan eivätkä osta asuntoja” (Pasi Kuoppamäki, Sampo). Tässä sinänsä on totuuden siemen. On selvää, että yleisen epävarmuuden ohella hintoihin kohdistuvat laskuodotukset hyydyttävät asuntokauppaa. Rohkenen kuitenkin olla siitä eri mieltä, että tämä oli pääsyy ilmiölle ja ainakin siitä, että se olisi ainoa syy.

Nordean Tom Miller puolestaan on pohtinut ”miten valtion takaus työttömän asuntolainalle käytännössä toteutettaisiin”. Tämä on kiistatta monimutkainen kysymys. Tehtävä ei ole helppo. Käytännön ongelmia on varmasti paljon. Mutta jos on riittävästi tahtoa, tällaisista haasteista selvitään aina.

Osa pankkimaailman edustajista on myös mainostanut, että pankit tarjoavat jo nyt erilaisia lainaturvavakuutuksia. Tämä on totta. Näitä on moni ottanut. Ihan halpoja ne eivät ole. Eivätkä ne koske kaikkia. Tilanne asuntomarkkinoilla on kuitenkin nyt niin vakava, että uskon Keskisuomalaisen pääkirjoituksen tavoin siihen, että ”valtion henkinen ja taloudellinen selkänoja asuntolainojen taakse voi olla järkevä ratkaisu”, että ”tasaisesti käyvä asuntokauppa on yhteiskunnan etujen mukaista”, että ”epänormaalin hiljainen kausi tuottaa myöhempiin aikoihin väistämättä ongelmia”, ja että tällaisilla keinoilla talouden normaalia toimintaa on syytä tukea”.

Vakavimmat huomiot ja vastaväitteet haluan kuitenkin kohdistaa niille, jotka ovat mm. todenneet, että ”jokaisella tulee olla vastuu omasta lainastaan, eivät valtio ja veronmaksajat voi tulla kaikkeen mukaan” (Reijo Heiskanen, Nordea) tai että ”asuntovelallisen täytyy ottaa huomioon velkaan liittyvät riskit” (Peter Nyberg, VM). Näistä kommenteista voi sinänsä periaatteellisella tasolla olla samaa mieltä. Näin on. Varsinkin normaalioloissa. Nyt elämme kuitenkin kaikkea muuta kuin normaalioloja. Kansantalouden ja työllisyyden yleinen kehitys, johon asuntomarkkinat yhtenä taloutemme suhdanneherkimmistä aloista vahvasti vaikuttaa, on kuitenkin huomattavan paljon merkittävämpi kysymys kuin periaatteellinen puhdasoppisuus itse kunkin omasta vastuusta lainoistaan.

EVAn toimitusjohtaja Sixten Korkman totesi eilen, että ”ihmisten tulevaisuuden pelko on nyt täysin liiallista. Riskinottoa on syytä tukea”. Olen täysin samaa mieltä. Ne kansantaloudelliset tappiot, jotka tästä tulevaisuudenpelosta seuraavat mm. asuntomarkkinoilla ovat yksinkertaisesti niin suuria, että niitä vastaan kannattaa taistella myös hieman epäortodoksisilla keinoilla. Näkökulmani ei ole, että veronmaksajien tulee tulla mukaan hyvää hyvyyttään, vaan siksi, että veronmaksajille tulee huomattavasti kalliimmaksi jos he eivät tule mukaan.

Peruskysymys on se, että vapaarahoitteinen omistusasuntotuotanto uhkaa romahtaa. Tämä aiheuttaa suuria kansantaloudellisia tappioita ja roimasti lisääntyvää työttömyyttä. Lisäksi se aiheuttaa vakavia häiriötiloja asuntomarkkinoilla eritoten vuokramarkkinoiden olennaisesti kiristyessä. Kaiken lisäksi uhkana on alan osaamisen pysyvä menettäminen sekä uhkaavien konkurssien myötä alan kilpailutilanteen heikkeneminen entisestään. Nämä kaikki ovat isoja ja merkittäviä uhkatekijöitä.

Tuotannon lasku ei suoraan ole seurausta finanssikriisistä, vaan siitä, että kriisin myötä kysyntä laskee. Jos asuntoja ei osteta, ei niitä myöskään rakenneta. Asuntotuotanto elpyykin vasta kun asuntokauppa elpyy. Siksi kysyntä pitää saada elpymään. Ja jos kysynnän esteenä on ihmisten epävarmuus tai tulevaisuudenpelko, näitä pitää pyrkiä lievittämään. Tällä puolella kyse on paljon psykologisista tekijöistä, joita ”valtion henkinen ja taloudellinen selkänoja” voi mahdollisesti merkittävästikin muokata.

Viime vuosikymmenen lamasta on monilla synkät muistot. Yksi synkimmistä muistoista liittyy tilanteisiin, joissa asuntovelallinen jäi työttömäksi, eikä sen takia selvinnyt asuntoveloistaan, mikä pahimmillaan johti asuntojen pakkomyynteihin ja hintojen laskiessa jopa siihen, että lainanottajalle jäi asunnon menettämisen jälkeenkin vielä rutkasti velkaa. Ja kaiken kukkaraksi tähän kurimukseen vedettiin joissakin tapauksissa vielä ystävät ja sukulaisetkin takaajina mukaan.

Riski tällaisesta ei tänä päivänä ole kovin suuri, monestakin eri syystä. Erityisesti 1990-luvun alkuun verrattuna nykyinen hyvin alhainen korkotaso pitää tästä huolen. Mutta jos ihmiset silti näin ajattelevat, ja jos ”tulevaisuudenpelko on täysin liiallista” kuten Korkman totesi, asuntoja ei yksinkertaisesti osteta, eikä siten rakenneta, eikä kansantalouden pyörät pyöri, mistä taas seuraa monenmoista kurjuutta.

Takuuajatteluni keskeisin näkökulma ei ole se, että valtio tulisi maksamaan lainanottajien korkoja. Tämän päivän ja myös ennustettavissa olevien lähiaikojen korkotaso on yksinkertaisesti niin alhainen, että tällainen riski ei ole kovin suuri. Sen sijaan olennaista on viestiä ihmisille, että valtio ja pankit yhdessä takaisivat, että heidän näinä vaikeina aikoina ostamat asunnot eivät mahdollisen työttömyyden myötä mene pakkomyyntiin, ja että ihmiset saavat jatkaa asumistaan asunnoissaan.

On myös turha pelätä, että esittämästäni takuusta seuraisi ”ylisuuria” subventioita joillekin asuntovelallisille. Takuu olisi täsmätoimi ja määräaikainen. Olojen normalisoituessa velallinen jatkaisi lainojensa lyhennyksiä, jotka väliajan olisivat ennallaan. Ja siltäkin ajalta, jolloin valtio mahdollisesti olisi mukana maksamassa osaa koroista, velallinen maksaisi asunnostaan käypää vuokraa. Takuun määräaikaisuuden vuoksi pankit eivät luotonannossaan tulisi poikkeamaan normaaleista käytännöistään, mikä myös tehokkaasti estäisi järjestelmän väärinkäyttöä ja erilaisia ylilyöntejä.

Sen takia väitteet siitä, että ”malli olisi työttömyyden subventoimista” (Peter Nyberg, VM) on kovin kovin kaukaa haettu. Sen sijaan hänen väitteensä siitä, että se olisi asuntohankinnan subventoimista pitää paikkaansa, olkoonkin että kyse on pääosin henkistä tukea ja olkoonkin, että juuri asuntohankintoja tässä suhdannetilanteessa pitääkin tukea, koska se on keino myös asuntotuotannon vauhdittamiseen, minkä puolestaan pitäisi olla valtiovallan yhteinen ja jakamaton intressi.

Hyväksyn mielelläni – vaikkakaan en vielä tähän asti esitetyillä argumenteilla – että esittämäni malli voi olla toteuttamiskelvoton. Mutta en hyväksy sitä, että valtiovallan ei pidä pyrkiä elvyttämään asuntokauppaa ja tätä kautta asuntotuotantoa, että tämä ei olisi kansantalouden, työllisyyden ja veronmaksajien erittäin suuressa intressissä, tai ettei poikkeuksellisissa oloissa pidä etsiä myös poikkeuksellisia ratkaisukeinoja.